Teatterit nähty
Ja shoppailtu on. On se kuulkaa näin miehelle melkoista kärsimystä roikkua mukana vaatekaupoissa leninkiostoksilla. Tuntikausia yhtä ostosta kohden, ja jonka olisin voinut hetikin sanoa olevan se oikea, mutta kymmeniä muita piti vielä katsoa ! Mutta mitäpä sitä ei mies tekisi sen eteen, että loppuviikonloppu sujuu sopuisasti, ja niinhän se on sujunut. Heti näkee mitä lepo tekee. Kaikki ovat paremmalla tuulella ja meilläkin sitä iloisempaa ääntä kuuluu. Kyllä tämä tästä. Lapsettomuusasiaan en oikein osaa kans sanoa mitään muuta kuin että serkkumies siitä kärsii niin, että se vaikeuttaa jopa meidän välejämme. Aiheesta puhuminen on lopetettu ja minulla on tunne, että olen jossakin vaiheessa vahingossa loukannut heitä aihetta käsiteltäessä. Joten jätän nytkin puuttumatta aiheeseen.
Terv. migi

Heipat

Jokujossain, et sinä tosiaankaan ole hyppinyt meidän varpailla, täällä on tarve kertoa ja puhua ELÄMÄSTÄ.......kaikki mikä siihen liittyy..elikkäs aika moni osa-alue kuuluu...hm.

Halusin kertoa sinulle tässä meidän omassa ringissä omia mietteitäni kun olemme näin tutuksi tulleet ja pelkäsin vähän että olen väärällä foorumilla jos sinne omaan linkkiisi kirjuuttelen!

Meille kävi vähän samaan malliin kolmannen lapsen kanssa, onnittelijoita ei enää ollut niin paljon ja kun kaikki ovat tyttöjä, varmaan moni ajatteli että voi noita raukkoja kun poikaa yrittivät eikä tullut kun vaan tyttö......Ja meille kun oli vain itselle tärkeintä että lapsi on terve,sukupuolesta viis!

Oletkos jo saanut euroja kasaan lähteäksesi tänne kylmään pohjoiseen?vai onko sulla vielä elämä auki, niin sanoakseni?

Mun elämä on jännässä vaiheessa, ainaskin mä tunnen niin.Mä en tiedä ollaanko me jatkamassa vai onko tämä vanhan toistoa.Välillä särähtää mieheni aikaisemmin lausumat sanat: jos me jatketaan kaikki jatkuu ennallaan eikä mikään muutu...se tuntuu pahalta, varsinkin kun mä tunnen uudistuneeni ja elän nyt erilaista elämää...huomaan asioita eritavalla ja kiinnitän niihin huomiota eritavalla.

Mutta, se on taivaan tosi, että jos nainen jaksaa henkisesti ja fyysisesti, kaikki muu tulee perässä.

MIKSI se onkin aina oltava nainen joka kantaa kaiken harteillaan.Olen muutaman naisystäväni kanssa jutellu aiheesta ja kaikki ovat samaa mieltä.Kun mä aloitin tämän nykyisen työni ja väsähdin totaalisesti alkoi meidän ongelmat kasaantua.Ja joulun jälkeenhän se sitten räjähti.Mieheni ei pystyny kantamaan meitä yhtään ja se tuntu silloinkin pahalta,ei hän pystynyt aikaisemminkaan sitä tekemään.

😟

Migiii..kuis menee😐

Heissan,

Olipa hauska lukea migin hikoilusta shoppailureissulla... nimittäin meillä se olen aina minä joka hikoilee ja haluaa tehdä ostospäätökset pikaisesti... mieheni on usein ollut myös se, joka on löytänyt minulle mieleisen ostoksen, koska on kärsivällisempi shoppailija 😎 Siksi musta on niin hauskaa kuunnella miesten valittavan naistensa shoppailuinnosta... mä inhoan shoppailua, vasta nyt vapaalla ollessani olen siitä nauttinut hiukan (vaikkei ookaan sitä tuohta), mutta kyllä tunti on mulle melkein se raja, sitten en jaksa enää.

Toinen missä me ollaan aina rikottu perinteet on yhteisten merkkipäivien muistaminen. Mä en esimerkiksi koskaan muista ulkoa hääpäiväämme, mun pitää luntata aina sormuksestani 😳 Joten mä naureskelin töissä, kun herrat porasivat yhteen ääneen, miten vaikea on muistaa merkkipäiviä... ja kuinka se on perhekriisin paikka kun unohtaa 😮

Surusuu, haluaisin sanoa, että kyllä parisuhde voi nousta aivan uskomattomistakin raunioista, jos se molemminpuolinen tahto löytyy. Joten en sinuna tosiaankaan heittäisi toivoa menemään. Olette rakentaneet paljon yhdessä. Kyllä siinä on pohjaa mennä jo väliin metsän puolellekin, ja tulla takaisin harhapolulta tielle ajastaan.

Minä olen juuri miettinyt itse sitä, kuinka paljon minulla on tilaa kasvaa omana itsenäni tässä parisuhteessa. Mulla on jatkuvasti paha olla, mutta tiedän, ettei parisuhdeongelmat ole siihen ainoa syy. Mulla on tarve kasvaa omana itsenäni. Ja toiveeni on aina, että löytäisin itseeni sellaisen vahvuuden, ettei jokainen lillukanvarsi saisi itsetuntoani maan rakoon. Väliin musta tuntuu, että se on löytymässä, mutta sitten täytyy taas kohdata mieheni, ja itseluottamukseni murenee alta aika yksikön. Luulen, että tuo toinen suhde on saanut tämän ilmiön aikaiseksi. En koe enää olevani vahvoilla suhteessamme, kun en koe olleeni rakastettu kuten kuvittelin. Vuosia porhalsin pää pystyssä, koska ajattelin aina, että viis siitä mitä maailma huutaa, kunhan kotona on se YKSI ihminen, joka osoittaa minua rakastavansa. Se riittää... ajattelin.

Sanoit surusuu, että naisen pitää olla vahvoilla. Kaippa se riippuu parisuhteestakin. Mutta olen ollut huomaavinani jännän ilmiön, että joissakin parisuhteissa sairastuu se, joka on perheen tunne-elämän keskus. Ei siis se joka todellisuudessa on eniten sairas ja avun tarpeessa, vaan se joka kantaa perheen emotionaalisen taakan. Ehkä se useimmiten on nainen, mutta luulen ettei aina. Mutta se joka AISTII ja TUNTEE surun ja tuskan perheessä sairastuu taakan alla, vaikkei suru ja tuska olisikaan omaansa. Osittain luulen, että meilläkin on käynyt niin. Minä oireilen mieheni ongelmia. Plus tietty omiani 🙄

En jaksa kauheasti suunnitella mitään enää sen vappuviikonlopun jälkeen. Tulkoon mitä on tullakseen, yritän jaksaa jotenkin. Yritän nyt edes saada jotain käytännön juttuja eteenpäin, kuten kielikurssi jota seuraan, tai ehkä se ajokortti jopa. En vaan oikein jaksa toivoa, edes pienessä mittakaavassa enää. Kuten sanoin, meni nenä lyttyyn silloin vappuna. Takapakki ja masennus iski päälle rajusti. Mä vaan en ole koskaan elänyt puolinaisesti, enkä tahdo osata uutta roolia miehenikään kanssa. Olen aina ollut vähän tyyliin kaikki tai ei mitään. Eli on vaikea olla kylmä, kun en ole koskaan sitä ollut, noh ainakaan omasta mielestäni 😟 Mutta kun en toivo mitään muuta kuin hiljaisuutta ympärilleni... mielelläni vain nökötän yksin tai sitten joskus tapaan likkakavereitani. Mies on jo hiukka liikaa voimilleni...

Pitkä itku, pienestä ilosta.
Surusuu, kyllä me miehetkin taakkoja kannetaan. Ja raskaita. Ei se mikään ihme ole että ystävättäristäsi ei kukaan sanonut olevansa se vastuuton osapuoli. Ei minunkaan kavereista kukaan sano elävänsä huoletonna vaimonsa kantaessa vastuun, se vaan on niin erilaista. Joo, tähän iltaan päästiin kun vaimo ilmoitti peruvansa vapaita kun työpaikalle tulee oikein helsingistä asti herroja isoja herroja. Ei kai ymmärrä kuinka minun korvaan on nuo stoorit sattuu pahasti. Lapset hoitoon vaan ja sinne kikattamaan kravattipelleille kuinka päteviä ja ihania "tyttösiä" täällä maakunnassakin on töissä ! Sori lyhyt viesti, mutta kyrsii niin paljon.
migi

Hei taas

Jokujossain, onko sun työtilanne millainen....voisitko ajatella palaavasi töihin.ajattelin vain että josko se selkeyttäisi ja antaisi itsevarmuutta elämän päätöksiin.Voisin ajatella jos on kotona neljän seinän sisällä jatkuvasti, myös ongelmat tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan.???

Aiotko kauan odotella miehesi ja ?? päätöksiä ja valehteluja.Tuntuu että te kaikki kolme odotatte sitä viimeistä räjähdystä....oonko väärässä.Miten ihmeessä jaksat ja kestät??? Elämäsi valuu hukkaan,huomaatko?Tunnen suunnatonta tuskaa puolestasi kun aistin rakkautesi miestäsi kohtaan edelleen suurena ja tämä gigolo senkuin porhaltaa menemään.Sarkastista...tiedän mutta haluan herätellä sinua ruususen unesta ystäväni taas!😮

Migi, oliko niin että teillä on vain yksi tyttö ja loput ovat poikia? Tyttölapsi tarvitsee äitiään TODELLA paljon enemmän kuin poikalapsi.Roolimallina ja naisena antaa tytölle sitä mitä hän kasvuunsa tarvitsee, isä antaa erilaista mallia. Tyttärenne ilmaisee sillä roikkumisellaan juuri sitä että hän ei saa äidiltään nyt sitä mitä hän tarvitsee.Mä välillä oikein ahdistun kun mietin sitä kaikkea mitä mä annan mun tyttärille huomaamattani mallina mutta armollisuus pelastaa edes hivenen.Kukaan ei täydellinen ole.

Eilen tuli sitten kutsu sairaalaan, pelottaa vähän.Se yksi poikkeama arvoissa kun niitä kokeita otettiin aiheuttaa nyt sitten sairaalakeikan.Ilmeisesti joudun magneettikuvaukseen ja muihin kokeisiin.Mutta, hyvä on että tutkitaan, pääsee hoitoon sit heti jos tarvetta on.et jos mä oon kuvioista pois vähän aikaa, tiedätte että en ole kauaa poissa.Tätä kirjoittelua en vois jättää nyt pois, on tällä niin suuri terapeuttinen vaikutus.

Tiistaita vaan kaikille😋

Tsemppiä ystäväiseni teille molemmille 🙂👍

Tunnen suunnatonta surua puolestasi migi. Olen itse itkenyt niin sen sata tuhatta itkua, kun mieheni lupautuu kaikkiin kissanristiäisiin miettimättä, kuinka olisi kivaa viettää aikaa yhdessä. Mutta aloin sitten ymmärtää, ettei se hänestä ollutkaan kivaa se "meidän yhteinen aikamme". Se oli puuduttavaa, kun taas minä janosin sitä enemmän kuin mitään...

Kaiken kaaoksenkin keskellä olen kuitenkin yrittänyt herätellä miestäni ajattelemaan, mitä hän IHAN OIKEASTI elämältään haluaa. Olen yrittänyt levitellä hänen eteensä erinäisiä kauhuvisioita siitä mihin hänen elämänsä on menossa, ja mitä se on jo nyt. On sitten ottanutkin joitakin "miettimistaukoja" varsinkin sen kolarin jälkeen ja vetäytynyt ylhäiseen yksinäisyyteensä. Ainakin näen hiukan seesteisemmän ja rauhallisemman miehen edessäni nykyisin. Ehkä se sisimpänsä kuuntelu auttoi jotain. Olen myös haukkunut hänet pataluhaksi jättäessään omia ensisijaisen tärkeitä velvollisuuksiaan heitteille, sellaisia jotka iskevät tulevaisuudessa bumerangin tavoin päin pläsiä. Sillä sehän hänenkin elämässään on vinossa - prioriteetit ovat päin seiniä. Hän tuhlaa energiansa aivan vääriin asioihin ja ihmisiin ajattelematta sen enempää seurauksia. Joskus sattuu kuuntelemaan kuin puolivahingossa vaikka kyllä meillä on ollut minun neuvoni enimmäkseen kuin vesi hanhen selässä... kait siksi että olemme etääntyneet niin paljon viimeisten vuosien aikana. Sitäpaitsi hän kuvittelee saavansa parempia neuvojia... ei sillä että olisin maailman paras, mutta en oikein jaksa uskoa hänen rakkaansa viisaisiin ja epäitsekkäisiin neuvoihin, kun eivät ne ole olleet sitä tähänkään saakka.

Joten voisiko tuo taktiikka auttaa vaimosi kanssa, niin että hän miettisi haluaako hän jatkaa yhteiselämäänne vai leikkiä teinityttöä lopun elämäänsä? Entä oletko pystynyt puhumaan vaimollesi omista toiveistasi elämäsi/elämänne suhteen? Mä ainakin huomaan, ettei ole tullut kerrottua vuosien mittaan tarpeeksi siitä, mitä omalta tai yhteiselämältä olisi halunnut.

Mutta ennen kaikkea, jaksamista migi. Olen aivan varma, että miehet kantavat aivan suunnatonta taakkaa omalla tahollaan ja jokainen omalla tavallaan. Usein vielä suurempaa siksi, ettei ole kenelle avautua, kuten meillä naisilla useimmiten kuitenkin on. Oltiin me sitten keitä tahansa, luulisin kuitenkin, että meistä jokainen toivoisi voivansa olla onnellinen kodissaan. Joten jos kotona mättää, se mättää molemmilla osapuolilla eikä vain naisilla. Minäkin aivan hiljan heräsin siihen tosiasiaan, että kun isälläni oli aikanaan suuri kriisi elämässään, hän ei todennäköisesti saanut minkäänlaista tukea kotona. Äitini ei osannut kohdata hänen suruaan. Ja se mitä äidin silmin tulkitsimme mökötykseksi saattoikin olla aivan samoja tunnelmia, missä itse painin nykyään... eli elämänhaluttomuutta ja arvottomuuden tunnetta... ja minusta tuntuu siksi nykyisin sanomattoman pahalta kun muistan kuinka äiti ivasi isää minun edessäni. Ihme, ettei vetänyt itseään hirsipuuhun... ja kun ajattelen nyt että yksi halaus olisi voinut tehdä hänen mielelleen ihmeitä...

Surusuu, toivotan sinulle voimia. Hyvä että huolehdit terveydestäsi. Olet ajatuksissani.

Mitä tulee omaan elämääni, en usko enää ihmeisiin. Joten yritän pelastaa sen mitä pelastettavissa on. En edes ajattele elämäni enää valuvan hukkaan, sillä ainoa tavoite mikä minulla jää liittoni räjähtäessä on löytää ammatillisesti jonkinasteista tyydytystä. Joten siis uudelleenkoulutus jne. Siihen en taas koe olevani vielä tarpeeksi vahva. Tajusin myös vappuna sen, etten ole edes tarpeeksi vahva lähtemään. En jaksa taistella elintilastani, mitä lähtöni sitten tulisi olemaan. "Mein Kampf" kuten sitä ironisesti nimitin edellisessä parisuhdeviidakossa. Siitä tuli minulle vähän sellainen tunnuslause myös lähtemiseni suhteen. Halusin tilaa hengittää omana itsenäni jälleen. Joten en usko "loppuhuipentumaan", jokainen jo tietää paikkansa. Salaisuudet ovat tulleet julki. Ja jokainen yrittää koota palapeliä omalla tahollaan kuten parhaiten taitaa.

Voimia teille molemmille 🙂🌻

Jatkoa edelliseen.
Se ilmoitus niiden vapaiden perumisesta tuli minulle illalla siinä vaiheessa kun olin sängyssä hivuttautunut aika liki ja jo ikäänkuin virittäytynyt läheisempään kanssakäymiseen. Kysyin tänään tekstiviestillä, että oliko tarkoitus loukata minua vai oliko se lipsahdus. Kuulemma lipsahdus. Eikös naisten pitäisi olla tunneälyltään huomattavasti meitä miehiä fiksumpia? Voiko tosiaan möläytellä vahingossa kaikkein pöljimpiä asioita kaikkein herkimmässä paikassa, vai olikohan se sittenkin tarkoituksellinen karkoituskonsti ? Tämä minua vaivaa. Ja se minut raivoon sai.
Yksi tyttö meillä on. 6 vuotias ja kovin äitiriippuvainen. Eikä äiti välttämättä tätä aina tajua. Yksin pitää päästä sauvakävelemään vaikka tyttö kinuaa kuinka haluavansa mukaan polkupyörällä. jne. On toki monasti hyviäkin yhdessäolon ja -tekemisen hetkiä mutta paljon se typykkä sitä tosiaan vaatii ja selvästi ilmaisee.
Mitä sinusta surusuu etsitään ? Kasvainta ? Ei muuta kuin LYCKA TILL ! Ja ilmoittelehan miten menee. Eikös sairaaloissakin nykyään nettiyhteydet ole ?
Jokujossain, olen puhunut monasti vaimon kanssa tämän asian läpi. Ei se siitä kiinni ole, vaan jotenkin vaan unohtuu mitä on sovittu ja puhuttu ja ajaudutaan aina siihen samaan pisteeseen. Utelias olisin tietämään tarkenmmin ne teidän kulttuuri/uskonto ym erot, mutta vaikka perillä niistä olisinkin en varmaan sen enempää osaisi neuvoa.
Ciao ! migi

Hei migi,

Sorry vaan vaimosi puolesta, mutta kyllä toi nyt sit oli musta täysin harkittu lipsahdus ja karkoituskonsti. Olenhan itsekin kannuksia hankkinut keksiessäni "karkoituskonsteja". Joten ei ihme jos sinussa kiehahti. Mutta mua vaan jäi mietityttään, että yrittikö hän sillä tuoda muutakin minulle hämärän peitossa olevaa pointtia esiin valitessaan ko. hetken. Karkoittaahan voi miljoonalla muullakin tavalla. Minulle on hiukan mysteeri, mitä hän hakee tuollaisista tempauksista. Jotenkin aistin sellaista teinitytön kaipuuta, kuten surusuu sen ilmaisi jossain vaiheessa kaipuuna olla vanha oma minänsä. Ja jos haluat naurahtaa, sitä tässä olen etsimässä minäkin... Mun vaan on vaikea ymmärtää, mitä kypsän PERHEELLISEN naisen päässä pyörii, kun siihen leikkiin ryhtyy. Onko onnellisuus jäänyt pilvien taa piiloon, vai missä mättää. Ajattelisin, että moinen palo olisi jo takanapäin, kun on lapset, ammatti, mies, koti... mitä sitä nyt sitten kaipaa vielä muuta. Tosi asiassa mua edellisen kriisin kanssa kipuillessani otti päähän kun ihmiset ympärillä AINA tuntui valittavan, vaikka kaikki heidän elämässään olikin hyvin. Tai kuten yksi mieheni tuttavista sanoi, mutta kun kaikki elämässäni PITÄISI olla hyvin, enkä silti ole onnellinen vaan masentunut 😟 Että suo siellä vetelä täällä. Vai onko sitten niin, että kuten surusuu oivalsi, elämässään voi olla onnellinen myös KYPSÄNÄ ja AIKUISENA naisena olematta villi ja vapaa kuin teinityttö. Miksi siis pitäisi mennä elämänpyörässä takaperin, kun voisi mennä täysin siemauksin etuperin 😐

Sanoit olevasi utelias meidän huushollin kulttuuri ja uskontoeroista. Yritän puhua niistä mahdollisimman vähän pystyäkseni piiloutumaan nimimerkkini taa. Ei siksi, ettenkö mielelläni jakaisi kokemaani. Mutta se ei kai enää ole jäänyt kenellekään epäselväksi luettuaan romaanejani 😋

Ai juu, voin antaa migi muiden kulttuurien ja uskontojen kohtaamisen pikakurssin (jonka muuten olen oppinut TÖISSÄ saatuani ensin eräämmän kerran turpiin enkä siis kotona, vaikka aina olenkin elänyt täysin eri taustoista tulevien kanssa) Se on lyhykäisesti: ÄLÄ KOSKAAN OLETA MITÄÄN!

Asian voi ymmärtää triljoonalla eri tavalla riippuen omasta taustasta. Asiaan voi reagoida triljoonalla eri tavalla riippuen omasta taustasta. Ehkä meitä kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää yksi asia, meille kaikille omien kasvojen menettäminen on tiukka paikka, eikä kenenkään pitäisi sillä leikkiä. Eli toisen KUNNIOITUS on avainsana.

Olen pitänyt siitä tulisen luennon kerran ex-pomollenikin hänen hypittyään tahallisesti varpailleni uusien kolleegojeni edessä. Kokonaisen viikonlopun ensin pidättelin pyhää vihaani ennen kuin pystyin edes puhumaan. Olin silkkaa raivoa täynnä... ja kun olin lähtenyt perjantai-iltana tapojeni vastaisesti ilman minuuttiakaan ylitöitä ovet paukkuen, pomonikin oli kauhusta kankeana, ja tuli hiivistellen maanantaiaamuna toimistooni heti kun ehdin istahtaa tunnustelemaan että missä nyt mennään. Ja minähän annoin palaa... vaan eihän se "läksy" kauaa mielessä pysynyt. Piti ottaa väliin uusintoja tavalla ja toisella. Mutta kenenkään ei pitäisi kuvitella saavansa kunnioitusta jollei sitä osoita vastavuoroisesti. Pätee niin kotiin kuin työelämäänkin. Helpommin sanottu kuin tehty kuten kaikki hyvin tiedämme, vaan kyllä se on huipputärkeää!!!!

Mutta kyllä noi säännöt pätee sekä kotona että töissä. Toisaalta kun kerran exäni kanssa vielä elellessä eräs työkaveri kysyi minulta, miltä tuntuu elää eri taustaisen kanssa. Sanoin näsäviisaana, ettei miltään. Sillä en nähnyt mitään vaikutusta sillä arkeemme. Samojen ongelmien kanssa painimme kuin kuka tahansa pariskunta. Noh, ehkä nyt jälkikäteen olen oppinut, että ehkä jotkut ongelmat on erilaisia, mutta kyllä nää ihmisen ongelmat on vähän tyyliin "ei mitään uutta auringon alla". Mitä pallon toisella puoliskolla koetaan, koetaan täälläkin vaikka sapuska saattaakin olla MASENTAVAN erilaista 😀

migi kirjoitti 07.05.2007 klo 23:38:

"Pitkä itku, pienestä ilosta.
Surusuu, kyllä me miehetkin taakkoja kannetaan. Ja raskaita"

en sit tarkoittanut et vaan me naiset kannetaan taakkoja elämässä vaan että naisen hyvinvointi ja vahvuus auttaa useammassa parisuhteessa.Ja on se myös miehen vahvuudesta kiinni, sinä migi tunnut kantavan teidän perhettä kun vaimosi lentelee perhosena maailmalla?????

."Ei se mikään ihme ole että ystävättäristäsi ei kukaan sanonut olevansa se vastuuton osapuoli."
Hm....taidetaan olla vähän eri pituuksilla nyt linjoilla.

Siinä olet oikeassa että vastuuta voi kantaa niin eri tavalla.esim.Miehelle vastuunkantoa voi olla se että käy töissä....nainen voi ymmärtää sen perheen asioista vastaamisena.Tarkoitin sillä kantamisella sitä että jos toinen romahtaa niin toinen pystyy ottamaan vastaan ja jatkamaan siitä mihin jäätiin.Mun mies ei sitä pysty tekemään, jos mä voin huonosti, kaikki voi huonosti.hänellä ei riitä ymmärrys laajempiin kulmiin elämässä ja mustavalkoisuus taatusti häntä eniten hankaloittaa.Se ei toimi perheen ja lasten kanssa eikä varsinkaan vaimon kanssa......
😟

On se kyllä hankala tuo teidän tilanne...mietin teidän lapsia ja varsinkin tyttölasta.Se on selvää että jokaiseen kitinään ja pyyntöön ei äidin tarvitse olla suostuvainen ja vaimosi tarvitsee myös sitä omaa aikaa mutta kyllä tämä tyttönnekin tuntuu tarvitsevan, nimittäin äitiään.Se on päivänselvää että jos lapsi ei saa hyvällä myönteistä huomiota, yrittää hän pahalla negatiivista huomiota, ainakin hänet huomataan.vaikkakaan se ei ole lapselle hyväksi.Tytöt sitä huomiota eniten ehkä juuri hakeekin, pojilla se on erilaista, ehkä....siitä asiasta en osaa oikein mitään sanoa kun ei poikia ole.

Kun kerroit siitä herkästä hetkestä ja vaimosi lipsahduksesta....se loukkasi taatusti verisesti.Varsinkin jos olit virittäytynyt tunnelmaan ja olit ns.herkässä tilassa. Toisen lähestyminen on aina herkkää ja pelottavaakin, varsinkin jos suhteessa on säröjä. mä olen opetellu lähestymisen ihan uudestaan ja älynnyt että miten ihmeessä olen pystyny elämään ilman sitä.
MUTTA...
tässä kohtaa tulee se kompastuskivi...
kun suhteessa on niitä säröjä ja oma elämä on helvetillisessä solmussa, päässä ei ole tilaa läheisyydelle ja muulle välttämättä.Se pää on kuin mehiläispesä, siellä pörrää miljoonia surisevia ötököitä ja sekoittaa kaiken.Se on pelottava tila se!

Minä olen heitellyt sulle migi ehdotuksia ja vinkkeja.....onko niistä apua... ne on kumminkin vaan yhden naisen näkökulmasta.Mun täytyy kyllä myöntää että ymmärrän hitusen miestäni paremmin kun olen saanut sulta miehisiä kommentteja.

Ei mulla kasvaimia ole eikä mitään vakavaa, ilta-ja yötyö on saanut tämän plikan elimistön sekaisin ja nyt sit tutkitaan mikä mättää pahemmin......toivottavasti eivät tutki päätä...sieltä voi löytyy vaiks mitä😀😀

Heipsan,

Jälkeenpäin ajatellen tuli mieleeni migi, että ehkä vaimosi kokee jotain samaa kuin minäkin tällä hetkellä, että koko elämä on ollut pelkkiä velvollisuuksia. Ois kiva nauttia myös oikeuksista. Ois kiva saada itselleen ja toiveilleen enemmän tilaa. Ja ehkä siinä yrityksessä lyö myös helposti överiksi. Kuten surusuu hyvin sanoi, teillä on se likkamittari siellä kotona oireilemassa, että äiti ei ole läsnä velvollisuuksissaan.

Tuo toi muuten toisen ajatuksen mieleeni, minusta tuntuu, että vaimosi on oppinut siihen, että sinä aina hoidat kodin parhain päin. Eli olet ottanut vastuun hänenkin hartioiltaan. Vähän samaan tyyliin kuin alkoholistin vaimo hyyssää miestään. Toivottavasti tuo ei kuulosta ihan törkeältä, mutta en voi välttyä ajatukselta. Jos hän tietäisi, ettei kotona ole sitä vuorenvarmastivastuunsakantavaa migiä, hänellä ei olisi vara mm. lyödä laimin tytärtään. Olenko väärässä?

Eilen juuri näin ohjelman iltamyöhällä, jossa haastateltiin heppua, joka sanoi, ettei usko fatalismiin. Hän sanoi kuitenkin, mihin itsekin uskon yhä enemmän, että jos asetamme itsellemme elämässä päämääriä, ja teemme päätöksemme sen mukaisesti, löydämme aina jostakin voimavaroja ja keinoja sinne päästäksemme. Eli että meillä on mahdollisuus VALITA. Mieheni kanssa otimme muun muassa tästä pahasti yhteen hiljattain. Sanoin ajatuksen niin jyrkkään äänensävyyn ja väärin sanoin, että hän tunsi pistoksen. Hän on nimenomaan vuosia hokenut, ettei ole vaihtoehtoja. Johon olen vuosikausia vastannut, että aina on enemmän kuin yksi vaihtoehto olemassa, joskus vain sokaistumme emmekä näe niitä muita. (sitäpaitsi minusta vain itsemurhaa hautova ajattelee, ettei ole kuin yksi vaihtoehto 🙄) Minusta yksi tuttava sanoi sen hyvin, me itse omat häkkimme rakennamme. Siihen tyyliin "mikset sinä - niin mutta kun...". Silleehän saa aina itselleen keksityksi tekosyyn jäädä siihen häkkiinsä. Mä olen onnellinen, että terveyteni pakotti minut ulos siitä työmaniahäkistä. Ei meillä siihen ollut varaa, ei sinne päinkään, mutta se on yksi asia josta olen todella onnellinen. Nyt onkin tilanne toisinpäin, eli pelottaa ajatuskin, että pitäisi palata työelämään. Sillä en usko vahvistuneeni tarpeeksi pystyäkseni pitämään puoliani hyeenapomojen kynsissä. Noh, ehkä sitten kun se aika tulee. Käytännön huolet vain vievät kaiken energian, mitä tarvitsisi sen oman lokoisamman tulevaisuuden kyhäämiseksi.

Luen aina niin hyvillä mielin surusuu sinun itsestäsi pieniltä tuntuvista edistysaskeleista, kuten nyt puhuit läheisyyden uudelleen oppimisesta. Ne pienet purothan tekevät suuret virrat...

Hyvää keskiviikkoa teille kaikille

Huh huh
Teillä on niin kova tahti tänne kirjoittaa etten tahdo perässä pysyä ja kaikkeen vastata ja kommentoida. Mutta surusuu, on niistä neuvoistasi apua ja etenkin siitä että tunnut ymmärtävän tilannettani ja esität vaihtoehtoja naisen pään sisällä tapahtuvista asioista. Se vastuuasia on meillä (ehkä poikkeuksellisesti ) niin että emäntä hoitaa kaikki taloudelliset asiat, eli minä en nää tilistänikään kuin vilauksen. Ja hyvä niin, en ole koskaan ollut oikein hyvä rahankäytössä. Lasten hoito on aika lailla fifty fifty samoin kuin huushollin ylläpito ja ruokahommat. Mulla on sitten näitä remontti, auto, ym asioita ja luovempana ja sosiaalisempana tyyppinä mulle jää keksiminen mitä tehdään ja minne mennään. Ja nykyään myös tämä vastuu tästä parisuhteen hoidosta mikä ei sinänsä ole oikein kiitollinen tehtävä kuten tiedätte. Minusta tämä asetelma on toimiva ja tosiaan jo 18 vuotta testattu. Joskus aikaisemmin taisin puhuakkin siitä mitenkä tämä meidän pakka kestäisi jonkin vakavan tragedian ja niin arvelen että näin yhdessä me kestäisimme, erillämme emme. Tämä tuli mieleen taas,kun ne siellä portugalissa kidnappasivat sen englantilaisen pikkutytön sieltä hotellista. Aivan hurja on se hätä ja suru niillä vanhemmilla ja on se levinnyt jo laajemmallekkin. Kyllähän sitä meilläkin pienempää murhetta on edessä kun alkaa isovanhemmista aika jättää ja kyllä silloinkin sitä kumppania todella tarvitaan kaveriksi siihen seppeleen laskuun.Olen siitä varma. Ettei aivan synkistelyksi menisi, mukavahan se on patsastella rouvan rinnalla juhlatilaisuuksissakin. Olen jo suunnitellut omia 50 vuotispäiviä ( monta vuotta etukäteen ! ) ja kyllähän niihin juhliinkin olennaisena osana emäntä kuuluu vai mitä ? Aika ankeita tapaa olla ne yksinäisten miesten juhlat, muutamissa olen käynyt. Tässä kuussa on parit juhlat ja edustustilaisuudet ja toivottavasti ne menevät sovussa ja niin, että me molemmat voimme olla ylpeitä toisistamme. Pitäkää peukkuja !
Yövuorossa minäkin olen nyt, joten ymmärrän susrusuu sinua siltäkin osin. Ei tämä helppoa ja kivaa ole.
migi

Heippa,

Tänään oli taas semmonen riita, että olen ihan vereslihalla. Suututtaa, että olen koskaan lähtenyt yhteenkään parisuhteeseen. Olisi monelta ihmiseltä jäänyt monta itkua itkemättä, puhumattakaan, että olisin ehkä säilyttänyt oman mielenrauhani... ja voisin olla nyt kenties se kirjailija Toscanassa 🙂 enkä täysin toivonsa menettänyt henkinen raakki. Mä haluaisin vaan olla nököttää jossain yksin ilman näitä ainaisia ristiriitoja. Sillä aina kun olen yksin nököttänyt ja ystävieni kanssa, oloni on vahvempi ja parempi. En jaksa kohdata miestäni, en sen ongelmia enkä omiani. Ja tietty ne molemmat tulee aina kaivettua pintaan, kun olemme tarpeeksi monta tuntia lähetyksin 🙄 Mua itse asiassa hirvittää, sillä saan niin kamalia raivareita ja menen niin täysin pois tolaltani, että pystynkö enää koskaan normaaliin kanssakäymiseen tän kokemuksen jälkeen ☹️

Mutta miten se meni se yksi värssy että "suuni koin laittaa kuin toisten suut" ja siinä se meni sit vikaan. Olis pitänyt vaan elää mun elämääni yksinäisenä sutena, se sopis mulle paremmin. Se on sellanen sukuvika yhdeltä haaralta... ja sit sohia toisten elämää sivusta katsellen ja viisaampana kun ei omia varpaitaan kastele 😳

Nyt pitäis tsempata, olen lupautunut visiitille entiselle naapurille. Hirvittää hiukka saanko koottua itseni kasaan, etten siellä parahda parkumaan. Me ei kuiteskaan juuri toisiamme tunneta, huomattiin vasta niitten muutettua, että ois ollu varmaan kiva tutustua enemmänkin... Olemmeko kävelleet onnemme ohi???

Voimia teille yötyöläisille, se ei kyllä multa onnistuis, joten hattua nostan teille!

Yössä työssä taas.
Jokohan se surusuu on tutkittu ? Oletko havainnut jokujossain sellaista aaltoliikettä parisuhteesi tilassa vai onko se tosiaan pelkkää laskua, taikka syöksyä kohti lähtöä ? Ja millä syklillä se synkkaus ja inho kulkee ?
Minä mietin tänään, taas siellä aallon harjalla ollessani, että ok, viikon päästä taas kähinöidään mutta nautitaan nyt tästä onnen ripauksesta.
Me miehet ei malteta olla kehumatta joten, keskellä kirkasta päivää, suoraan pensaitten istutuksesta, pihamökkiin vaan ja suoraan siihen asiaan ! Ajatelkaa, tämän ikäiset ihmiset niinku jotkut teinit ainaski ! Kai niitä "patoutumia" oli puolin ja toisin.
Kun tänne kirjoitan, muodostan mielessäni kuvan teistä. Se jotenkin helpottaa kun ei pelkälle nimimerkille kirjoittele vaan sille pienelle silmälasipäiselle tummatukalle ja sille pitkänhuiskealle ylväsryhtiselle vaaleaverikölle. Arvatkaa kumpi on kumpi ja naurakaa vaan jos aivan lepikkoon minun mielikuvitus meni. Viikonloppuja ?
migi

migi kirjoitti 10.05.2007 klo 22:32:

"Jokohan se surusuu on tutkittu ?"
Eipä ole vielä, kesäkuulle mennään ennenkuin päästään asiaan.Toivottavasti löytyy jotain että sais rauhan, tuntuu että kaikki on mun päässä se vika...........

"Minä mietin tänään, taas siellä aallon harjalla ollessani, että ok, viikon päästä taas kähinöidään mutta nautitaan nyt tästä onnen ripauksesta. "

HYVÄ, HYVÄ......sä oot nyt migi oivaltanu saman ku minäkin....otetaan siitä pienestä onnen rippusesta kiinni ja puserretaan niin lujaa että muistetaan se seuraavan kähinän tullessa, se antaa voimaa!!!!!

"Me miehet ei malteta olla kehumatta joten, keskellä kirkasta päivää, suoraan pensaitten istutuksesta, pihamökkiin vaan ja suoraan siihen asiaan ! Ajatelkaa, tämän ikäiset ihmiset niinku jotkut teinit ainaski !"

Se spontaanius just liittoja pelastaakin, ei olla kaavoihin kangistuneita.Ja eikös teininä olekin ihana olla näin keski- ikäsenä.....Ja tämä kevät kirmaus osoittaa migi sulle että kyllä vaimollasi on kaikki hyrräämässä, ne on nyt vaan stressin ja muun takia piilossa.Ihanaa että vaimosikin antoi itselleen luvan riehaantua........hyvää paineen poistoa....jep. HYVÄ MIGI!!!!! Kehu sinä vaan, onnistumisia on aina kiva lukea.

"Kun tänne kirjoitan, muodostan mielessäni kuvan teistä. Se jotenkin helpottaa kun ei pelkälle nimimerkille kirjoittele, vaan sille pienelle silmälasipäiselle tummatukalle......?????

SIIS MITÄ......onks sulla joku web-kamara jossain koneellas jolta saa kuvaa meikäläisestä vai heitiks ihan vaan pokkana kaks vaihtoehtoa....no, mä allekirjotan ton ekan, saas nähdä mitä jokujossain kommentoi.....?

Sinä oletkin sitten varmaan pitkä ,vaalea harteikas, komearaaminen....hups, nyt tais tulla mun mies ihanne....Noh, ei sillä ole mitään merkitystä vaiks kaikki oltais hirveän rumia peikkoja jostain röllimetsästä....meillä synkkaa henkisellä puolella ja näin anonyymisti kun kirjoitellaan ei ole paineita mistään......eikä tää edellinen oo migi vihjausta et sä olisit ruma, heheh........

Miehestäni olen jälleen kerran huolissani.Hän ei osoita minua kohtaan tunteita...pelottaa jospa hän on edelleen sitä mieltä että meillä ei yhteistä tulevaisuutta ole.Nykyään se olen minä joka lähestyy...ja sen älysin vasta eilen.Hän ei ole aloitetta tehnyt, makuukammarissakaan.Kostaako hän mulle niitä aikoja kun en päästänyt lähelle vai voiko se olla jotain muuta? Aikaisemmin ei voinut pitää näppejään erossa ja nyt minä kaipaisin sitä kun olen itse ns.herätetty unesta.

Muuten juttelemme niinkuin ennen ja muukin elämä on parempaa kuin puoli vuotta sitten.Alan jo miettiä kaikkia virheitä ja vikoja mitä minussa on...ja tunnen kuinka synkkyys alkaa taas nostamaan päätään...yritän torjua sitä mutta tunnen kuinka se lähestyy.

Olen aina oikeastaan kerjännyt mieheltäni tukea ja sitä ihailua mitä nainen mieheltään kaipaa ja tarvitsee kukoistaakseen naisena.En tarkoita palvontaa, vain pieniä sanoja: oletpas nätin näköinen tänään, kivat housut/paita,positiivista kommentointia...sitä en ole koskaan surukseni mieheltäni saanut.Tiedän että sillä olisi huikea vaikutus.Olen siitä myös hänelle joskus sanonut mutta hän ei kommentoi asiaa millään lailla.hän ei varmaan edes ymmärrä mun kantaa asiaan ja kuinka tärkeää se mulle olisi.

Olen sitten vain asian laittanut samaan laatikkoon missä ovat kaikki muutkin hänen lapsuudenaikaiset vaikeudet.Sillä kyllä mä ymmärrän että naisen kunnioittaminen ja ihmisenä pitäminen on hänelle vaikeaa isältään saamansa mallin myötä, hyvin hän on pärjännyt silti.Huono ihminen hän ei missään nimessä ole.Lapsilleen paras isä mitä voi olla vaikka isänä olemisesta ei hänellä ole kuin se yksi versio, jota hän ei onneksi tässä noudata.

Jokainen pienikin edistysaskel minun ja mieheni kanssa on ollut upea kokemus ja muistan ne sydämessäni pitkään.Koskaan en tule unohtamaan sitä tunnettä kun huomasin että puheyhteys palailee pätkittäin ja että katsoimme toisiamme....sitä ei tapahtunut yhteen aikaan lainkaan.