Outoa käytöstä kumppanilta.. vai minulta?
Tuntuu, että meidän parisuhde kuihtuu kasaan. Pelkään omia tuntemuksiani, koska ne liittyvät muihin ihmisiin. Rakastan tietenkin naistani, mutta onko se enää muuta kuin ystävyysrakkautta? Olen huomannut, että parisuhteemme matkaa ongelmasta ongelmaan. Koskaan ei ole hetkeä jolloin ei olisi jotain ongelmaa, rahallista, mielenterveydellistä, fyysisen terveyden ongelmaa… Eilen keskustelimme aika syvällisesti naiseni tuntemuksista ja mielestäni ne olivat erittäin sekavia. Oikeastaan koko ihminen oli sekava asioita kertoessaan. Erittäin kiihtynyt, ylivilkas, keskittymiskyvytön ja mielialat vaihtelivat sekunnissa ääripäästä toiseen. Olen jo vähän aikaa itsekseni miettinyt, että voisiko hänellä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Psykologilla hän on käynyt, mutta ainakaan lähetettä sieltä ei tullut psykiatrille. Se oli siis joku arvioiva tk-psykologi tms.
Muutenkin usein kun keskustelemme melkeinpä mistä vain, niin hän saa käännettyä asian itseensä. Vaikka minulla olisi joku ongelma, niin hänen ongelmansa on aina vakavampi kuin minun. Jos minä olen vihainen jostakin asiasta, en edes hänelle vaan asialle, niin hän ottaa sen haasteena riitaan ja sitten alkaa se iänikuinen valitusvirsi kuinka hänellä on asiat huonosti ja minä en kuuntele häntä. Argh, minä en tiedä mitä pitäisi tehdä!
Olen jopa miettinyt, että olenkohan kuvitellut kaiken tämän show:n. Jospa minulla onkin päässä jotain vikaa? Menen ihan sekaisin itsekin, kun koko tilanne on niin sekava.
Rakastan häntä, mutta miksi sitten haluan muita? Onko minussa joku vika?
Auttakaa..!
Itse olen tunteella päätöksiä tekevä nainen, kumppanini on rationaalinen ja analyyttinen mies. Tuloksena on väistämättä toisinaan väärinymmärryksiä ja turhautumisia. Itse inhoan riitelemistä (kuin myös kumppanini). Meille olennainen "työkalu" on ollut tunnemanuaali. Meidän "tunnemanuaali" tarkoittaa sitä, että sen lisäksi, että tunnereaktioni näkyvät ulospäin esim. itkuna, nauruna, innostuksena, hyppimisenä, laulamisena, yltiöpäisinä halauspuuskina jne. selitän ne myös auki. "itken siksi, koska....olen onnellinen/surullinen...". Tärkeä asia kumppanilleni on ollut myös ymmärtää, että minun tunnereaktioni ovat tärkeitä minulle. Minun on päästettävä "höyryt pihalle", mutta se ei ole henkilökohtaista eikä tarkoita maailmanloppua. Perusmantrana "kyyneleet ovat hyvästä". Toinen puoli tunnemanualista on se, että kumppanini kertoo minulle miltä hänestä tuntuu, kun hän näkee tunnereaktion: pelottako se, aiheuttako se turhautumisen tai avuttomuuden tunnetta, ymmällään olemisen tunteen, hämmennyksen tms. Nyt osaan jo ennen tunnereaktiota usein varoittaa: alan kohta itkeä, ei mitään hätää. Toisaalta vaikka reagoisinkin kumppanini mielestä hullunkurisella tavalla, hän tietää, että "se nyt höyryää hetken ja sitten se on taas oma itsensä". "Höyryäminen" on vain harvoin jotakin negatiivista - se on itkun ja äyskimisen ohella halaamista, leikkimistä, vitsailua ja pelleilyä. Koti ja parisuhde ovat intiimejä paikkoja ja alueita, niissä on voitava olla juuri sellainen kuin on ja oltava riittävästi sellaisenaan. Parisuhteen eteen voi joutua tekemään töitä, mutta tämä työ mitä nyt teen on sellaista, mikä tuntuu todella hyvältä. Tiedän, että teen töitä samalla oman onnellisuuteni eteen. En ymmärrä, miten mieheni voi olla niin rationaalinen, eikä minun tarvitsekaan. Hän ei käsitä minun spontaaneita tunnepurkauksiani. Me olemme hyvin erilaisia. Onneksi. Olemme opetelleet sietämään ja pitämään toistemme kummallisista piirteistä. Olemme ihanasti tasaisen tylsän onnellisia.
Pienet asiat ja sanat ovat hyvin tärkeitä: kiitos, anteeksi, en tarkoittanut, tarkoitin, rakastan, arvostan, halaus, hymy, kosketus, pusu.
Ei sanojen paljous tai väärät sanat kaada maailmaa, kommunikoinnin vähyys ja sitäkautta tulevat väärät oletukset voivat olla paljon ilkeämpiä.
Nyt se sitten on selvinnyt. Kumppanini kävi lääkärillä, teki muutaman testin ja sai positiivisia tuloksia jotka viittaavat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Se vastaisi moneen kysymykseen. Tietenkin nyt vasta rattaat alkavat pyöriä ja paljon testejä, haastatteluja, lääkärikäyntejä yms on edessä ennen lopullista diagnoosia.
Onko muilla ollut parisuhteessa tilanne jossa toisella olisi joku mielialahäiriö? Miten suhtauduitte siihen ja pystyittekö jatkamaan parisuhdetta diagnoosin jälkeenkin?
Hei Fugace, ei ole omakohtaista kokemusta mutta on suvussa yksi pariskunta - nyt jo 70 tienoilla iältään - jossa vaimolla on tuo sama häiriö. Hyvin ovat pärjänneet vuosikymmeniä, mutta kärsivällisyyttä on ilmeisesti joskus mieheltä vaatinut ja vaimolla on jotain lääkettä apuna.