Heippa poitsu 😀

Mua ei tytöttelyt nimittäin paljoa haittaa... jollei sitä tehdä ikävässä sävyssä kuten pomollani oli tapana... jolloin kiehuin raivoa haistaessani että hän teki sitä tahallaan aina silloin kun halusi murjaista jotain ilkeää. Ja sehän oli tunnetusti usein 😠

HYVÄÄ LOMAA MIGI!!! NAUTI SIELUSI KYLLYYDESTÄ!!!

Sen verran vielä mustasukkaisuudesta, että itse en siitä nauti, koska tiedän, ettei mulla ole pienintä aienta/tarvetta pettää. Joten yritteliäimmätkin jäävät näppejään nuolemaan 🙂

Unia en osaa tulkita sen enempää, mutta mitäs ajattelet siitä jos sanon, että minusta tuo sinun painajaisesi on sinun todellisuutesi. Minä luen juttujasi juuri noin, että sinä taistelet jotain tuntematonta suurta pahaa vastaan, joka voi hetkellä millä hyvänsä kaapata vaimosi sinulta pois. Et oikein itsekään tiedä, mistä se voisi hyökätä ja olet tuntosarvet valppaina joka suuntaan. Tunnet koko ajan hirvittävää raastavaa epävarmuutta siitä, että jokin sinua voimakkaampi voisi olla vahvempi kuin sinä ja onnistua taivuttamaan vaimosi omalle puolelleen. Ja se mielikuva käy minusta aivan yksiin unesi kanssa. Mitäs itse olet mieltä?

Onko sinulla sellaista pelkoa, ettet ole vaimollesi tarpeeksi riittävä... että jossain voisi olla jotain parempaa joka antaisi vaimollesi tunteen siitä, että hänen tarpeensa tulevat tyydytetyiksi kaikin puolin? Minulle ensi reaktio oli tuo. Ajattelin, etten ole ollut tarpeeksi hyvä ja siksi mieheni juoksee muualla. Vaikka hän itsekin vakuutteli aivan muuta. Vasta hiljan olen tajunnut, ettei kyse ollut minun "hyvyydestäni" tai "huonoudestani" vaan jostain muusta. Ja että rakkaudessa kyllä painetaan villasella sekin mikä mättää. Niinhän itsekin olen tehnyt ja teen. Rakkaus on tietoisesti sokea niin kauan kuin haluaa.

Entä koetko yksinjäämisen pelkoa? Minulle yksi ensi reaktioista oli se. Vihasin jäädessäni kotiin yksin. En enää osannut nauttia yksinäisyydestä. Koin itse asiassa kauhua yksinoloa kohtaan. Ajattelin myös, etten PYSTY elämään ilman miestäni. Aivan kuin osa minua katoaisi, jos joudun hänet jättämään (olimme olleet kuin paita ja peppu vuosikausia). On vienyt kuukausia toisensa perään kasvaa uudelleen sinuiksi itsensä kanssa ja huomata, ettei yksin jääminen ole maailman loppu. Toisekseen koin tulleeni hylätyksi arvottomana. Sekin oli hirveä isku. Mutta nyt olen jo hiukan päässyt asian yli. Minun arvoni ei tule toisten tekemisistä... eikä tekemättä jättämisistä... siksi kirjoitin itselleni sen "huoneentaulunkin" jota opiskelen päivän mittaan ahkerasti. Vaan on vaikea läksy... taitaa tulla monta itkua väännettyä ennen kuin se menee perille 😉

Heipsan surusuu,

Taisi migi nyt jättää meidät kahden... joten kerron sinulle väliaikatietoina, että kaivoin toissapäivänä vuosia pölyttyneen kankaan ja kaavat esille. Ollut suunnitelmissa tehdä itselle mekko 😀 vaan kun ei koskaan ollut aikaa eikä energiaa joten on jäännyt alkutekijöihinsä. Teen varmaan triljoona virhettä, kun en ole ommellut mitään uutta kuin joskus parikymppisenä. Ompelut on keskittyny vaatteitten korjailuun ja muokkauksiin. Moni niksi on unohtunut. Mutta olkoon tämä nyt sitten se harjoituskappale... yhden mokan jo huomasin tänä aamuna... olin lukenut kaavoja väärin ja pitää keksiä kuinka korjata ajatusvirhe myöhemmin kun pääsen ompeleen. Nykyisin mottoni on tosiaan hiljaa hyvä tulee, sillä toissa päivänä yritin touhuta liikaa ja eilen olin ihan sippi. Joten etsin ekana päivänä mieleiseni mallin ja jäljensin kaavat. Eilen leikkasin kaavat ja tänään leikkasin kankaan. Huomenna toivottavasti pääsen sitten aloittamaan ompelun 😋

Tää on nyt niitä juttuja joita olin vuosia haaveillut tekeväni kun jään vapaalle... ehkä tän jälkimmäisen puoliskon vuodesta voin sitten omistaa näille omille jutuilleni.

Mulla on myös kahdet sukat jymähtäneet kantapään kohtaan. Pitää siinäkin mennä lukemaan ohjeita, kun en oo vuosiin tehnyt ainuttakaan sukkaparia... en enää muista kuinka tehdä kiva kantapää.

Sitten mulla on sukkulat sukkulapitsin tekoa varten ja lankoja... mutta sekin taito on unohtunut, kun viimeksi oon joskus nuorna tyttönä pitseillyt. Joten eilen etsin netistä ohjeita kuinka tehdä sitä, ja löysin juuri omissa lempiväreissäni oikein kauniin ohjeenkin 🙂🌻 Se oli siitä kiva harrastus, että mahtui helposti vaikka takin taskuun, ja kun istui linja-autossa tai junassa tai jonossa saattoi kaivaa työvälineet esiin... ja melkein aina joku täti-ihminen alkoi heittää läppää kun ei voinut uteliaisuuttaan olla kysymättä mitä se on 🙂👍

Ja kerrompa sinulle virtuaaliystäväni vielä jotain kivaa mitä löysin tällä viikolla juostessani tarjoustuotteen perässä jota ei sitten löytynytkään... mutta ei harmittanut, sillä löysin juuri oman makuni mukaisia koruja 😎 Sanoin miehelleni, että nyt ei sit tarvi miettii enää mistä hakee mulle lahjoja, oon löytänyt lahjakauppani. Eivät oo hinnalla pilattuja, mutta juuri minulle mieleistä designia... mitä en täältä yleensä koskaan löydä. Varsinaisiin korukauppoihin en juuri edes vilkuile enää, kun tiedän, etten löydä mitään mieleistäni kuitenkaan. Ei edes kalliimmalla rahalla. Joten voit kuvitella, että tunsin saaneeni lottovoiton kun löysin ostoskeskuksen halpamyymälästä jotain mistä pidän ihan oikeasti... tää on niitä juttuja jotka ilahduttaa tällaista ei shoppailua rakastavaa tyyppiä. Kun en kiertele ja katsele, olen aivan myytyä kun löydän vahingossa jotain todella itselleni mieleistä. Mä kun en oo merkkiuskollinen tai muotitietoinen. Annan sellaiselle piut paut kun löydän jotain todella mieleistä. Itse asiassa niissä oli sellaista samaa herkkyyttä kuin joskus suomalaisissa designkoruissa on... täällä korut on usein mauttomia väreiltään ja muodottomia möhkäleitä. Ei sillä etteikö suurikin koru voi olla kaunis jos se on tehty hyvällä maulla... eli minun ??? 😀 Katsos taitaa jo huoneentauluni alkaa purra...

tuli jotenkin surullinen olla, kun luin teidän juttuja täältä. te olette niin ehjän kuuloisia, vielä kokonaisia. ja teillä on joku joka rakastaa, välittää teistä. syy jaksaa tätä elämää.☹️

Heips

Viikonloppu mennä hujahti niin äkkii et ei ehtiny koneelle lainkaan, kaikkee hommoo sitä onki näin kesän alussa....toisaalta ihanaa ku saa puuhailla ihan niinku jokujossain...mä nostan sulle hattuu kun oot älynny entiset harrastukset, käsityöt on mulle ollu aina kauhistus, olen tosi nolo ollut aina niiden suhteen.Muistan vieläkin tunteen alaluokilla käsityötunneilla kun hikisin käsin yritin virkata jotain pannulappuu, joka oli likanen ja ns.hikinen kun raukka yritin sitä valmiiksi saada.Joten voit kuvitella että ei meidän lapset mun kutomissa tumpuissa ja sukissa oo kulkenu, mummut on sitte homman hoitanu...onneksi.

Dahlia, ei tää meidän elämä oo ruusuilla tanssimista aina ja ei me olla sen ehjempiä ku sinäkään.Elämä lyö ja lujaa välillä.Lueppa mun alotusta, alotin tämän silloin kun mulla oli tosi paha olla, noin puoli vuotta sitten.Sun täytyy vaan selata aika kauas sivuhistoriaa ennenku ku se löytyy jos kiinnostaa.Tämä ihan vaan sentähden että ymmärtäisit että ei muillakaan se elämä ole aina helppoa, ongelmat on erilaisia mutta tuska on sama.

Mun mies nauraa ja vitsailee ja tekee kepposia.Ihan niinkuin ennen...ette usko kuinka onnelliseksi se mut tekee.On niin ihana katsella kun mieheni keppostelee lapsille ja kyllä minäkin olen osakseni jo saanut erilaista huomiota, sitä jota olen jo kaivannutkin.En olisi uskonut että tämä meidän elämä muuttuu sittenkin normaaliksi ja samaksi mitä se oli aikaisemmin.Olin varma että meillä ei ole mitään enää tehtävissä, että kaikki olisi lopussa.......

Mitä olen oppinut tästä....?? Mun täytyy myöntää että tämä suuri tuskan ja surun aika oli tarkoitettu juuri tähän elämän tilanteeseen.Elämän oli tarkoitus varmaan näyttää meille että mitä menettäisiin jos emme heräisi.Mutta sen verran on mulla pessimistisyyttä, että epäilys on takaraivossa, jos tämä onkin vain ihanaa unta ja pian tapahtuu jotain kauheeta. Mutta yritän sen pitää tosiaankin vain takaraivossa ja aika pienessä kuplassa.Tänään on tänään ja juuri nyt on hyvä, nautin siitä ja siitä hetkestä, juuri nyt!

Migi, jokos juhlat on juhlittu ja arki alkanu? Saitkos vaimosi myös juhlatunnelmaan vai olitkos yksinäsi siellä pohjoisessa? Me olimme myös juhlimassa ja juhlittiinkin oikein pitkällä kaavalla, kotona olimme kuuden aikaan aamulla, tosi hyvät juhlat olivatkin vaikka kunnon tappelua ei ollutkaan......???eikös se niin ole, kunnon suomalaiset juhlat tarttee ainaskin yhden nujakan...????

Mulla on niin hyvä mieli, jokujossain kun luen sun viimeisimpiä kirjoitteluja.Niistä paistaa eteenpäin menemisen meininki, tervehtyminen.....Ihanaa! Pieniä askeleita, ystäväni, pieniä mutta niin ratkaisevia, jokaikinen.

Mä olen onnellinen siitä että oivalsin, elämä koostuu pienistä onnen hetkistä, niistä täytyy ottaa kiinni.Ei voi jäädä odottamaan sitä yhtä suurta, sitä ei koskaan tule ja sitten elämä on siinä.Mä tein sitä ennen, odotin ja odotin että koska musta tulee onnellinen ja koskaan ei ollut hyvä olla.Tänään mä olen tasapainoisempi ja rauhallisempi elämän suhteen.Eikä elämän ole tarkoitus olla yhtä riemua, ei totisesti, alamäkeä mennään ja persliukua kuoppaista mäkeä alas niin että hippulat vinkuu, mutta kait se liukukin joskus jonnekin päättyy ja taas nautiskellaan....heh

On ihanaa kun voi sanoa kerrankin että on hyvä olla.Mulla on hyvä olla teistä kahdesta, jokujossain ja migi, virtuaaliystävät.Mulla on hyvä olla kun katsoo ulos, siellä on kesä...ihan niinkuin migi mulle sanoit joskus...mä en vaan sitä silloin osannut.Tekee suunnattoman hyvää sanoa että on hyvä olla, kerrankin😉

Heippa,

Ensin dahliakukalle, ei meillä todellakaan ole ruusuilla tanssimista elämä meilläkään, mutta mihin itse ainakin olen tämän kriisin myötä herännyt... on aivan turha odottaa seisovansa jonkun toisen tarjoamilla puujaloilla, ellei ole löytänyt omia jalkojaan. Tällä tarkoitan sitä, että elin vuosia pitkälti rakkaudesta mieheeni, rakensin minuuteni hänen rakkautensa varaan. Ja hups kuinkas kävikään, kun tajusin ettei ko. rakkautta ole olemassakaan. Tipuin aivan tyhjän päälle. Eli kyllä ensin pitää rakastaa itse itseään ja olla hyvä itselleen. Jos sitten joku sattuu tulemaan elämän matkalle kylkiäisenä, hyvä niin, mutta sen ei pitäisi olla se ainoa elämän tarkoitus... (puhun kait lähinnä itselleni 😟)

Surusuu, kävelen näinä päivinäkin veitsenterällä... kaikki jaksamiseni on hiuskarvan varassa... on ollut hetkiä, jolloin romahdin aivan totaalisesti. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa etäisyyttä tekemällä asioita jotka tuottavat minulle iloa.

En tiedä enää kuinka suhtautua mieheeni. Alan olla entistä tietoisempi, että meillä on keskeneräisiä yhteisiä projekteja, jotka pitää viedä jollain tavalla loppuun yhdessä tuli mitä tuli. Mikä tarkoittaa yhä pidempää matkaa yhdessä tavalla tai toisella. Puistattaa kuitenkin ajatuskin, sillä samanaikaisesti haluaisin heittää kirjaimellisesti koko miehen roskatunkiolle. Mulla ei ole enää MINKÄÄNLAISTA kunnioitusta sitä kohtaan puolisona, vain kanssaihmisenä kuten kuka tahansa ventovieras. Onko se sitten vihaa, inhoa tai mitä vaan mitä tunnen häntä kohtaan... mutta tällainen muutos huushollissa sellaisesta paita-peppu suhteesta on hurja. Pelottava siksi, että tajuan miten pelottava olen hänelle. Olen nimittäin niitä harvoja ihmisiä (ellen ainoa), jotka ovat nähneet hänen lävitseen eli mitä hän todella on. Ja se on hänelle oikeastaan tuho... hän kokee minut itselleen uhkana, koska ei ole onnistunut peilaamaan edessäni loppuun saakka sitä kaunista kiiltokuvaminäänsä... sitä jota kaikki ihailevat kuin puolijumalaa... ja hänen reaktionsa ovat sitten sen mukaiset... mitäpä ihminen ei tekisi tuhonsa edessä pelastautuakseen...

On hetkiä, jolloin hän puhuu aivan järkeviä... esim. joku päivä sitten hän aloitti puhumalla, että kun kuitenkin tunnun haluavan lähtevän omaan elämääni, kun saamme hiukan rahaa kasaan, saan sen ottaa pesämunakseni ja lähteä... kuinka suloista... menikö puolta tuntia se vanha tuttu simputtaminen alkoi ja hän ajoi minut aivan pois tolaltani... en halua enää puhua sillä pelkään hänen reaktioitaan ja sinäkin iltana olin kipeä ja täysin uupunut... ja puhumattomuuteni taas saa hänet pois tolaltaan, koska hänen pitäisi saada röntgenkuva sielunelämääni kuten aina ennenkin...

Lopulta löysin riitamme loppuvaiheessa itseni kuin nurkkaan ajetun koiran sisukseni täysin säpäleiksi lyötyinä piirtämässä epätoivoisena sormella ympärilleni näkymätöntä rajaa, jonka yli en soisi hänen tulevan. Mutta eihän sellaiset sairaat ihmiset tajua, turha edes yrittää puhua, että haluaisi oman pienen elämänalueen, johon ei tulla sorkkimaan. Tässä tarkoitan yhtä lailla henkistä kuin konkreettistakin omaa aluetta. Koska hänen elinehtonsahan on nimenomaan TUNKEUTUA toisten sielunelämään voidakseen manipuloida heitä mielensä mukaisesti.

Tunnen hirvittävää tuskaa omasta puolestani, kuukausi kuukauden perään tajuan, etten voi vieläkään lähteä mihinkään. Toisekseen tajuan senkin, että ero hänestä tulee olemaan sellainen tappava urakka ja nimenomaan sen oman reviirin puolustaminen tulee olemaan se rankin pointti. Ei minulla ole repiä mistään sellaisia voimavaroja tässä vaiheessa 😭 Varsinkin nyt kun oon ollut taas kipeänä viime päivät, on itku ollut lähellä ja ilo kaukana. Otti niin päähän, kun olisin halunnut olla vaan yksin. Mutta mitä enemmän sanon tai osotan haluavani olla yksin, sitä tiiviimmin se minuun liimautuu... arvatenkin peläten, että aion pakata taas kimpsuni ja häipyä... toivon kuitenkin edelleenkin, että sitten kun lähtö tulee ajankohtaiseksi, olen sen varran kunnossa että pystyn myös itseni elättämään, etten joudu ojasta allikkoon. En haluaisi lähteä enää miinuksen puolelta omaa elämääni rakentamaan. Olen jo sen kerran joutunut tekemään, ja vei niin pirun monta vuotta! Jos saisi jostain ajasta edes tilanteen suht nollille, että voisi alkaa puhtaalta pöydältä... sillä olen aivan varma, että erosta tulee mieletön "henkien taistelu". Yhdessäolomme on jo sitä nykyisellään...

Jokujossain,

Mä niin toivon että saisit voimaa......repiäksesi itsesi omaan elämään jossa ei tarvitsisi miettiä tälläisiä juttuja mitä sinä joudut nyt miettimään.Elämäsi on sinun elämäsi ja sinun on tehtävä niinkuin parhaaksi näet.Toivon vain että et sokeudu tuolle jokapäiväiselle tuskalle niin että et näe normaaliin elämään sisälle.Miehesi ja sinä elätte nyt jossain mustassa planeetassa jossa ei muuta elämää ole kuin teidän kahden tuska.Se on tuskaisaa luettavaa...saati sitten elää.

Oletko varma että haluat mennä loppuun asti? Oletko varma että jaksat mennä loppuun asti......jos jaksat, lähetän kuitenkin repullisen voimaa, varmuuden vuoksi.

Aina kun avaan tietokoneen, odotan sydän pamppaillen oletko migin kanssa laittaneet postia tulemaan.Postia on niin ihana saada ja lähettää.Jokapäivä on uudet jutut ja kommentit.Ja nyt kun migi on ollut poissa muutaman päivän on ihan kipeä olo.......HALOO, jokos pian laitat viestiä!!!!

Kun tässä seurailee muitakin viestilinkkejä, huomaa todellakin että niin moni kamppailee ongelmien kanssa ja kuinka ne ovat todellisia ja vaikeita.Samanlaisia ongelmia on harvoin mutta kaikki ne tuottaa suunnatonta tuskaa ja surua.Ja sitten kun joku laittaa viestin että elämä sujuu jo vähän paremmin, tulee itsellekin hyvä olo.

Kun kirjoitit jokujossain aloittaneesi vanhaa harrastustasi, syntyi mullekin palava halu aloittaa jotain vanhaa.Ja BLING....muistin että nuorena likkana pelasin todella paljon lentopalloa ja siihen syttyi kipinä.Nyt on pakko päästä pian pelaamaan taas jonnekin.Iskijänä mä en oo ikinä ollu hyvä, siis lentopallossa, siinä kun tarttis olla pituutta ja käsissä pirusti voimaa mutta mä oon tykänny tehdä verkolla semmosia pieniä pirullisia tuikkauksia.Ja kyllä voi olla kiva tunne kun saa sellasen perille lattiaan......

No joo, se siitä! Olipas kiva hekumoida.

Etkö tosiaankaan jokujossain voisi tulla yksinäsi Suomeen? Ottaisit sen sellasena koetinkivenä, pysytkö pinnalla vai uppoatko pohjaan? Mulla on koko ajan sellanen fiilis että teidän tarttis ottaa välimatkaa, te ootte liian lähellä koko ajan, liian lähellä.Tukehdutatte toisianne kuin pythonit, oonko väärässä?

Sinnitellään ja pinnistellään!

Terveisiä karusta pohjolasta !
Nyt on reissut reissattu ja onnellisesti kotona. Olin ensin pari päivää itsekseen siellä ja muu sakkini tuli pyhänä perässä varsinaisiin juhliin, jotka onnistuivat täydellisesti ( hyvä järjestelijä !). Tapasin paljon vanhoja tuttuja ja sukulaisia ja kuulin monenmoisia kertomuksia elämästä ja osin myös kuolemastakin. Eli monenlaista kontrastia oman tilanteen peilaamiseksi tuli. Kovasti vahvistu se käsitys, että mikäs meillä porskutellessa, kaikki hyvin , niinkuin joku palstan lukijakin oli huomannutkin näistä meidän viimeaikaisista jutuista. Jokujossain tilanteeseen kun vielä ratkaisu löydettäis, niin voitas siirtyä vaikka jollekkin huumorisaitille vitsailemaan. Jospa se jo kesällä onnais. Mitenkä se on jokujossain, onko sinulla siellä mahdollisuutta vertailla ja peilailla tilannettasi muiden kanssa, vai oletko "yksin" miehesi kanssa ?
Kovempaa kiirettä pitää nyt lomalla ollessa kuin töissä käydessä mutta koetan linjoilla piipahtaa aina kun mahdollista. Täällä on nyt KESÄ !
migi

Moi moi,

Oikeassa olet, kyllä tuskaa on monenmoista ja moneen lähtöön. Ja kuten sanoit, jaettu ilokin on kaksinkertainen. On aina kiva väliin lukea, että joku kokee olevansa vahvemmilla ongelmavyyhtinsä alkaessa aueta. Saati sitten jos on ollut näin pitkään juttusilla kuten migi, sinä ja minä.

Eilen illalla lueskelin vanhoja ketjuja nähdäkseni onko ajatukseni yhtään muuttuneet. Ja kyllä, ovat ne selkiytyneet sittenkin. Sekin lohduttaa. Kuten usein totesimmekin, pienetkin askeleet eteenpäin antavat uskoa tulevaan.

Tunnen aivan samoin kuin sinä surusuu, olen jo kuukausia sanonut miehelleni, että jos olisi yhtään ylimääräistä, menisin jonnekin lomalle ollakseni aivan omin nokin. Saadakseni hengähtää. Tässä tilanteessa meistä ei kummastakaan ole mitään tukea toisillemme. Mutta nyt täytyy vaan yrittää jaksaa tästä tilanteesta käsin ja näillä varoin. Kummasti olemme silti selvinneet ottaen huomioon, että vaikeuksia on vielä kosolti enemmän kuin mitä kerron täällä. Aivan meistä riippumattomiakin. Eli olemme kuin pythonit sekä tilanteen suhteen että parisuhteessamme 😀 mutta eiköhän sitä jakseta kun on tähänkin asti jaksettu 🙂🌻

Odotan kovasti paranevani, että jaksaisin hyökätä ompelukseni kimppuun. Lupaan kertoa lopputuloksen, vaikka olisi sitten minkälainen susi 😎 Aina päämäärä ei ole se tärkein, joskus se liike on kaikki kaikessa ☺️

Ja oikeassa olet, kyllä aina alkaa kaivata kuulumisia, on niin tottunut kuulemaan aina jotain miltei päivittäin... toivottavasti migi on voinut heittäytyä viihteen puolelle... se tekee niin hyvää...

Mitäs jos pelataan matsi tänä kesänä yhdessä? Mä en koskaan ollut urheilullinen, se oli missä mä hikoilin aina huonommuuttani. Siksi vasta lukiossa aloin nauttia niistä tunneista, ei ollut sellaisia suorituspaineita enää. Mutta yhä edelleenkin esteenä liikkumiselleni on usein silkka ujous, kun aina häpesi ei-urheilullisuuttaan... mutta lentopallo oli minusta kivempaa kuin koripallo, koska pallo osui joskus vahingossa minunkin kohdalleni, eli sain OSALLISTUA. Koripallossa vain suositut ja osaavat saivat syöttöjä 🙄 Mutta silti olen pitänyt yllä kävelyä ja pyöräilyä. Niistäkin nautin. Mieheni laiskistui vuosien mittaan, eikä enää suostu pelaamaan sulkkista tai jalkapalloa kanssani... luultavasti siksi ettei minusta ole kunnon vastusta 😟 Minusta oli aina piristävää kun menimme puistoon pelaamaan edes hetkeksi. Kun ei ole niitä lapsiakaan, joitten kanssa voisi telmiä. Minusta taas ei ole hölkkäämään, se on puuduttavaa. Pitää olla joku mieli urheilun tekemisessäkin 😮

Terveisiä pohjolasta !
Hyvin meni reissu kaikilta osin. Vastasin jo eilen tänne, mutta ilmeisesti jo katsotaan ettei minun viesteissä ole mitään rakentavaa ja annettavaa teille ja omakin tilanne tasapainottunut riittävästi. Mutta palaan aina asiaan kun voin ja päästetään.
migi

Heip

Mulle sopii matsit koska vaan kun lentopallosta puhutaan mut tarttee varmaan treenata pikkasen ennen kun on vähä päässy ruostumaan toi taito......😀

Kiva oli kuulla migistäkin...lomalla on aina kiirettä mutta kiva jos ehdittäis silloin tällöin kirjoittelemaan kuulumisia sillä mulle on ainakin tosi tärkeetä kuulla miten teillä kahdella menee...ja varsinkin jos menee kivasti niin tunnen myös myötätäkivaa....et kivaa........!!!!!

Mun mies on työmatkalla tämän viikon ja ensi kertaa tunnen että mulla on häntä ikävä.Mä olen surullinen ja allapäin aina välillä...nämä on mulle unohdettuja tunteita ja olen siitä iloinen että tunnen niitä taas.Menikin jonkin aikaa että en niitä tuntenu.Miehenikin tuntee samoin kun soittelee pieniä puheluita joita hän ei ole kyllä koskaan juuri soitellut kuin lapsille. Tuntuu hyvälle kun huomaa että joku kaipaa, että mä olen sittenkin tärkeä. Musta tuntuu, hei ,ihan oikeesti siltä että mä olen heränny jostain koomasta ja että mä olen joku, ihminen jolla on tarpeet ja halut.Ja että mun ei tarvitse niitä hävetä ja peitellä.

Silloin kun mulla oli se depis päällä, mä en tuntenu mitään noista, mä en antanu itselleni mitään arvoa.Ja kun luen kirjoituksia joissa ihmiset kertoo samanlaisista tunteista, sisäistän itseni näihin ihmisiin.Ja sanon rehellisesti että mä olin silloin todella masentunut mutta nousin siitä ilman lääkkeitä ,joita olisin ihan varmasti saanu lekurilta.en tarkoita tällä nyt sitä että lääkkeet olis pahasta, mä en vaan niitä sit ehkä tarvinnu.

Jokujossain, oletko koskaan ajatellut että olisit ylpeä siitä että olet nainen? Mä olen aina yrittänyt ns peitellä itseäni naiseudelta.Olen hävennyt vartaloani ja naisellisia muotojani, niin hullulta kuin se kuulostaakin.En ole ollut sinut naiseuteni kanssa, ymmärrän sen nyt.Ehkä sitä tosiaankin nelikymppisenä alkaa oivaltamaan itseään paremmin ja on armollisempi itseään kohtaan.Täytyy sanoa että tämä ei ole hullumpi tunne ja toivottavasti se vielä paranee tästä ja löydän itseluottamusta enemmän.

Kirjoitellaan!!!!😀

Hei!

Kiva kun migillä on ollut antoisa loman alku. Kirjoittele ihmeessä kuulumisia, kun lomakiireiltäsi ehdit. Kuten surusuu sanoi, aina on kiva kuulla uutisia. Että missä mennään.

Älä nyt sit luule surusuu että musta olis mitään vastusta lentopallokentällä, olen varmaan viimeksi pelannut vain silloin lukioaikoihin eli yli parikyt vuotta sitten... enkä ollut mikään haka silloinkaan. Mä oon täälläkin kattellu joskus jotain urheiluporukoita, mutta en mää halua mennä mukaan mihinkään ryppyotsaisten kerhoon, missä vaan lasketaan pisteitä ja suorituspaineet on kovat. Mä kaipaan urheilla ja NAUTTIA siitä eli LEIKKIÄ ja HUVITELLA. Ei siis tiukka pipo silmillä kuten monilla on tapana. Jossain vaiheessa onnistuin mieheni houkuteltua siihen, ja se oli kivaa, hullutella urheilun varjolla. Tuli uskomattoman hyvä mieli. Se oli silloin se. Täkäläiset ei yleensä ottaen oo mitenkään urheilullisia, joten en ole löytänyt ominta seuraa siinäkään suhteessa.

Migi kysyit voisinko peilailla kenenkään kanssa meidän juttuja ja elämää täällä. Mulla on ystäviä, joita tapailen, mutta olen uskaltanut vain yhdelle kertoa totuuden siitä, että meillä menee huonosti, koska mieheni on uskoton. En uskalla levitellä juttua, koska pelkään hänen maineensa puolesta. Tiedän kuinka tiukka paikka hänelle kasvojen menetys on. Onhan se sitä minullekin. Mutta varsinkin hänelle jolle naamarin takana eläminen on hengissä pysymisen ehto. Tiedän, että täällä moni elää hyväksyen sen tosiasian, ettei puoliso ole uskollinen. Mä vaan en haluaisi sillee elää. Haluaisin elää avoimin ja rehellisin tuntein edes sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa.

Tästä tulee muuten mieleen toinen juttu josta luin jossain eli miten tärkeää on tuntea rakkaudessa olevansa jonkun OMA ja että tuo rakastettu on myös minun OMA. Tätä juuri en enää tunne ja loppu on minusta yhdentekevää, vain kulissia.

Kysyit surusuu miten olen kokenut naisellisuuteni. Jos puhutaan fyysisestä naisellisuudestani, olen aina häpeillyt sitä. Olen kartellut uimarantoja ym. vaikkei vartalossani ole vikaa. En vain ole koskaan ollut sinut itseni kanssa. Minä olen aina pitänyt vaatteista, jotka piilottavat mahdollisimman paljon vartaloani ja muotojani. Ja täytyy myöntää, että yhä enemmän sen jälkeen, kun mieheni kautta olen tajunnut, kuinka nälkäisiä katseita kadulla on... en halua olla kenenkään silmänruokaa fyysisessä mielessä.

Mutta jos puhutaan henkisellä tasolla, yritin tsempata aina töissäkin viime vuosina naiskolleegoja. Ei sillä perinteisellä naiset vastaan mies asenteella. Meidän työpaikka vilisi miehiä, ja kaikki isot postit tietty kuului miehille... joten halusin tsempata kolleegojani uskomaan omaan arvoonsa. Lähettelin heille viestejä ja ystävänpäivä- ja naistenpäiväonnitteluja jne. Sillä miesvaltaisella työpaikalla naiset jäävät helposti jalkoihin ja tulevat poljetuiksi... sainhan siitä tuta minäkin, vaikka väliin taistelinkin kynsin hampain pitääkseni puoleni ettei aivan ovimattona tarvinnut olla. Huvittavaa olikin, että kaikkein eniten sain kunnioitusta firmamme ulkopuolisilta... ehkä siksikin, että moni tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka tiukka paikka oli tehdä töitä pomoni kanssa... moni heistä vuosien mittaan oli minulle itkenyt tavalla tai toisella ja minä yritin olla välimiehenä... sovittelijana... ja juuri naiset eivät olleet kestäneet pomoni alaisina ennen minua... alkuaikoinani eräs naiskolleega, joka silloin oli lähinnä pomoa, jopa joutui sairaalaan, koska ei kestänyt henkistä painetta... eli kyllä naisena joutuu joskus tsemppaamaan ja lujaa työelämässä. Mä olisin aina halunnut kuitenkin pelata omilla pelisäännöilläni eli ei kovilla arvoilla vaan kunnioituksen kautta. Aika pitkään onnistuin sillä tavoin pitämään toimistoa hanskassa... eli onnittelen siitä itseäni ☺️. Kyllä monet esimiehet ja pomot ovat itse asiassa pelkureita, ja kun kohtaat heidät rehellisesti ja avoimesti, monilta menee luu kurkkuun. Yksinkertaisesti siksi, etteivät he ole tottuneet rehelliseen ja avoimeen peliin 😋

Että se tästä naiseudesta, mutta kyllä mä silti oon sitä mieltä, että pitkälti työelämässä marssitaan "miehisillä" arvoilla. En tiedä mitä mieltä sinä ja migi olette tästä. Ja olen sen varmaan sanonutkin, että minä en usko siihen naisten "vapautumiseen" länsimaailmassa. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän näen, että naiset ovat lähteneet nimenomaan miesten narutettaviksi ja elävät miesten ehdoilla enemmän kuin koskaan ennen. Mitäs sanotte tuohon???

Lyhyt oli kesä !
Taas sataa ja 10 astetta vain. No nyt joutaa koneelle. Vielä tenttaan sinua jokujossain. Olet voinut jossakin aiemmassa vaiheessa kertoakkin suhteistasi tänne kotomaahan. Onko sulla täällä läheisiä tuttuja/sukulaisia ? Jotka olis perillä kuvioistasi kuten me surusuun kanssa ollaan. Vai ollaanko me ainoa connection ? Ja jos näin on, miksi näin on ?
Sitten vielä eräs positiivinen asia. Siellä juhlilla oli mukana myös ns nuorta sukupolvea, eli näitä 20-27 vuotiaita nuoria aikuisia kavereineen. Voi että minä ihailin heitä ! Erittäin hyväkäytöksisiä, sivistyneitä, hauskoja, kauniita, rakastuneita ja kaikkea sitä mitä itse ei enään ole. Voi kun ymmärtäisivät miten onnellisessa asemassa ovat. Vasta 20 vuoden päästä on edessä nämä keski-iän ongelmat ja märinät ! Siihen asti saa täysillä napsia elämän kakusta rusinoita.
migi

Siitä työelämästä
Sori jokujossain, kysyit työelämän miehisyydestä, mutta unohdin hätäillessä vastata kysymykseesi. Selkeä mielipide minulla asiasta on ja se on pääpiirteissään sama kuin sinullakin. Sen lisäksi, että tunnollisia naisia, myös sinisilmäisiä nuoria miehiä käytetään härskisti, siis todella härskisti hyväksi ! Ja se on tosi kuin vesi, että se perustuu tietoiseen, mies-yläjohdon laatimaan strategiaan. Tämä villitys mikä suomessa on levinnyt eräästä mobiilituotteita valmistavasta yrityksestä melkein kaikkiin yrityksiin on ihan naurettavaa kusetusta. Näyttävällä nimikkeellä, osaavalla kehumisella ( =kannustamisella ), pienillä etuisuuksilla yms. saadaan tämä lammaslauma luopumaan jopa osasta palkastaan ja ainakin kaikista työehtosopimuksen mukaisista eduista ja sitoutumaan mitä älyttömämpiin hankkeisiin oman vapaa-aikansa kustannuksella. Tällainen keski-ikäinen jäärä kun seuraa sivusta touhua, ei voi kuin ihmetellä menoa. Ja tässä minun tapauksessa kärsiä siitä kotoa puutuvasta äidistä ja vaimosta. Ja sitäkin minä ihmeissäni seuraan sivusta kun juhlapuheissa puhutaan yrityksen hiljaisesta tiedosta suurena ja arvokkaana asiana, mutta käytännössä se tieto ja kokemus kelpaa ...seen pyhkimiseen. Että näin. Anteeksi että kiivailen, mutta tämä aihe on minulle just nyt se haavapaikka. Mutta hyvä että pääsen purkamaan.
migi

Ja höpsistä migi, parhaat rusinat ovat edessäpäin, usko pois!!! Mä en ainakaan osannut nauttia kultaisista vuosistani, elin ne helvetissä... mutta oppihan sitä paljon paljon elämästä niinäkin vuosina. Näki asioita, joita ei tavallinen pyhäkoulutyttö olisi nähnyt...

Kysyit mikä on suhteeni synnyinmaahani ja sen asukkeihin... perheeni kanssa ei ole koskaan oikein synkannut siitä hyvästä syystä, että mä olin aina se perheemme mollattu ja tuupittu musta lammas joka laskettiin alle avuttomiin. Ja erityisesti äitini perheen puolelta... ja tajusin tässä kriisissä, että niinhän äitini ajattelee minusta vieläkin koska heidän kanssaan vedin edelleenkin sitä pikkutyttöroolia kun en halunnut tehdä selväksi miten suureksi ero välillämme oli kasvanut... Joten jos kysyt tukiverkoista.. perheeltäni en enää tukea hae, he vain löivät minut täysin maan rakoon kun erehdyin etsimään tukea sieltä päin. Ironista tarinassa on tietenkin se, että mieheni on se, joka yritti minua vuosia lähentää perheeseeni ja rakennella siltoja välillemme... ja hän on sitten se, jota he höyhensivät heti kun ongelmat tulivat julki... että kiittämättömyys on kait aina se maailman palkka. Sitäpaitsi mun perheeni ei osaa ajatella niin pitkälle, että mä todella olen vihannut niitä suuren osan elämästäni, ja että mun mieheni on ollut se välimies joka patisti mua kyllästyksiin asti pitämään yhteyttä ja tapaamaan. Mutta jees, perheeni tietää nyt aivan liikaakin elämästämme, ja iloisesti kertoivat sen koko äidin suvulle... kuten jossain sanoinkin luojan lykky äiti sentään häpesi isän suvun edessä eikä ole kehdannut niille aukoa kultaista kurkkuaan meidän ongelmistamme 😟 Eli kuten luet rivien välistä olen tosi katkera heitä kohtaan.

Mitä tulee ystäviini, kyllä sieltä saattaisi löytyä konkreettistakin apua. Mä vaan olen kuitenkin vakuuttunut, että mun pitää saada elämäni jonkinlaiseen malliin ennen kuin muutan. Oli virhe tempaista itsensä kuin pystymetsästä viime vuonna vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Eihän kokonaista elämää voi sillä tavalla taakseen jättää kun on jo kotiutunut muualle. Ja sitäpaitsi en ole varma haluanko muuttaa takaisin siinä vaiheessa, jos muuten elämä alkaa loistaa. Ensisijaisesti mua vetää takasin ne opinnot. Tietty mitä kaipaan sieltä on sellainen eteenpäin menemisen meininki. Täällä on tällasta takapajulatouhua... sitä ei vaan Suomesta katsottuna uskoisi!!! Mä tiedän myös ettei mulla oo Suomessa sosiaaliturvaa, kun olen ollut niin kauan poissa. Mun pitäis olla ensin töissä jonkin aikaa päästäkseni takasin sen piiriin... ja niin kauan kun mä oon harva se viikko jonkun taudin kourissa mä en haluu lähtee tyhjän päälle.

Mutta mun viimeisin strategiani on nyt ottaa iisisti, yritän olla nälvimättä miestäni, mikä sekin helpottaa välejämme. Pystytään toimiin ja jutteleen enempi järkitasolla. Yritän tehdä päätökseni järjen kautta, keskittyen siihen mikä siis minua veisi pitkällä tähtäimellä eniten eteenpäin. Ja osa yhteisistä suunnitelmistamme olisivat viemässä minua elämässäni huimasti eteenpäin. Joten yritän vain käyttää kaikki mahdolliset apukanavat tähän henkiseen puoleen. Ja onneksi olen löytänyt teitä apulaisia moneen lähtöön 🙂🌻 Kiitti näistä ajatuksenvaihdoista. Ne auttaa tuskassa kovasti. Mua lohduttaa paljon sekin, että nyt minulla on jo paljon selkeämpi kuva siitä, missä meidän huushollissa mennään. Shokki oli niin mahtava, että on vienyt kuukausia ja taas kuukausia rakennellessa palikoita kasaan ymmärtääkseen mitä ihan oikeasti on tapahtunut ja tapahtumassa. Mä olen myös kaikesta tuskasta huolimatta mennyt itse yksilönä eteenpäin. Erityisesti viimeisten kuukausien aikana. Kyllä tämä tästä aikanaan selkiää, uskon niin 🙂🌻 Kivulla ja parulla mutta silti 🙂👍

Heipat "korvani"

joo...mua on kans oikein ällöttänyt viime aikoina tää naisten tsemppaaminen.Se on nimittäin niin läpinäkyvää ja imelää ja pakonomaista.Yritetään pakolla runnoa tasa-arvon nimissä juttuja läpi ja sitten nostetaan naisia työpaikoilla ylemmäksi noin niinkuin lumeeksi ja siltikään ei juuri mitään tapahdu tasa-arvoasioissa.Ja naiset ovat rinta rottingilla kun saavat nimityksen ns.ylemmäksi ja valta ei silti lisäänny.välillä on tunne että me naiset ollaan hölmölän väen naisia, jatketaan peittoa toisesta päästä toiseen päähän....eikä se pitene koskaan.......KÄÄK

Mä oon yhtä raivoissani ku sinä migi mutta eri syystä ja turhautunut.Voin vaan kuvitella korkeantason bisnesherroja kuinka ne polttelee sikaria ja nauravat partaansa kun naiset tekee ylitöitä ja vaikka mitä muutamasta nätistä sanasta ja siitä tsemppaamisesta kuinka hyviä sitä ollaankaan.Naiset on niin helppo saada siihen lankaan kun vedotaan siihen että kukaan muu ei osaa tätä niin hyvin kuin sinä, kait jäät ylitöihin...olet korvaamaton...hm.....no joo, tais tulla vähän yli laidan mutta tuntu hyvälle päästellä!!!!!

No nut mä aloin käymään ylikierroksilla että taidan jättää kirjoittamisen ja lähtee metsään huutamaan...on meinaan sitten takuu varma keino purkaa stressiä......en ole pimahtanut...ainakaan paljon!!!
Hyvää päivän jatkoa, ystävät😎😎😎😎😎