Onko tämä kohtaloni?
Joka kerta käy se sama homma. Tapaan miehen, aletaan tutustumaan, ehkä jopa seurustelemaan, mutta kuukauden päästä juttu onkin ohi kun mies yhtäkkiä lakkaa puhumasta/pitämästä minkään näköistä yhteyttä. Alkaa musertamaan tämmönen aika kovasti ja ehkä siksi, että olen niin helposti ihastuva sekä herkkä persoona. Kerkeän ihastumaan tähän toiseen niin lujasti, että sitten kun hän sanookin ’hei hei’, niin johan sattuu ja kunnolla. En tiedä johtuuko kaikki yksin minusta kun olen niin kamalan innokas. Rakastan halailua sekä pussailua yli kaiken. Olen miettinyt, jos tämä toinen pelästyy sitä, kun kamalasti tahtoisin olla hänessä kiinni. Jokseenkin on ehkä vaikea yrittää olla halailematta, koska läheisyydenkaipuu on niin suuri.
Nyt olenkin yrittänyt olla vähemmän innokas, vaikka kauheasti tekisi mieli höpöttää toiselle sellasiakin sulojuttuja. Päätin, että en anna itseni ihastua liian helposti sekä että tutustuisin toiseen ihmiseen paremmin ennekuin annan tunteiden mennä kaiken sen edelle. Ja se kertoisi myös toisesta, että haluaisiko hän tosissaan olla kanssani vai ei, jos rauhassa tutustuttaisiin jne. Ei ole kovin moni jaksanut kovinkaan kauaa tutustua. Tässä olen siis miettinyt, lieneekö vika minussa, vai miehissä vaiko meistä molemmista? Enkö vain ole tarpeeksi mielenkiintoinen ihminen, vai ovatko suurinosa miehistä tosiaan vain seksin perään. Vai enkö vain ole törmännyt ihmiseen, jonka kanssa kemiat pelaa ihan täysillä?
Olen ollut kohta 3kk sinkkuna ja täytyy myöntää, että hajottaa. Vihaan yksin olemista, kaipaan vierelleni mieluummin jotain pysyvää. Mutta onko mun kohtalo tosiaan se, että miehet vain leikkii mun kanssa? Olen opiskelija, asun yksin ja kavereita ei juurikaan ole, on siis kovin yksinäistä päivittäin. Yksinäisyys vie multa kaikki voimat jaksaa olla koulussa, herätä seuraavaan päivään katsomaan päivien ankeutta. En tunne olevani masentunut, mutta huonossa kunnossa muuten.☹️
Hei, herkkäsielu.
Itselläni on ihan sama ongelma, painin aivan samojen tuntemusten kanssa. Mikään parisuhde ei ole tähän mennessä onnistunut, minut on jätetty jos minkäkin syyn takia milloimkin. Monesti miettinyt että onko todellakin niin et minä olen vaan niin kauhea ihminen ettei kukaan minusta kiinnostu tai jos kiinnostuu vähän aikaa niin lopulta jättää?? Viimeisin parisuhteeni kesti noin vuoden ja olimme tosi onnellisia ja suunnittelimme jo yhteen muuttoakin kunhan olisin ensin valmistunut ammattiin ja mitäs sitten tapahtuikaan; poks ja jätkä vaan lähti käpälämäkeen. Sanoi ettei voi elää minun menneisyyteni kanssa(en siis todellakaan ole mikään rikollinen mutta minulla on ollut vaikeaa menneisyydessäni) ja että sen takia hänen on pakko jättää minut. Tuntui tuo kyllä mielestäni ihan älyttömän oudolta selitykseltä ja kun hän vielä itki puhelimessa kun sen minulle kertoi..ei vaan voi ymmärtää!!! Mutta kaikista näistä pettymyksistä huolimatta uskon että joskus tulee joku joka on minunkin arvoinen, se tosin näyttää olevan erittäin vaikeaa ja jopa epätodennäköistä mut kyllä mie silti vielä siihen uskon. Sillä jokaiselle meille on täällä joku ja jos ei ole ni ei tämä sinkkunakaan eläminen nyt niin aivan kamalaa ole..onhan tässäkin puolensa. Ja juuri nyt en edes pysty miettimään mitään seurustelua sillä eräs mies jonka kanssa tutustuin käytännössä raiskasi minut..siinä meni kyllä luottamus aivan täysin miehiin eikä minulla ole niistä tällä hetkellä mitään hyvää sanottavaa..siis että mies voi tehdä naiselle noin julman tempun ni on kyllä ihan uskomatonta!! siinä ei todellakaan kysytty minun mielipidettä, hän halus ja sai lopulta haluamansa..😭 ja siinä sivussa vietiin minun oma naisellisuuteni, tällä hetkellä ainoa jäljellä oleva tunne on suuri häpeä. 😭
Entäpä, jos koettasit kerätä ympärillesi ystäviä? Olet varmaan vielä kutakuinkin nuori?
Minua itseäni, ehkä vaivasi aikoinaan se "vanhaksi piiaksi" jäämisen pelko ja piti sännätä liian nuorena kokemaan kaikkea, koska omasta ja muiden mielestä en edes niin kaunis ollut, että kukaan ei kahta kertaa katso!
Mutta, nyt vuosikymmeniä myöhemmin, vanhoja valokuvia katsoessa huomaan, että ihan tavallisen näköinen sitä on ollut ja eihän tosiaan kukaan pakoon juossut, nähdessään.
Tällä haluan sinulle sanoa, että älä pidä kiirettä parinmuodostuksen kanssa, siihen riemuun ehtii. Etsi ystäviä, elä tavallista nuoren elämää ja pidä myös hauskaakin, kyllä se ihminen, joka on sinun kohtalosi, varmasti joskus vastaan tulee.
Moikka!
Minäpä olenkin 25 ja minulla on ollut lyhyt kuukauden suhde ja sen jälkeen vuoden säätö, josta ei sitten suhdetta tullut...
Kun olin 20-22 olin varma että jään vanhaksipiiaksi ja että miestä ei tule. Kun lyhyt suhde kaatui, sekosin siitä ja syytin itseäni. Joskus mullakin ollut kahden viikon pikasuhteita ja kaikki päättyneet yhtä nopeasti kuin alkaneetkin...
Pari vuotta minulla oli yhden illan juttuja, hain kokemusta, mutta oikeasti halusin, että joku nukkuu vieressäni.
Tässä tämän viiden vuoden aikana olen oppinut, että etsimällä ja pikaihastumalla harvoin mitää saa aikaiseksi. Tulee nopeita suhteita ja kun toista ei kunnolla tunne, ni harvoin ne onnistuvat.
Olen varma, että jos haluisin "vain jonkun", niin kyllä sellaisen helposti saisin. Mutta en halua "vain jotakuta". Haluan miehen, joka tuntee minut ja kykenee rakastamaan minua sellaisenaan. En halua enää pikasuhteita siihen tunteeseen, että olen yksin. Ne harvoin toimivat ja sitten on vielä yksinäisempi olo ja syyttää itseään helposti että se oli mun vika.
Ennen syytin aina itseäni, käyttäydyin torjuntatilanteessa törkeästi miehiä kohtaan ja pistin kaiken kauheaksi kaaokseksi.
Nyt en halua enää yhden, enkä kahdenillan juttuja, en halua pikaihastumisia, en mitään kuukauden juttuja. Haluan edetä rauhallisesti, tutustua ja näin edelleen...
Ja elämä sinkkuna... Mitä vikaa... olen matkustellut yksin aika paljon, nähnyt maailmaa ja minulla on paljon kavereita ympärillä. Mies tulee, jos tulee ja jos ei tule, niin olkoon sitten tulematta...
Lohtusuhteisiin en enää suostu, ne lopulta vasta hajottavatkin...