Kirjottelen tänne kun kaipaisin muilta mielipiteitä ja näkökulmaa mietteisiini. Olemme tunteneet mieheni kanssa reilu 10 vuotta ja niistä naimisissa reilu viisi. Alku oli haastavaa, koska mieheni oli elänyt itsekseen melkein aina ja ennen minua ei ollut pitkää parisuhdetta. Ajattelimme, että erilaisuus vain vahvistaa ja että koska välitämme toisistamme saamme tämän toimimaan.
Meidän ”ongelma” on alusta saakka ollut erilaiset intiimit tarpeet ja yhteisen tekemisen puute. En saa miestäni innostumaan esim. rakastelusta ollenkaan. Myös muu intiimi kanssakäyminen on hyvin vähäistä. Samoin nykyään esim. halaaminen tai suukottelu. Miestä ei kuulemma ikinä sellainen ole kiinnostanut.
Mies ei halua tehdä minun ja poikani kanssa mitään-ehkä noin kerran kolmessa vuodessa olemme yhdessä tehneet yhteisen reissun. Nyt viimeisempänä olen sairastunut astmaan jota eläinallergia pahentaa( meillä kissa). Kuitenkin eläinrakkaalle miehelleni ei tule mieleenkään että kissasta luovutaan vaan siivotaan enemmän. Nyt astma tasapainossa mutta välillä taas sitten ei.
Olemme siis keskustelleet asioista ja hetken mies huomioi, kuuntelee ja lähetään vaikka kävelee yhdessä. Sitten hetkessä kaikki unohtuu ja miehellä vaan omat asiat mielessä. En siis tarkoita että koko ajan pitäisi tehdä yhdessä jotain ja itsekin arvostan omaa aikaa. Mutta missä menee erilaisuuden raja? Välitän miehestäni, meillä on pääosin kaikki hyvin. Kuitenkin olemme kuin ystävät jotka nukkuu vierekkäin.
Tilannetta ei auta yhtään sekään että olen kotona jatkuvasti pinna kireälle tilanteen vuoksi. Välillä tuntuu että vaadin liikaa, seksiä, läheisyyttä tai yhdessä tekemistä ja siksi miehellä tulee vastareaktio. Päätin että en painosta mihinkään, mutta mieheni ei ole puoleen vuoteen tehnyt mihinkään aloitetta. Valitan kuulemma turhasta, pitäisi olla tyytyväinen että on töitä, katto pään päällä, kohta aikuisella lapsellani kaikki hyvin jne.. olenhan minä niihin tyytyväinen ja monesta asiasta onnellinen. Paitsi parisuhteen tilastamme..
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaan omasta kokemuksestani mitä on roikkua suhteessa ja toivoa parasta kaikkensa antaen ilman että saa takaisin juuri mitään. Se rikkoi minua. Päällisinpuolin unelmaelämä. Kaikki hyvin. En vain olisi saanut trvita yhtään mitään lopulta. Kaikki pyöri toisen ympärillä. Erokortti otettiin käyttöön heti ristiriitatilanteessa. Aina. Tarpeiden ilmaisu koettiin niin että toista yrittää muuttaa. Mutta toisen tarpeet taas... Lisää henkistä väkivaltaa ja epävarmuuden kylvämistä jotta pelkäisin menettäväni ja yrittäisin vielä vähän lisää. Sitä roikkuu siinä mitä silloin joskus oli (poislukien alkuhuuma, joka ei kestä) ja se on kaunis unelma josta haluaa pitää kiinni. Eritoten kun on perhettä. Toki on niitä huonoja kausia ja niistä voi selvitä. Mutta se vatii työtä ja ihan konkreettisia tekoja ettei sanat ole vain tyhjiä. Usein selittelemme asiat itsellemme paremmiksi. Totuus sattuu. Pitkässä juoksussa turhan odottaminen sattuu enemmän Mitä pitempään odottaminen jatkuu ja mitä enemmän on itse satsannut sitä vaikeampi erota. Ja rikkoutuu lisää siinä samalla. Ratkaisemattomana mikään ei muutu. Kipu jatkuu. Näin itselleni kävi. Nyt yritän toipua pitkään jatkuneesta yksipuolisuudesta. Joskus ero on ainoa oike ratkaisu. Joskus se, että vielä yrittää. Tärkeintä määritellä itselle jokin raja, milloin riittää. Sen määritteleminen oli itselle vaikeinta. Ja kukaan muu ei sitä voi puolesta tehdä, eikä ennustaa kuinka käy. Itsekin pähkäilin kauan. Toivun myös kauan.
Tekstisi oli osittain kuin omasta kynästäni. Läheisyyden kaipuusta tuli itselleni vielä korostuneempi tarve kun toinen vetäytyi siitä kokonaan. Siitä tuli itselle asia joka vaivasi hyvin paljon eli pinna oli todellakin kireällä.
Meillä tilanne muuttui paremmaksi muutaman erittäin vaikean vuoden jälkeen. 20 vuoden jälkeen puoliso totesi että nukkuu nykyään paremmin samassa sängyssä kuin yksin. Pitkä matka siis kuljettu lähtötilanteesta.
10 vuotta on kyllä pitkä aika odottaa muutosta jos sitä ei ole tapahtunut lainkaan. Olisi varmasti hyvä istua kunnolla alas tai kirjoittaa kirje ja kertoa kumppanille että tuntuu kuin hän ei ottaisi sinua huomioon (koskettaminen, astmasi) ja olet sen vuoksi ärtynyt. Tämä vain maallikolta neuvoksi. Jos pariterapia olisi missään muodossa mahdollinen (me teimme ilmaisen Väestöliiton nettiterapian) niin sitä omasta kokemuksesta suosittelisin.
Kiitos teille, kun kerroitte omia kokemuksia. Parisuhdeterapiaa olen miehelleni ehdottanut ja se on ehdoton ei. Kirjeen tai useampiakin olen vuosien varrella kirjoittanut ja se johtaa yleensä siihen että pari viikkoa tsempataan ja sitten taas ollaan samassa vanhassa. Varmaankin itsellä on nyt tullut raja vastaan ja tunnen itseni kovin arvottomaksi, mutta silti jokin minussa jossittelee tilannetta. Jos kuitenkin tämä tästä muuttuu ja onhan meillä tavallaan kaikki hyvin. Tuntuu, että olen kamalan hankala ja valitan kaikesta.
Olimme pari kuukautta sitten poikani kanssa reissussa ja ajattelin sen tekevän parisuhteelle hyvää. Yhdeksän yön jälkeen kotiin tullessa tokaisi vaan että "ai ootte jo kotona". Ei mitään halausta tai mitään muutakaan. Kysyin oliko ollut ikävä, niin ei ole kuulemma ehtinyt ikävöimään, koska on käynyt töissä ja kissat pitänyt kiireisenä(yhtenä päivänä kissan rokotuskäynti).
Välillä sitä miettii, että eikö enää 43 vuotiaana saa toivoa läheisyyttä, seksiä tai sitä että toinen ei pidä itsestään selvänä kodin hengettärenä.
Ymmärrän hyvin mietteesi. Ja kyllä saa ja useimmiten on sen ansainnut. Itse olen pohtinut sitä, kun suhteen alussa ja sen alkuvuosina puhuimme paljon tarpeistamme ja parisuhteen pelisäännöistä meillä ym. Kaikki haihtui savuna ilmaan ja oli vain mies ja miehen tarpeet. Ihmettelin kauan sitä, teeskentelikö toinen ihan jotain muuta kuin oikeasti oli alussa, koska sellainen vaikutelma väistämättä tuli. Ja jos näin, niin miksi? Miksi haastattelu toisen elämää jos kerran haluaa aivan jotain muuta? Alistettvaksi kotipiiaksi ym. en suostunut. Näivetyin pystyyn.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisäys ja virheiden korjaus