Miten selvitään onnettomasta rakkaudesta? Omani on jatkunut nyt jo kaksi vuotta. Mies on täydellinen, mutta ei halua sitoutua. Olemme tavanneet harvakseltaan, mutta unelmoin hänestä jatkuvasti. Mitä enemmän olemme tutustuneet, sitä kiihkeämpää on rakkaus.
Kun kerroin siitä hänelle, alkoi uusi vaihe. Nyt lähetellään vain tekstiviestejä, itse olen lähettänyt niin monta, että viestimuisti jo sekosi, melkein joka päivä yhden. Hän vastaa ehkä joka toiseen, lupailee kaikenlaista epämääräistä, mutta emme vain pääse sopimaan tapaamisesta. Kaikki on auki.
En voi kuvitellakaan vaihtavani kaipauksen kohdetta. Jos olisin jonkun toisen kanssa, ajattelisin vain häntä. Nyt keskittyminen työhönkin on vaikeutunut, alan olla jo vähän sairas kaikesta tästä.
Kun edellisen kerran rakastuin syvästi (siitä on nyt toistakymmentä vuotta) ja suhde päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, masennuin moneksi vuodeksi. Pariin otteeseen olen käynyt terapiassa, Kelan tuellakin viisi vuotta, joten en saa enää Kelan korvauksia ja viimeinen psykiatrin lausunto totesi, että olen terve, vaikka epävakaa persoonallisuus. Sen jälkeen olen ollut useasti ahdistunut, ihan epätoivoinenkin, välillä päädyin suorastaan huutamaan tuskasta, mutta apua ei vaan saa yhteiskunnalta. En kuitenkaan tee itsemurhaa, koska minulla on uskonnollinen vakaumus. Hyvät ystävät ovat olleen paras tukeni ja kaikenlainen itseilmaisu myös. Onneksi olen siinä etevä, mutta ei ilmaisu ihmistä korvaa.
Olen edelleen depressiolääkityksellä, aloitin runsas vuosi sitten uudestaan. Lääkäri uusii vain reseptit, ei muuta. Päätin vuosia sitten, että en enää ikinä rakastu ja olenkin elänyt selibaatissa vuosiakausia, kauemmin kuin kehtaan edes kirjoittaa. Nyt haluaisin totta kai seksiä rakastamani miehen kanssa, mutta eihän hän edes halua tavata minua, lähettelee vain epämääräisiä viestejä! Ei varmaan itsekään tiedä, mitä haluaa.
Ex-mieheni kyllä haluaisi, mutta hänen kanssaan tulin vain onnettomaksi.
Monet pitkään naimissa olleetkin vähättelevät seksin merkitystä. Kokeilkaapa itse seitsemän vuoden selibaattia, niin palataan sitten uudelleen asiaan. Ihmettelen itsekin, miten olen niin kauan kestänyt. Totta kai jos lähtisi kapakoihin notkumaan, sieltä jonkun miehen voisi löytää, mutta minä rakastan vain tuota yhtä ja ainoaa.
Välillä kun muistelen, millaista meillä oli yhdessä, olen maailman onnellisin ihminen. Sitten kun taas palataan realiteetteihin, tuntuu että voisin romahtaa lattian läpi. Kirjoittelen paljon rakkausrunoja, se auttaa aina hetkeksi.
Kuulemma on joku kirjakin ilmestynyt nimeltä Hullu rakkaus, siinä on selviytymisohjeita meikäläisille. Varasin sen kirjastosta, mutta jono on pitkä. Odotellessani olen lukenut Anna-Leena Härkösen kirjaa Ei kiitos, mielenkiintoinenhan on sekin.
Elämä jatkuu kuitenkin aina ja tulee uusia aamuja, uusia ilon aiheita.. Ei vain poistu mielestä tuo suuri rakkaus. Naisen osa on kai vain kärsiä ja odottaa, toivoa ja pettyä, loputtomasti. En tiedä, kuinka kauan jaksan. Mitä teen?
Hei,
Tekstiäsi lukiessani tuli tunne, että mies on alkanut ahdistua ja kokee sinun pommittavan liian intensiivisesti itseään - siksi ottanut nyt etäisyyttä????
Mitä muuta sinulla on elämässäsi kuin tämä mies, mitä päiviisi sisältyy miehestä haaveilun lisäksi? Mitä muita haaveita ja toiveita?
Helppo se on tässä neuvoja jaella, mutta sen sijaan että keskittäisit kaiken energiasi tähän mieheen, koeta suunnata sitä muuhun tekemiseen ja ajattelemiseen - kun osoitat olevasi itsenäinen ja riippumaton alkavat ihmissuhteetkin toimia luullakseni paremmin. 🙂🌻
Hei Jasse!
Kiitos neuvosta, ehkä olen ollut vähän yliaktiivinen tässä asiassa viime aikoina, mutta pitkään kuolasin kaukaa ja mikään ei edennyt. Asiat alkoivat edetä vasta kun rohkaisin mieleni ja aloin tehdä aloitteita. - Tilanne saattaa kyllä olla paranemaan päin, luulen, että kyseinen mies on kuitenkin varsin kiinnostunut minusta. Lämmittelyä on vain kestänyt aika pitkään.
Minulla on valtavasti sekä töitä että harrastuksia ja uskollisia ystäviäkin useampia, joten ei minulla mitenkään asiat sikäli huonosti ole. Jos ihminen on vuosikausia paneutunut muihin kuin parisuhdeasioihin, on urakehitystäkin tapahtunut, mutta sitten kun se rakkaus iskee, niin sukathan siinä lähtevät jaloissa pyörimään, ei sille vain mitään voi. Se on luovan hulluuden tila, jossa ihminen uskottelee itselleen kuin alkoholisti juomisestaan voivansa lopettaa milloin tahansa... Eikä se lopettaminen ole kuitenkaan niin helppoa!
Aika monet naiset tuskittelevat, etteivät löydä sopivaa kumppania. Totuus on, useimmat miehet ja naiset ovat kiinnostuneita kovin eri asioista. Olen itse vanha feministi ja oikeastaan aika yllättynyt, että näin vanhanaikaisesti tässä siis meikäläiselle kävi: nyt pyörii vain yksi mies kaiken aikaa mielessä! Harrastukseni ja intressini ovat loppujen lopuksi yllättävän naisellisia (kuten esim käsityöt), ei niiden parista miestä löydy. Aika harva mies minua innostaakaan, pitää olla jotain yhteistä ajatusmaailmaa, henkistä harrastusta ja keskusteltavaa, ihan pelkän seksin takia en kyllä viitsi kenenkään kanssa olla.
Exän kanssa illat sujuivat usein niin, että mies lojui sohvalla katsellen urheilua ja action-filmejä ja minä hääräsin keittiössä seitsemän ruokalajin kimpussa. Tai sitten molemmat riensivät omiin harrastuksiinsa ja loppujen lopuksi yhteistä puuhaa ei sitten löytynytkään. Olimme tavattoman yhteensopimattomat kumppanit toisillemme ja onneksi erosimme.
Tämä uusi mies on kaikin tavoin jännittävä ja insproiva ja meistä voisi tulla todella hyvä pari. Tietysti kun olen itse sen verran epävakaa persoonallisuus, niin välillä on raastavia tuskan hetkiä ja ajattelen, että jos en tuota miestä saa, niin alan viillellä ranteitani tai hyppään alas katolta. En kuitenkaan tee niin, ne ovat vain ahdistavia mielikuvia ja jos ne alkavat lisääntyä, pitää levätä. Tiedän myös, että jos tuollaista alkaa koko ajan liikkua päässä, pitää ottaa yhteys lääkäriin. Ongelma vain on, että Suomessa on vähän vaikeaa saada apua mielenterveysongelmiin, jos ei ole isoa kukkaroa rahaa, sehän on todettu tässä jo monta kertaa. Työterveyslääkäri kaikkein vähiten tajuaa mitään eikä ole niin helppoa ottaa edes esiin vastaanotolla moisia ongelmia.
Kerran kun oli oikein paha kriisi, menin lääkäriin ja sain ihan pikkuriikkisen pakkauksen rauhoittavia hirveän hiillostuksen jälkeen. Kauheasti kysellään, mikä on hätänä ja kahdessa minuutissa pitäisi pusertaa joku uskottava tunnustus elämänpituisesta kuviosta, kun pää on jo valmiiksi ihan sekaisin.
Olisi kuitenkin kiva kuulla, miten te kaikki muut, jotka ehkä olette kokeneet elämässänne samantapaista, olette selvinneet siitä. Siis rakkaudenkaipuusta ja siitä ahdistuksesta, joka seuraa siitä, ettei kelpaa kenellekään. Ja siitä seksittömyydestä. Ei se ihan niin yksinkertaista ole, että miehet vain aina sitä mankuvat ja naiset pihtaavat, ei todellakaan. Miesten on vain normaalia haluta sitä ja naisten oletetaan pitävän itsensä kurissa ja keskittyvän keittiönsä pintojen puhtaaksi pitämiseen.
Tuosta viimeisestä tuli mieleen, että Harry Potter-kirjojen kirjoittaja J. R. Rowling on lohkaissut seuraavan: nainen pystyy tekemään kaksi asiaa kolmesta: kasvattamaan lapsensa, kirjoittamaan kirjoja tai pitämään keittiön pinnat puhtaina joka päivä. JKR valitsi oikeat kaksi kolmesta ja on nyt rikkaampi kuin Englannin kuningatar! Kas, siinä meille naisille elävä esimerkki seurattavaksi!
Hei,
Jossain tämän foorumin syövereissä ovat minun syvimmät tuntoni siitä, kun rakastuin minäkin kerran kahteenkymmeneen vuoteen. Mies jahtasi minua kunnes rakastuin, kun minä olin koukussa ja pahasti harhassa, hän vetäytyi.
Summa summarum. Olen läheisriippuvainen, helppo huijattava ja rakastun tulisesti ihmisiin, jotka eivät missään tapauksessa halua sitoutua, vaan hylkäävät minut. Noudatan tässä sitä loppumatonta kaavaa, jossa yritän löytää sen rakkauden, jota ilman jäin lapsena. Tämän kaiken tiedon antoi minulle terapeuttini. Se kuulostaa järkeen käyvältä, koska miksi muuten rakastun tulisesti niihin ihmisiin, jotka takuuvarmasti hylkäävät minut. Mitä vähemmän heitä kiinnostaa, sitä enemmän rakastan. Noidankehä.
Miksi mies sitten vetäytyy. Ehkä oli hauskaa flirttailla, mutta kun peli meneekin vakavaksi, on aika vetäytyä. Ehkä hänellä on muualla jotain muuta meneillään. Vaikea sanoa.
Minä odotan edelleen että tunteeni kuolee tähän keski-iän kriisin rakkauteen. Surullista, ettei se kohdistunut ihmiseen, joka on parasta mitä minulle on elämässäni sattunut ja joka oikeasti haluaa sitoutua minuun.
Ainakin minä sain terapeutilta apua. Kysy kirkolta, olisiko heillä antaa parisuhdeterapiaa, voi mennä yksinkin. Onnea yritykseen.🙂🌻
Tuo edellinen oli aika surullista luettavaa... Useinhan rakkaudessa käy juuri niin, että kun toinen haluaa läheisyyttä, toinen ottaa etäisyyttä. Biologisten tutkimusten mukaan miehen ja naisen perusero on juuri siinä, että nainen etsii pysyvää miessuhdetta, sellaista miestä, joka kykenee takamaan hänen ja mahdollisten jälkeläisten turvallisuuden, kun taas mies etsii useita naisia, uusia valloituksia, mahdollisuutta levittää perintötekijöitään moniin eri suuntiin. Ja molemmat toimivat tässä usein aivan vaistonvaraisesti, tiedostamatta omia perimmäisiä vaikutteitaan. Surullisen huvittavaksi asian tekee vielä se, että usein sekä miehet että naiset kokevat näin toimiessaan yksilöllisiä valintoja, vaikka itse asiassa heitä ajavat täysin lajisidonnaiset vietit.
Usein lukiessani vaikkapa tämän palstan kirjoituksia kiinnitän huomiota siihen naisten ainaisvalitukseen, että he haluavat hellyyttä ja miehet seksiä. Tosi hassulta tuntuu, kun itse haluaisin sitä seksiä... mutta tuntuu olevan vähän vaikeaa saada. Toisaalta jutun juju on siinä, että naiset harvemmin haluavat vain seksiä (sitähän on loppujen lopuksi aika helposti saatavilla, jos ei ole liian valikoiva), vaan he haluavat ymmärtymystä, huolenpitoa, fiksua seuraa ym. ym. ja lisäksi seksiä, toisin sanoen koko paketin.
Mitäs miehet sitten haluavat (paitsi sitä seksiä) noin keskimäärin? Kuvittelisin, että he haluavat pitää vapautensa valita eri vaihtoehdoista eli siis seuraa ilman sitoumuksia. Ainakin tämä minun rakastamani mies taitaa olla juuri sellainen.
Luulen kyllä itsekin tietäväni, mistä tämä ajoittainen ahdistus, syvä epätoivo ja viiltelyn halu juontavat juurensa eli minun tapauksessani tietysti tukahdutetusta seksuaalisesta halusta. Toisin kuin Jasse luulee, olen erittäin energinen ihminen, joka on saanut elämässään paljon aikaan ja harrastuksia on vaikka muille jakaa. Olen myös laajasti kiinnostunut eri asioista ja luen paljon. Kaikkea muuta on... paitsi sitä seksiä/rakkautta. Tai vastarakkautta. Mutta ehkä se on tulollaan - kuka tietää?
Mahtaisikohan terapeutista olla apua? Vähän epäilen. Terapeutti varmaan neuvoisi hankkimaan miesystävän. On vain vähän vaikea irrottautua, jos kokee viimeinkin löytäneensä täydellisen. Helpostihan silloin tulee vain verranneeksi kaikkia uusia tähän yhteen ja ainoaan.
Toisaalta jokaisessa uudessa rakkaussuhteessa ovat tavalla tai toisella läsnä myös kaikki aiemmat suhteet ja niihin sisältyneet katkerat pettymykset. Tällaisia asioita voidaan toki käsitellä terapiassa. Hassuinta tässä terapiavouhutuksessa on vain minun kohdallani se, että vaikka kävin supportiivisessa viisi vuotta, ei näitä asioita käsitelty juuri lainkaan silloin. Eli ihminen voi läpikäydä (paperilla) pitkän terapian ilman että seksuaalisuutta päästään tuskin lainkaan käsittelemään! Kyllä, tämä on totta, tapahtui Suomessa ja terapiaa antoi psykiatrian erikoislääkäri. Hänen mielestään olin tosin silloin niin huonossa kunnossa, että en olisi kyennyt analyyttiseen terapiaan.
Jälleen kerran naurattaa, kun luin sittemmin toisen psykiatrin haista-paska-lausunnon, jonka mukaan aihetta yhteiskunnan kustantamaan terapiaan ei ole. Tiedot perustuivat vuoden vanhoihin papereihin! Tällaista on hoito Nyky-Suomessa, missä mielenterveyspotilaat ovat heitteillä.
Täällä tarvittaisiin suuri hoitoalan reformi. Kannatan paluuta 80-luvun sosiaalivaltioon, jossa köyhillä ja sairaillakin oli suhteellisen hyvä olla. Mutta nyt meillä on vankka porvarivaltio ja laskun maksavat tietysti kaikki vähäväkiset, tietämättömät ja sairaat.
Jatkan vielä sen verran, että sain siis vuosi sitten diagnoosin "epävakaa persoonallisuus" ja "määrittelemätön, toistuva masennus". Googlasin eilen huvikseni netistä ja löysin selostuksen epävakaan persoonallisuuden tunnusomaisista piirteistä. Järkytyin, kun huomasin, että moni seikka pitää todella paikkansa minun tapauksessani kuten halu vahingoittaa itseään ja se tyhjyyden tunne. Ja hylätyksi tulemisen pelko. 😯🗯️. Apua vain on, kuten sanottu, aika vaikeaa saada.
Luin vähän viestiketjuja, joissa "epävakaa persoonallisuus" esiintyy, ja monenlaistahan tarinaa tuohon diagnoosiin liittyy. Onkohan epävakailla erityisiä vaikeuksia tunne-elämässään? Entä jos se toinenkin ihmis- tai rakkaussuhteen osapuoli on epävakaa? Voiko kaksi epävakaata ylipäätään solmia onnistuneen suhteen vai onko se jo etukäteen tuhoon tuomittu?
Tästä olisi kiva saada kuulla jotain kommentteja.
Hei,
Tuli mieleeni, että jotenkin sitä alkaa elämään tuollaisten määrittelyjen perusteella kuin diagnoosit, jos sellaisen sattuu saamaan. Elämästä alkaa tulla vaikea, kun miettii sitä mikä häiriö mulla just nyt on tai tuolla puolisolla? Diagnoosi itsessään on kai sitä varten, että sen avulla voi alkaa hakea apuja, jos niitä on tarjolla.
Lähes kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia tunne-elämän vaikeuksia, mutta ei se silti välttämättä määrittele, millainen parisuhteesta tulee. Tärkeintä on pyrkiä elämään tätä elämää olettamatta, että heti tulee vaikeuksia. Päivä kerrallaan. Sitten kun tulee olisi kai hyvä, että pystyisi niitä yhdessä sumplimaan.
Anna parisuhteellesi kaikki mahdollisuudet. Kaikki parisuhteet kehittyy ja kenties paraneekin kun pystyy käymään läpi erilaisia elämäntilanteita, eikä luovuta vaikka toisinaan siltä tuntuisi. Minä olen sitä työtä tehnyt viimeiset pari vuotta. Voin sanoa, että juuri nyt alkaa näkyä valoa putken päässä.
Toivon sulle onnea ja kärsivällisyyttä 🙂🌻
Kirjoitan oman kommenttini tähän ketjuun, kun itsekin olen jos jonkinlaista diagnoosia saanut aikoinaan. Ja nyt vuosien päästä ymmärrän, että olin vain vakavassa elämänkriisissä, jolloin kaikki oli sekaisin, ollut jo vuosia.
Tunnistan myös itsessäni tuon "jääräpäisen" rakkauden tunteen, ettei ole olemassa kuin yksi ainoa oikea mies! Olin jo nuorena tyttönä sellainen. Rakastuin hirveästi, vaikkei oikeastaan ollut edes kunnon suhdetta, eikä voinutkaan kun olin niin nuori. Sitten olin 10vuotta rakastunut vain tuohon yhteen mieheen. Kannoin mielessäni kuvaa hänestä ja torjuin kaikkien muiden rakkauden. Psykiatria sanoisi tuosta jotain ja tulkitsisi sen joksikin. ja vielä aikuisenakin olen ollut samanlainen, ja ikävä kyllä seksin kaipuussa olen jonkun kanssa ollut, mutta pilannut kaiken haaveilemalla tuosta yhdestä.
Ymmärrän tänään että pelkäsin jotain niin paljon etten uskaltanut antautua, vaan mieleni keksi jonkin tekosyyn ettei tarvinnut antautua kokonaan kenellekään.
Se oli minun selviytymiskeinoni. Tai joskus kun muistelen ajattelen että olen onnellinen kun olen tuntenut niin suurta rakkautta!
Ainoa huono puoli on tietenkin se että se itsetuhoisuus oli minullakin voimakas. Onneksi en koskaan saanut toteutettua sitä, enkä tehnyt mitään.
Minunkin diagnoosit ovat jo vanhentuneet, mutta tosi-asia on se että niistä paranee, kunhan vaan sitkaasti etenee terveempään suuntaan, ja anteeksiantoa itselle on kait tärkein!