Kirjoitin jo aiemmin täällä parisuhteestani, joka ajoi minut itsemurhayrityksiin ja masennukseen. Mies ei arvostanut, salaili asioita, huusi milloin mistäkin (huppari sohvan selkänojalla, nauroin kaverin kanssa jne.). Yritin miellyttää, mutta epäonnistuin, itkin joka päivä pahaa oloani ja ahdistustani, pelkäsin saavani huudot taas jostain. Olo oli riittämätön, pukeuduin väärin, olin liian miehekäs (kuntosalilta tarttui hiukan lihasta), kaikki minussa oli vikana.

Erosta on nyt 3 kk ja koulun alettua eilen jouduin taas näkemään miehen – olemme samalla luokalla. Miksi kaipaan häntä, vaikka hän kohteli minua huonosti? Itken vieläkin joka päivä, pelkään että menetin elämäni miehen enkä voi koskaan saada ”parempaa”, vaikka ystäväni vakuuttelevat, että tottakai saan. Tänään romahdin, kun mies kyseli luokan palstalla lippuja opiskelijabileisiin – minun aikanani hän ei koskaan noihin suostunut.

Haluan vain kuolla, miehiä on pyörinyt eron jälkeen kuvioissa mutta kukaan ei tunnu voittavan exääni. Yritän järkeillä, että tottakai saan paremman suhteen, kun mies teki minusta niin onnettoman, mutta tunteet sanovat muuta. Onko joku kokenut eron jälkeen samoin, mitä minä teen? Terapiasta ei ole ollut apua toistaiseksi. Ei ystäville puhumisesta (hetkeksi ehkä, kun he taas vannovat minun saavan vielä paremman suhteen). Vaikka mies kohteli huonosti, en voi lakata miettimättä, olisimmeko yhä yhdessä jos olisin itse toiminut toisin. Jos olisin niellyt suruni ja pahan mieleni, en avautunut murheistani hänelle, antanut hänen tulla ja mennä kyselemättä missä hän on…