Migi,

Sen verran itsekeskeiseksi jäi tuo eilinen pikapyrähdys, että jatkaisin vielä lapsiaiheesta. Mä en koe, etteikö lasten kuullen tai nähden saisi riidellä, mutta musta heidän olisi tärkeää nähdä, etteivät riidat ole kaiken loppu. Että ne ovat ohimeneviä, ja että äiti ja isä RAKASTAA ja VÄLITTÄÄ toinen toisestaan riidan jälkeenkin. Kuinka riitoja sovitaan. Mä en itse nähnyt kotona kuin mykkäkoulua ja huutoa joskus, mutten koskaan sitä anteeksipyyntö/hali vaihetta. Mutta sehän se ainakin minusta opettais sellasta realistista kuvaa elämästä. Ristiriitoja tulee ja niitten yli mennään so what. Maapallo ei pysähdy vaiks väliin rätisee 😋

Syy miksi kerroin omasta murkkujutustani oli lähinnä se, että kun lapsen kengissä tunsin, ettei äiti ja isä JAKSANUT omaa taakkaansa enempää, en uskaltanut heille huolta ja murhetta tuottaa murkkuilemalla. Eli kun näin lähipiirissä muita, joiden elämä oli kunnossa ja jotka sattuivat minusta välittämään lähestulkoon kuten omasta lapsestaan, lapsen (olisko se sit sitä tunneälyä 😎) reaktioiden suunta oli selvä.

Toinen juttu mikä mul tuli mieleen, kun olen nyt lukenut mikä mun parisuhteissani ja elämässäni on mättänyt ja yrittänyt viisastua lukemastani 😟 Parisuhteen hyvinvoinnille on kaikkien opusten mukaan tärkeää, että keskitytään toisen positiivisiin ja vahvoihin puoliin. Et ollaan samassa veneessä eikä vihollisia. Et ollaan toinen toisensa tukena heikkouksis. Joo, tiedän, kaunista sanahelinää. Mut kyl mä itte olen kokenut vihamielisinä hetkinä, et kun mielessäni aloin miettii jotain hellyttävii jopa ihan fyysisii piirteitä toisessa, vihani lauhtui ja suli ja oli lopulta tipo tiessään. Että kai siinä jotain viisautta piilee takana, mutta oon nyt sattumoisin sen verran parisuhteissa karikoinut, että tajuun, että pitkässä suhteessa hampaankolossa on paljon niitä MIKS SUN AINA PITÄÄ TEHDÄ NOIN juttuja.

Ja loppuun alle kolmekymppisen sukulaistyttöni kommentti siitä, että mä oon jo ikäloppu ja parisuhteet on mun kohdalta ohi 😀 Et toinen jalka hautaan vaan nelikymppinen

Surusuu HUHUUU

heitä joku rivi kun jakselet taas. Olisi kiva kuulla, onko pääsi edelleen yhtä pyörällä vai alkaako sinne syntyä pikku hiljaa jonkinlaista järjestystä. Shokeista selviäminen vie aikaa...sanoo jokujossakin joka ei ole vieläkään täysin toipunut yli vuoden takaisesta shokistaan, että rakastettu ja paljon rakkautta antanut ihminen olikin toiselta puoleltaan täysin sairas yksilö 😟 Ajoittain itkeä pirautan, surutyö on yhä kesken senkin suhteen, että suhde meni karikoille. Ei niin, ettäkö kaipaisin sitä omalla tavallaan sairasta elämää takaisin, paitsi tietty sitä puolta, että kotona oli kaikki tarvittava, oli työpaikka ja ASEMA yhteiskunnassa. Nyt sitä on joku boheemi luopio joka luuhaa kirpputoreilla saadakseen edes vaatteet päälleen ja kiittää Luojaa, että ilmat ovat olleet lämpimähköt 😀

Tämä oli kai Hellsteniä mukaillen se taakankantaja jokujossakin, jonka pitää varmistella, että muilla menee hyvin 😳 Mutta on siinä sen verran edistystä tapahtunut, että kyselen ITSELTÄNIKIN nykyisin, mitä olen mieltä ja mikä tekisi minulle itselleni hyvää 😉 Olen alkanut elää myös omassa kropassani ja päässäni, näkymättömän lapsen roolikin on jo jäänyt taka-alalle 😮

Jakselemisia teille molemmille ja kaikille lukijoillekin

Heissan migi ja surusuu,

Tuli tos mieleen viikonloppuna kivun ja säryn kanssa kipuiltaessa mieleen, et mikä meillä kolmella on yhteistä ??? Me kaikki kolme on kipuiltu parisuhdeongelmissa viime talvena yhdessä ja erikseen ja nyt kaikki kolme olemme fyysiselle puolellekin siirtäneet ongelmamme... en tosin tiedä mikä kropassani mättää, mutta aivan outoja ilmiöitä ja kipuja on ilmestynyt, eikä mitään syytä ole toistaiseksi löytynyt. Ollut hakuammuntaa, mitä pitänee jatkaa kunnes ehkä (?) joku fyysinenkin syy löytyy.

Heipsan

yrittelen tässä saada ajatuksiani paperille jälleen vaikka se on tosi vaikeaa. Olen kuin kuolleista herätetty joka yrittää sopeutua elävien maailmaan. Tai ainakin siltä tuntuu... Kaunis ajatus migiltä että meillä elämä olis palautunu....no, ei ole.

Mies on edelleen sitä mieltä että me ei sovita toisillemme ja että mä en ole kuunnellut hänen toiveitaan aikaisemmin tarpeeksi. Maaliskuulla on eron vahvistamisen aika ja hän sen sitten varmaan vahvistaa enkä mä voi sille mitään. En yhtään mitään.

Sairastan keskivaikeaa masennusta ja voitte kuvitella kuinka vaikealta tuntuu parantaa itseään kun ei toinen ole täysillä auttamassa. Apuna hän toki on ollut, sitä en voi kieltää, jopa yllättävässä määrin. Mutta vain ilmeisesti pakosti. Normaali elämäntilanteessakin tämä tauti olisi vaikea kantaa saati sitten tässä tilanteessa. Olen aivan loppu...minulla on kuitenkin valtavasti halua yrittää parantaa tätä mutta eihän se yksin onnistu.

tänään juuri sanoin miehelleni että anna nyt edes lapsille onnellinen joulu, ettei siitä tule onnetonta. Lapsia minä suren nyt jo. Ero tulee olemaan kova pamaus. En halua ajatella edes koko juttua, niin ahdistavaa se on.

Sain minä puserrettua muutaman sanasen vaikkakin kovin mollivoittoisia sanoja. Mutta muuta nyt ei irtoa....

Perjantaille olisi risteily naisystävävien kanssa, kerran vuodessa siell käydään mutta en oikein tiedä.olen kauan jo miettinyt kannattaako???? ei ole aihetta juhlia, hautajaisia tässä pikemminkin vietetään.Kait se vois viedä ajatuksia muualle mutta onko siihen aihetta?????

Migille tsemppiä parantumiseen, kyllä se lekuri tietää asiansa, luota vaan siihen.Huilaaminen on nyt avainjuttu sun kohdalla

Jokujossain, sinulle myös voimaterveisiä. Asiat selviävät, tavalla tai toisella.Niin se vain on uskottava

t:yksinäinen
surusuu

Kiitti kun kirjoitit surusuu, sitä aina haluaa kuulla, että missä siellä mennään. Eipä terveisten aina tarvitse niitä iloviestejä olla, eihän tätä palstaa muuten tarvittaisikaan!!! Mulla on ihan viime minuutit koneella, joten en ehdi paljoa. Mutta uskothan surusuu ystäväiseni, että näennäisesti kohtalokkaat heitot elämässämme koituvat kuitenkin lopulta parhaaksemme. Ei me sitä nähdä kuin kenties jälkeenpäin. Mullakin silloin iski masennus ja työuupumus, kun en muutoin uskaltanut tehdä isoja ratkaisuja elämässäni. Onneksi kroppamme on meitä viisaampi, ja lyö käsijarrukäännöksen silloinkin, kun itse yritämme vielä painaa kaasua 🙂

Kyllä mä uskon surusuu, että sulla on nyt edessä itsesi kuuntelu niinkuin olen itsekin joutunut sitä harjottelemaan viime vuoden aikana. Sä et voi pakottaa ketään pysymään rinnallasi kuten en minäkään 😟 Jos joku meistä oikeasti välittää, he pysyvät rinnallamme silloinkin kun menee huonosti. Mutta me emme voi päättää kenenkään puolesta, emmekä voi rakentaa yksin toimivaa suhdetta. Ymmärrän, että olet hautajaismielialalla. Jos sanotaan, että jokainen ero on aina pieni kuolema, mitä sitten on kokonaisen yhteisen elämän taakse jättäminen!!!

Kirjoittelen lisää kun on paremmin koneella aikaa.

Lämmin halaus surusuu, et ole yksin, olen vierelläsi ajatuksissani 🙂🌻

Kiitos jokujossain sanoistasi. Niillä on mieletön voimia antava vaikutus.

Olen päättänyt mennä sinne laivalle.saanpahan itselleni aikaa ja mietintätilaa.Mitään asioita siellä ei ratkaista, se on selvää mutta olen kuitenkin yksin....kolmen tuhannen muun joukossa.....

Mä elän ja eiks se oo aika tärkee pointti täs maailmassa huomata. kaikilla ei ole sitä ja mun tuskat on pieniä sen lopullisuuden edessä.

luin kerran koskettavan runon ja lyhkäsyydessään se menee näin.

Mies kysyy jumalalta tuskansa keskellä miksi et auttanut minua kun minulla oli vaikeaa. Katson jalanjälkiä taakseni enkä näe siellä kuin yhdet jäljet.Miksi jätit minut yksin. jumala vastaa: kun näet siellä vain yhdet jäljet ne ovat minun, minä kannoin sinut pahimman yli. Niin minäkin haluan nyt ajatella että jumala kantaa mut pahimman yli

terveisin
surusuu

Hei surusuu,

Ihan hyvä varmasti jos jaksat sinne laivareissulle mennä. Saat vähän muuta ajateltavaa. Eihän se ongelmiasi ratkaise, mutta eivät ne joka tapauksessa ratkea yhdessä hetkessä simsalabim. Kuten päivystyslääkäri sanoi minulle, ei ole olemassa mitään simsalabim ratkaisua tähän. Minä totesin, että niin sitähän minä kyllä hartaasti toivoisin 😋 Tänään olen ollut ihan pohjilla taas. Itkenyt, lukenut, nuokkunut sängyn pohjalla. Tunnen itseni niin kertakaikkiseksi LUUSERIKSI. Mihin olen hukannut nämä 40 vuotta, kun minulla ei ole edelleenkään elämänhalua. Tunnen itseni niin täysin voimattomaksi ja väsyneeksi. Onko elämän tarkoitus olla aina tämmöistä taapertamista??? Kysyin mielessäni aivan kuten tämän ketjun otsake onko elämäni tässä, eikö tosiaan ole mitään parempaa koskaan tulossa... Sitten potkin itseni kävelylle, ja ehkä potkin itseni vielä kaupungille ajatuksia tuulettamaan.

Kirjoittelemisiin

Vähän lisää vielä, kun tämä kirjoittelu aina pätkii riippuen siitä, miten kauan kirjaston koneella voi olla.

Kyllä minustakin tuo tarinasi on aina ollut hirveän lohdullinen. Aina ei tunnu omat voimat riittävän nimeksikään. Ja itselleni tuli perjantaina sattumoisin selvääkin selvemmäksi, että kun olen toivonut voimia ittelleni jaksaakseni eteenpäin, olen saanut sitä paitsi teiltä nettitutuilta, ystäviltäni ja myös erityisesti uusimmalta ystävältäni, jonka kanssa olemme näennäisestä erilaisuudestamme huolimatta löytäneet paljon yhteistä, ja nautimme puolin ja toisin yhteydenpitämisestä. Että sitä voimaa löytyy sitten usein sieltäkin mistä sitä ei osaa etsiä 😀 Tai missä sitä ei osaa arvostaa 😟

Kuten joku sanoikin, että ystäväni ovat olleet minulle kuin enkeleitä, kun omat voimat ovat pettäneet. Näin sen olen kokenut minäkin aina näissä perinpohjaisissa kriisivaiheissa. Toki aina joku etääntyykin, mutta aina on niitä, jotka kantavat 🙂👍

Heips

Kerrohan sinäkin migi, kuinka toipumisesi laita on. Ettei joulustressi vaan iske juuri pahaan saumaan 😉 Mä olen ratkaissut jouluni eri tavoin. En aio viettää sitä perheeni kanssa, kun he ovat aina vain pahoittaneet mieleni ja muutenkin heidän joulunsa pyörii rahan ympäri. Ilmoitin myös hyvissä ajoin, etten lahjoja osta enkä niitä halua. Antakoot ylimääräiset hyväntekeväisyyteen jos haluavat.

Tänään juuri päivittelin vanhalle työkaverilleni, että kaikkialla oletetaan ihmisillä olevan kotona tietsikka, internetyhteys, auto ja RAHAA. Kun peruin jatkotutkimusaikani, kun en juuri ole kuolemaisillani, eikä ole varaa yhteenkään ylimääräiseen laskuun enää, minulle sanottiin, etteihän 22euroa ole paljon. Ei tietenkään, jos elämä on kunnossa ja budjetti olemassa. Kun vein ystävääni hakemaan hätäapua kipuihinsa, että jaksaisi matkustaa omalle terveysasemalleen 200km päähän jatkohoitoon, sanottiin, että mene päivystykseen. Sinnehän OLISI helppo mennä jos omistaisi auton, matka olisi vajaa puoli tuntia. Mutta entäpä kivuissa ja kahdella bussilla tuntemattomassa kaupungissa??? Tai kun kirjastossa kysyin neuvoa, minulle sanottiin, että kotikoneellakin sen ja sen voi tehdä. Entäs kun ei ole kotona edes soitinta jolla kuunnella musiikkia saati tietsikkaa. SIIS TYPERÄÄ OLLA KÖYHÄ HYVINVOINTIVALTIOSSA!!! TYPERÄÄ OLLA SAIRAS, KUN EI TAHDO JAKSAA HOITAA ASIOITAAN. JA TYPERÄÄ MUUTTAA TAKAISIN KOTIMAAHANSA PUOLIKUNTOISENA. Niin niin, itsehän olen kaikkeen syypää. Tottakai. Olen liiallisen kiltteyteni uhri ja työpaikaltanikin sain vain viestin painua helvettiin, kun pyysin edes pientä palvelusta, etten jäisi aivan tyhjän päälle...olisi ollut heille yhden A4 vaiva ei sen enempää. Mutta että vain typerä uhraa terveytensä työlleen ja sairastuu työuupumukseen 😀 Joten viimeisen viestin sisältö oli selvä...ja olen vain onnellinen jättääkseni sellaisen työpaikan taakseni. Mutta onko muunlaisia olemassakaan alan jo epäillä kolmen viimeisen kokemuksen perusteella...

Mutta kertokaa te surusuu ja migi jos suinkin jaksatte edes pikkasen missä teillä mennään. Kuten huomasitte katkerasta tekstistäni täällä mennään matalalentoa. siipi maassa. Mutta eihän helvetti voi jatkua ikuisuuksiin, siihen yritän epätoivoisesti uskoa. Joskus on tultava vielä se elämisen arvoinen elämä takaisin minullekin 🙂🌻

Hei migi, surusuu ja muut,

Toivon teille levollista mieltä kohti joulua. Itselläni on melkoisen helppoa välttää joulustressiä, kun elän yksin. Joten teen vain sen, mitä kuntoni antaa myöten. Kaikki muu on ylimääräistä. Ja toivon, että mieleni voi rauhoittua kohti joulua siitä huolimatta, että terveys on pahemmassa jamassa kuin kuukausi sitten, eikä toiveita tilanteen kohenemiseksi ole näköpiirissä.

Mutta mielessäni on käynyt, kuinka te olette selvinneet henkisesti siitä prässistä, kun sitä tahtoo ihminen vaatia itseltään normaalia suoritusta silloinkin, kun ei siihen pysty silloin kun on perhe huolehdittavana. Toivon, että olette itsellenne armollisia ja vaaditte myös ympäristöltä ymmärrystä. Tiedän, että terveen ei ole aina helppo ymmärtää, missä mennään, kun toinen on vähissä voimissa. Olen ollut itsekin varsin korneissa tilanteissa. Mutta vain me itse voimme määritellä sen, mitä jaksamme ja mihin voimamme riittävät. Muiden on sitä kunnioitettava.

Voimia. Olette ajatuksissani 🙂🌻

Heippa vaan pitkästä aikaa.......
Nyt on vähän enemmän voimia että jaksaa kirjoitelle. aikaisemmin ei ollut yhtään. olet ollut ajatuksissani jokujossain, toivon että elämäsi on paremmalla tolalla.

sanoja ei ole oikein vieläkään. En ole vielä siinä pisteessä että kirjoittaisin syvimpiä tuntojani tänne.
HALUSIN VAIN ILMOITTAA ETTÄ OLEN HENGISSÄ.

Elämä on pysähtyneessä tilassa ja tulevaisuus on täysin mustaa täynnä. Mutta olen voinniltani parempi kuin esim kk sitten. Mömmöt auttavat varmasti ja keskusteluapu myöskin jota saan kerran viikossa.

Kaikkea hyvää ja leikitään että elämä jatkuu......😀

Hei surusuu,

Kiva että jaksoit laittaa viestiä, että vielä tässä pyristellään. Itsellänikin on mennyt noin kuukauden päivät takapakkia, kun pääsin vihdoin nauttimaan täkäläisestä terveydenhuollosta ja aloin saada apua niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin vikoihin. Lääkitys vei pitkään sängyn pohjalle ja pää oli toisella planeetalla. Vasta nyt alan tuntea olevani enemmän oma itseni jälleen. Mutta voi paljon on tehtävää jäljellä, että tästä itsensä ihmiseksi saisi 😳 Paljon vanhoja kaunoja, joiden yli pitäisi päästä. Niitä lapsuuden sellaisia jotka ovat minusta aina tehneet mielen vammaisen ja mielen vangin. Ja sitten tietysti näitä elämän mukanaan tuomia kolhuja. Tällä hetkellä kuitenkin keskityn sinne ongelmien juuriin, eli niihin tunnelmiin, mihin lapsena jämähti, eikä ole koskaan aikuisen silmin osannut niitä oikoa. Joten taas yritetään 😀

Paljon on tehtävää asiapaperitasollakin yhä vielä vaan... ero ja maastamuutto ovat tapauksessani hankalia molemmat käsitellä. Mutta joulun alla kun tuntui tökkivän yritykseni saada elämä kasalle, lohdutti se, että tehtävälistallani on jo melkoisen tyhjää. Jäljelläolevat eivät ole välttämättä helppoja. Mutta paljon on sillä puolenkin jo työsarkaa takana. Siksipä kai voimani ovat olleetkin hakusalla. Tämä on ollut niin pitkä kivinen polku, että ihmehän se olisi jos tuntisi olevansa enää elämänsä kunnossa 😟

Vaan toivon sinulle surusuu voimia ja enkeleitä - kuin myös migille vaikkei olekaan langoille asti jaksanut 🙂🌻 Kyllä me vielä joskus!!!!!

Niin jokujossain....viimeiset sanat jäivät soimaan....kyllä mekin vielä joskus....ollaan onnellisia ja eletään elämäämme niinkuin se kuuluu elää. Täysillä ja innolla tätä ainoata elämää.....

Oletkohan itse huomannut jokujossain että olet harvinaisen vahva nainen, vaikeuksistasi huolimatta.Osaathan käyttää sitä hyväksesi...oletko miettinyt. jaksat toivoa kaikille hyvää ja tsemppaat koko ajan muita.Se jos mikä on vahvan ihmisen merkki.

Kirjoitellaan🙂👍

Hei surusuu,

Sait minut hymyilemään... katsoppas kun olen niitä ihmisiä jotka ovat sairaan vahvoja, jos tuo termi on sinulle tuttu. Eli kun itselläni menee päin seiniä, pakenen ongelmiani muiden auttelemiseen... siitäkin yritän päästä eroon. Siis pakenemisesta. Auttaminen ja tukeminen on kivaa, mutta MINÄ ENSIN 😋

Toisaalta taas toit mieleeni sen, että kyllä uskoni, vaikka siitä vähän yleensä puhunkin, tuo tiettyä ulottuvuutta asenteisiini. Se mielestäni vaatii minulta sitä, että yritän olla rehellinen, ja syytellä vähemmän ja ajatella enemmän myös vastapuolta. Olla rehellinen itselleen, että enhän sitä viaton ole minäkään.

Ja sitten toit mieleeni sen, että kaiketi minussa on myös jotain joidenkin mielestä ärsyttävää vahvuutta. Minulta vei todella pitkään, että tajusin olevani myös vahva. Minun lapsuuteni oli opettanut minulle, että olen heikko ja avuton. Ja kun monet monet tapaamani ihmiset yksi toisensa perään alkoivat kertoa minulle vahvuudestani, en tunnistanut itseäni. Onneksi heidän joukossaan oli myös niitä, jotka vaivautuivat selittämään, mikä minussa ihmisiä pelottaa 😮 Sitäkään en mieltänyt omaksi itsekseni ennen kuin aikojen kuluessa. Että olen myös rohkea. Mutta exäni puki sen hyvin ajatukseksi. Minä olen rehellisyydessäni ja suoruudessani pelottava. Sen tulin työelämässä huomaamaan. Nekin jotka yrittivät minua nyösiä ja polkea pelkäsivät minua... tai oikeastaan varsinkin ne. Koska he tiesivät minuun peilatessaan olevansa epäreiluja ja epärehellisiä. Sitä pelkäsi myös exäni. Hän tiesi minun näkevän hänen lävitseen ja laskevan yksi ynnä yksi ja sanelevan ennemmin tai myöhemmin armottoman tuomioni sen jälkeen. Armottoman siksi, että se on totuus hänestä, jota hän ei uskalla itselleenkään myöntää. Mutta kun olin saanut häneltä paljon rakkautta ja häntä paljon rakastanut ja pitkään, en kokenut häntä vihamieheksenikään. Hänelle sitä ehkä olin, koska paljastin hänen kipeän ongelmansa. Mutta kiukkuni, pettymyksenikin jälkeen, en voi kuin toivoa, että hän saisi joskus voimaa kohdata kipunsa ja kasvaa uudeksi ihmiseksi.

Tällaista on siis minun vahvuuteni 🙂 Siinä on jotain tulosta omien kipujeni kohtaamisesta ja niiden kanssa kasvamisesta. Ja toivon hartaasti, että joku päivä voin sitä täysitehoisesti hyödyntää työelämässä taas. Kun ensin olen itse kunnossa 🙂👍

Hei. Saanko minäkin osallistua tähän keskusteluun?
Tuota ketjun aihetta, että onko elämäni tässä, olen kovasti miettinyt viime aikoina. Tuntuu että nyt kun olisi aika aloittaa elämään itselleen, ei enää jaksa ja kaikki tulee niskaan ja musertaa alleen. Että tässäkö tämä oli.