Joskus elämä potkii päähän käsittämättömän paljon lyhyellä ajalla. Surullista, että olet joutunut kokemaan sekä keskenmenon että syöpätutkimukset samaan aikaan. Minulla ne onneksi ajoittuvat eri elämänvaiheisiin – kummassakin oli riittämiin selviytymistä jo yksikseen.

Keskenmenot ovat rankkoja, minusta tuntui että koko elämä pysähtyi. Elin monta päivää kuin sumussa, hidastetussa elokuvassa, tajuamatta edes mikä päivä oli. Meni useampi viikko, ennen kuin elämä alkoi taas rullaamaan entiseen malliin. Halusin umpioitua turvallisesti kotiin. Sairaslomalla olin muistaakseni viikon, olisivat laittaneet töihin aiemminkin, mutta sanoin, että itkisin siellä vain. Kun palasin töihin, oli niin tyhjä olo, pillahtelin itkuun ekalla työviikolla joka päivä. Tuntui kauhealta nähdä raskaana olevia naisia ja vauvanvaunuja kaupungilla.

Ensimmäinen keskenmeno oli minusta kamalin, toiseen olin jo jotenkin varautunut. Kolmas toi toivottomuuden, ettei tästä taida tulla yhtään mitään. Loppujen lopuksi meillä on kaksi lasta. Sinun tilanteen tekee rankemmaksi se, että olette toivoneet lasta pitkään ja et ole enää nuori. Lataus onnistuneeseen odotukseen oli varmasti huikea. Todella surullista, että vauva menehtyi.

Tutkimusten mukaan kuitenkin yllättävän moni raskaus päättyy keskenmenoon, koska moni vauvanalku ei ole elinkykyinen. Varsinkin alkuviikot ovat tyypillisiä keskenmenoviikkoja. Surulla ja huolilla et pysty lasta tappamaan, se on mahdotonta. Meillä vika ei ollut vauvoissa, vaan minussa: hormonitoimintani oli (ja olisi edelleen) epänormaalia raskauden aikana ja johtaa noin kolmannella kuulla keskenmenoon. Nämä kaksi elävänä loppuun asti päässeet vauvatkin on pidetty sisällä kaikenmaailman vippaskonstein. Älä tyydy siihen, että jos tulet joskus uudestaan raskaaksi ja ongelmia ilmenee, että automaattisesti ajatellaan vauvassa olevan vikaa. Naisen hormonitoiminta on perin monimutkaista ja siinä voi mennä moni asia pieleen. Mutta sitä voi korjata lääkkein!

Minäkin surin aivan kamalasti, että onko vauva jotenkin kärsinyt ja kitunut. Mietin missä on vauvan sielu vai onko sitä ollenkaan. Yhtäkään keskenmenovauvoistamme ei ole haudattu, koska ne olivat vasta kolmikuisia eli tosi pieniä. Minua kuitenkin inhotti ajatus siitä, että niiden miniruumiit menivät kaavinnan yhteydessä johonkin ihmisbiojätteen sekaan. Minulle ne olivat ihmisiä, ihania vauvoja, vaikka eivät olleet vielä syntyneetkään.

Sinulla oli varmaan ihan mieletön huoli, kun olit raskaana ja syöpäjutut tulivat samaan aikaan. Otan osaa. Kun minulla oli syöpätutkimukset, olin ihan paniikissa. Minulla oli kamala hätä, mitä lapsille tapahtuu, jos äiti kuolee. Ehdin jo suunnitella hautajaisenikin. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin ja olen nyt tässä tätä kirjoittamassa. Mutta masennukseen sairastumista sekin varmaan provosoi monen muun asian rinnalla. Toivotaan, että tapauksesi on mahdollisimman ”hyvää sorttia” ja hoidettavissa. Nyt voit ainakin saada kaikki hoidot ilman, että tarvitsee pelätä vauvan vaurioitumista. Se nyt ei kyllä varmasti lohduta yhtään.

Älä luovu toivosta. Yritä jaksaa niin syöpä- kuin vauva-asiankin kanssa. Eiköhän se ole jo aika auringon paistaa sinullekin! 🙂🌻

Toivotaan, että sinullakin on joskus lapsi, joka sanoo, että
- Ajattele äiti, minua ei olisi olemassa, jos ne toiset vauvat eivät olisi kuolleet... (näin siis sanoi viidennestä raskaudesta syntynyt lapsemme, joka tietää, ettemme olisi kuitenkaan viittä lasta hankkineet). Niin, häntä ei olisi olemassa, jos en olisi saanut keskenmenoja. En voisi kuvitellakaan, että tuota erityistä erityislasta ei olisi olemassa!

🙂Kiitos sinule viestistäsi. Olitkin ainoa joka uskalsi vastata tähän suureen kysymysten tulvaan.Olisin kiinnostunut tietämään, mitä hormooni ongelmia sinulla oli lapsia odottaessasi. Itsekin olen hormonihoitoja saanut että edes tuo mennyt pienokainen saatiin alulle ja kyllä minullakin niitä ongelmia on ollut vaikka kuinka matkan varrella, mutta meilestäni niihin on kuitenkin reagoitu..
Koepala on nyt otettu ja tulokset tulee ehkä kahden viikon kuluessa...en tajua kuinka uskallan sinne soittaa...olivat ´kyllä toiveikkaalla mielellä leikkauksen jälkeen, että tilanne ei ollut näyttänyt niin pahalta kuin olivat ajatelleet...puhuivat koteloitumisesta ja tarkkarajaisuudesta ja pienestä kasvaimen tapaisesta kilpirauhasessa 1 cm.
Olen todella väsynyt ja sairaalloisen tuntuinen kaiken kokemani jälkeen. Olen nukkunut päivät ja aamut ja yöt, vain muutamia tunteja ollut hereillä. nyt kylläkin valvoskelen...

Minullekin pieni alkio oli jo ihmiselämän alku, vauvan alku, lapsen jota olisimme halunneet pidellä sylissämme ja elää elämäämme sen kanssa. Minulle olisi riittänyt yksikin lapsi...olisin halunnut kokea sen mitä vanhemmus tuo tullessaan, miten se muovaa meitä lapsen kasvaessa ja miten paljon lapsi voikaan antaa vanhemmilleen ja mitä me olisimme voineet antaa hänelle.

Olen pohtinut...miten voisimme hyvästellä ja päättää surutyön, kun ei ole mitään...ei ole kuvaa, ei ole leluja ei ollut vileä mitään ja kuitenkin oli...En uskaltanut ostaa mitään..en ennen komatta kuukautta, ehkä jotenkin aavistin ettei hän jaksa elää....Minä olin niin hyvävointinen koko se mutaman viikkojen aikana, en ole koskaan voinut yhtä hyvin...en osannut edes kunnolla kuitenkaan iloita tapahtuneesta kun kaikkea varjosti syöpä epäily. Jotenkin tuntuu että petin lapsukaisen...etten iloinnut siitä tarpeeksi, ettei se saanut voimaa minulta elää, kun olin niin allapäin....huolestunut ja murheellinen.

Vaikea tämä tulee olemaan vielä pitkään ja varsinkin, jos meidän yrityksemme jää tähän, jos syöpähoidot vie vuoden ja sen älkeen pitää odottaa vuosi ennenkuin voi tulla raskaaksi on se meillä jo todella myöhäistä koska olen silloin päälle 40 v. Mutta ehkä tarinamme tarvitsi tälläisen lopun, että tajuamme, ettei meille koskaan voi tulla lasta, se ei ole kaikkien oikeus näemmä. En ole koskaan pitänyt lapsia itsestään selvinä, mutta en teinnyt että se voi olla näinkin vaikeaa...😭