Heissan virtuaaliystävät,

O jaa. Meneekö tänään paremmin? Mieliala täällä on hiukan parempi, vaikka kaikki käytännön asiat tuppaavat mättämään. Ja kyl mä uskon, että joku päivä mä vielä oon jaloillani ihan oikeasti. Se on suomalaisen sos turvan kans tappelun takana, ellen onnistu työpaikkaa saamaan lähiaikoina. Kyl sitä tuntee ittens aivan kirotuks kun haluu tulla takasin kotimaahansa. Aivan kuin olisi joku rikollinen...Tai siis tilannehan olis toinen jos oisin rikastunu ulkomailla, mutta kun rahani ovat kaikonneet narsistin taskuihin ja olen keppikerjäläinen 😋

Surusuu ystäväni, laitathan taas jonkun rivin kuinka jakselet. Mä kyllä pärjään aina, vaikka mielialani käykin väliin pohjalukemis. Oon tottunu taisteleen. Enhän muuten olisi sinnitellyt kahdesti narsistin kumppanina 😟

Voimia sulle surusuu ystäväni ja lämmin hali 🙂🌻 Josset jaksa paljoa kirjotella ymmärrän, mutta jos heität sanalla parilla sillon tällön, että tiedetään mis oot menos. Ei sitä onnea valitettavasti saa oikoteitse, mutta kyllä se matkallaolokin on tärkeää...siinä juuri me löydämme oikean itsemme rehellisesti. Heikkouksine kaikkinemme.

Ja muista surusuu, sä oot hieno nainen!!! Uskoisitpa sen ittekkin!!! Tsemppiä 🙂👍

t. jokujossakin

Heippa vaan, täältä sekasorron keskeltä.Pakko oli lähtee vähän kirjuuttelemaan taas kerran.Kiitos jokujossain kun pidät mua elävien kirjoilla,on ihana lukea kun joku "kaipailee".

Migistä on niin ihana nykyään kuulla, mies puhuu vähän mutta asiaa.......!!!!

Mun elämä on nyt vähän paremmalla tolalla, kiitos varmaan niiden mömmöjen mitä syön nykyään.Ahdistus ei ole niin lohdutonta ja tuskaisaa mita aikaisemmin.Mieheni kanssa on pystytty puhelemaan ystävällisesti mikä on mulle hirmu tärkeää.Tulevaisuudesta en tiedä mitään ja se on hankala asia koska mun on aina täytynyt ennakoida asioita, nyt mä en voi. Erossa on nyt se harkinta-aika meneillään ja asumme vielä saman katon alla.Kukaan ei tiedä miten meidän käy ja sen näyttää vain aika.Mutta mä oon alkanu miettimään nykyään vähän syvällisemmin asioita, varmaankin tämän kriisin ansiosta.Uskon että Jumalalla oli sormet pelissä,hän halusi pysäyttää mut ja näyttää että elämä voi myös olla ns hyvää elämää.....ei, en mä uskoon ole tullut jos sitä luulit.mä vaan ajattelen nyt asioista nykyään näin.Mä uskon että on joku korkeampi joka pitää musta huolta kun mä en itse jaksa.

Ennen tätä kriisiä mä mietin usein että mun täytyis varmaan sairastua vakavasti että mun mies huomais kuinka paljon hän kuitenkin mua rakastaa...kornia, tiedän.Mutta näin siinä kävi että sairastuin henkisesti ja mieheni joutui kokemaan mun takia asioita mitä ei varmaan koskaan olisi joutunut muuten kokemaan.Ja se herätteli häntä myös eri tyyppisiin elämäntilanteisiin.

ystäväni, jokujossain....mietteeni ovat ristiriitaiset...en tiedä olisinko surullinen vai iloinen nykyisestä elämäntilanteestasi.Se ajatus mulla on kyllä koko ajan ollut että aloitit uuden suhteen aika nopsasti.Kun luin sanojasi niistä kuvasti vielä keskeneräisyys entisiä suhteitasi kohtaan ja viimeisin kirjoituksesi vahvisti sen.

Toivon että saat rahapuolen korjaantumaan mahdollisimman pian, se auttaa taas sitten miettimään henkistä puolta koska silloin ei tarvitse stressata rahasta.Ota aikaa yksinäsi ja mieti ja sure ja puntaroi mennyttä elämääsi.Sen jälkeen vasta olet valmis uuteen elämään.

minä olen täällä, aina kun tarvitset......autetaan toisiamme, niinkuin tähänkin asti.Tämä ystävyys on antanut niin paljon etten haluaisi siitä luopua. Ns jotkut "elävät" ystäväni eivät ole antaneet minulle näin paljoa kuin tämä meidän ystävyys.

Mun elämä on välillä kuin Kirkan laulusta Elämääni eksynyt, se on todella kaunis ja koskettava laulu.

Mutta hei...elämä jatkuu ja aika tikittää aina eteenpäin.Sen pitää luoda tunnetta että asiat selviävät..tavalla tai toisella

Ystävyydellä,
surusuu🙂

Heipsan,

Kyllä säkin suurkiitoksen ansaitset surusuu. Oot ollu mulle muitten nettikavereitten tavoin tärkeä tukipilari. Oon avautunu sulle enemmän kuin "eläville" ystävilleni, kun on tämä nimimerkin suoja...

Mulla on nyt jokseenkin pää selvänä siitä, miksi viimeisin miesjuttuni meni mynkään, mutta ei se mitään. Se tuntui tulevan tarpeeseen, vaikka epäonnistuminen aina satuttaakin, mutta kun onnelliset hetkemme tulivat sellaiseen saumaan, jossa olisin ollut yksin ahdistunut ja peloissani turvallisuuteni puolesta...eli mulla oli jonkinlainen "henkivartija" paikalla onneksi. Se toi paljon iloa kesääni, joka muuten olisi ollut hirmu yksinäinen. Mä kun olin piilopirtillä, enkä voinut tavata ketään...

Ja oli helpottavaa nähdä, että fiksuja, hienojakin ihmisiä on. Meillä jokaisella on omat temppumme pääkopassa, mutta onneksi kaikki eivät ole sairaita. Tosin kyllä mä sen tiedän, että mä en oikein enää 20 vuoden "koulutuksen" jälkeen tiedä, mikä kaikki on sairasta käytöstä ja mikä ei.

Epätoivon vimmalla yritän napata jostain pelastavaa työpaikkaa, mitä vaan melkein, että saisin elantoni ja ruokarahani. En haluaisi samaan jamaan kuin vuosikymmen sitten, että joka päivä mietin, mitä kodissani olisi myytävää, että saisin ruokarahat kasaan...paitsi ettei mulla ole nyt mitään myytäväksi kelpaavaa 😀 Ironista on, että lait ovat aina tulleet jälkijunassa. Kun mä hain poliisilta apua ahdisteluun, lähestymiskielto keksittiin kun pahin oli jo kohdaltani ohi. Kun jäin yksityisyrittäjänä työttömäksi, olin sos turvasta out. Myöhemmin keksittiin yrittäjien työttömyysturva...Olisiko niin, että kun nyt tulen burnoutin ja masennuksen kourissa paluumuuttajana, eli en täysin työkykyisenä tähänkin epäkohtaan keksitään tulevaisuudessa ratkaisu kun en sitä enää tarvitse??? Eli että SUOMEN kansalainen paluumuuttajana pääsisi sos turvan piiriin silloinkin, kun ei kykene heti itseään elättämään...

No jaa, aikani on loppu. Kirjoitellaan. Kiva kuulla sinusta surusuu. Ja SINNITELLÄÄN entiseen malliin. Kyllä meillekin vielä auvoisemmat päivät joskus koittaa. Aivan varmasti, vaikka pilvet väliin masentavatkin 😋

Voimia, t. jälleen polviltaan nouseva Fenixlintu jokujossakin 😎

Tervehdys

Kiitos jokujossain taas sanoistasi. on ihanaa tulla tänne omaan turvapaikkaan jossa tietää olevansa hyväksytty ja kaivattu.......

Mulla on elämä nyt aikatavalla paremmalla tolalla kuin pari viikkoa sitten,mömmöt auttaa näköjään sittenkin vaiks mä niin epäilin ettei ne mitään auta. Olen tuntenut jopa iloa ja mielihyvää joistakin asioista.ja sitä ei ole aikoihin tapahtunut.Katselin lintuja kun ne olivat lintulaudalla ja havahduin tunteeseen että on KIVA katsella näitä tipuja. Se oli mieletön tunne koska nämä tunteet on multa ollu kauan pois.

Kumpa voisin jotenkin auttaa sinua jokujossain...tuntuu niin turhauttavalta että joudut vielä raha-asioitakin miettimään kaiken muun lisäksi.Toivon että asiat pian selviävät.

Ei mulla mitään kauheesti kerrottavaa ole, halusin vain moikata ja kertoa et mä elän...ELÄN!!!!!

Ja elämä tuntuu pitkästä aikaa siltä että vois vaikka olla kivaakin tämä elämä!!!1

Ystävyydellä
surusuu😀

"Moi moi vaan"
Taisi Taiska laulaa aikanaan. Pitkästä aikaa kelasin tätä meidän ketjua kauempaa taaksepäin ja en enään ihmettele miten sitä niin läheisiksi tultiin. Paljon mahtuu elämää siihen pötköön mikä tänne on tullut kirjattua. Sen asian se selailu minulle valkaisi, ettei meistä koskaan tule niitä "täysonnellisia", joita ei oikeasti ole edes olemassakaan, mutta jota kohti tässä vähän räpiköidään. Kukin tavallaan ja päätäkin seinään lyöden. Te rakkaat ystävättäret muistatte sen minun uikutuksen pihamökkiin joutumisesta ja fyysisen rakkauden puutteesta, joten minun ei tarvi niitä nyt taas rueta toistelemaan, mutta totean vaan ettei tätä elämää ja maailmaa näköjään kukaan koskaan valmiiksi tai onnelliseksi saa. Siitä pienestä se on vaan poimittava minunkin ne muruset. Ja minun tapauksessa se on meille otettu kissanpentu. Joka ei sitten syö niitä lintusia surusuun lintulaudalta.
migi

Heippa vaan
Ihanaa kuulla sinustakin migi🙂

Ja kyllä elämä on just sitä mitä kirjoittelit...ei ihminen tule koskaan kylläiseksi onnesta.....ja se kait on tään elämän pointti...vissiin sitten.En mä muutakaan ymmärrä.

Mä olen nyt pienen ajan sisään elänyt ryminällä mun elämääni ja henkisesti ollut raunio, siis todella.Mä olin aivan tyhjä ja muumio, pelottava tunne.Mutta mä oon yrittänyt sitä tolkuttaa että mun sairaus on sairaus siinä kuin mikä muukin.Hirveä vimma mulla on parantua, vähän liiankin kanssa,Tämän kanssa ei nimittäin nopeus ole valttia...... ikävä kyllä.Mun elämää vois verrata vaikka vuoristorataan.....välillä mennään hiljalleen ja hartaasti ylämäkeä ja sitten humpsautetaan ryminällä alas, kauhusta kirkuen.Tasaisella osuudella on hyvä mutta nää nousut ja laskut käy voimailusta.😝

Hellyyden puute muakin vaivaa...mun mies ei nimittäin anna mulle vastausta meidän tulevaisuudesta.meillä menee nyt kohtalaisen hyvin paitsi että mä odotan nyt vaan koko ajan pommia niskaan.Että ero vahvistetaan kun puoli vuotta on mennyt....pelottaa!

Mieheni vastaa mulle että tärkeintä on nyt mun parantuminen ja se on todella kauniisti sanottu mutta mä elän epävarmuudessa enkä voi parantua ennenkuin se tekijä on poistettu, suuntaan tai toiseen.☹️

Oletko migi koskaan miettinyt ettää onko läheisyyden kaipuusi aina seksuaalista vai kaipaatko vaimoasi myös muuten lähellesi.Otat kainaloon ilman että olis petihommat mielessä????? Mulla ainaskin rupes aina tökkimään kun toinen tuli vain silloin lähelle kun oli jotain ns. mielessä.Muuten ei paljoa halailtu ja pidetty hyvänä.Heitän tämän nyt vain ajatuksena, teillä voi olla asiat ihan jees sen suhteen.

Huhuu, jokujossain!!!! Mitäs kuuluu?

Niin katoavaa on voimat ihmisen, kun tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa...mutta särkyä sun anna mä en. Tämä laulu on mulla soittoäänenä kännykässäni ja se kuvaa elämää niin täydellisesti. Ollaan olkapäinä toisillemme ja ystävyyttä on monenlaista...tämä on meidän välistä ja ystävyyttä jonka ei soisi loppuvan koskaan.....😉

Kiva kuulla teistä...eihän sen aina tarvitse niin maata mullistavaa olla, mutta kun kaipaa tietoja, että voitte suurin piirtein pienin kääntein hyvin...ettei ole katastrofaalisia vaiheita meneillään...kyl mäkin olen jo taas paremmassa jamassa kun ihan jokunen viikko sitten. Mielialani ovat toiveikkaammat, ja käytännön asioissakin on tullut hiukan edistysaskeleita eri puolilla toisin kuin loppukesästä tuntui kaikki ovet olevan tiukkaakin tiukemmassa lukossa. Oikeassa olet migi, ettei sitä TÄYDELLISTÄ onnea ole kuin unelmissa. Mutta jos osaamme asennoitua elämäämme oikein, onnea löytyy hyvin monista paikoista ja asioista. Ja jos emme hyväksy elämää silloin, kun tunnemme olevamme puun ja kuoren välissä, vaan alamme etsiä hiljalleen ratkaisuja kohti parempaa elämää!!! Sinä migi olet meistä kolmesta ollut aina fiksuin tässä asiassa. Olet tarttunut härkää sarvista ajoissa.

Kun olen taas menettänyt lähes kaiken materiaalin ympäriltäni nautin ihan uusin silmin siitäkin, ettei ole suuria neliöitä siivottavana 😀 tai että minulla on yhä rahaa ruokaan, olen siitä hirveän kiitollinen kun käyn ruokapöytään 🙂 tai kun minulla on LÄMMIN katto pääni päällä toisin kuin maassa josta tänne muutin 😀 tai että kotona on rauha. Kuten eräs narsistin ex-uhri sanoi minulle, nautin siitä, että kotona ei astiat lentele pitkin seiniä 😎 Ja olen hyvin iloinen, että ystävystyin kesällä uuteen ihmiseen. Koska jonkun hetken asuimme yhdessä, se on oikeastaan ainoa ihminen, jota jaksan silmissäni päivää pidempään 😋 Poikkesi nytkin kotimatkallaan ja kolmantena päivänä eli tänään sanoin, että sori vaan niin kivaa kun ollut tavata ja virkistävääkin, mun voimavarani on nyt näin, enkä jaksa enää vieraani kanssa seurustella... ja ensi nikottelun jälkeen hän sitten ymmärsi tuskan...olinhan siitä jo etukäteen varoitellutkin.

Olen lukenut kasapäin kirjoja, ja oppinut ja opetellut uusia asioita...itsestäni, parisuhteistani... kun en vielä ole oikeutettu täällä menemään hoitoihin...pakko tehdä taas tee-se-itse apua.

Nautin yksinolosta, ulkoilusta. Minulla on nyt pieni oma koti, vaikken tiedä kuinka pysyväksi se jää, mutta kun ihminen on täysin aseista riisuttu, huomaa kuinka elämän onni koostuu juuri niistä näennäisen pienistä onnenhitusista...joita ei huomaa arvostaa silloin kun on juhlahepenet päällä 😎

Kivaa että olette olemassa siellä, pidetään yhteyttä edelleenkin.
Terveisin ei niin hassummin voiva jokujossakin 😉

Do Diin !
Sattuu ja tapahtuu. Piti minunkin se kansantauti kärsiä, eli sain pienen sydäninfarktin. Nyt se on hoidettu pallolaajennuksella ja kotona toipilaana kökötän ja nyt on aikaa teille kirjoitella. Vaikka selvisin ikäänkuin säikähdyksellä, eli sydänlihasvaurioita ei tullut, niin kyllähän se melko mylläkän kerkesi tuolla päänupissa pitää sen 4 päivän aikana kun letkuissa sairaalassa makasin. En vielä ala kirjoittamaan siitä tunnemylläkästä koska se näköjään alkaa taas uudestaan ja ei ole hyväksi toipilaalle, mutta suuret on ja oli ne tunteet !!!!!!!!!! Palataan asiaan kun jaksan paremmin. En ole vielä näköjään ihan nettikunnossa.
migi

Migi ystäväiseni,

Kiitti että viestit kuinka voit, vaikka et sitten jaksanutkaan enempää tunteitasi purkaa. Jaksamisia sinne, olet ja ja myös perheesi ajatuksissani 🙂🌻 Virtuaalivoimahalaus sinne päin 🙂👍 Ymmärrän jotain siitä suuresta tunnemylläkästä mitä käyt läpi, koska olen paljon elämässäni pohtinut kuolemaa ja terveyttä. Aika ei salli pidempiä runoja nyt. Mutta kirjoittelen kun paremmin ennätän lisää.

voimia 🙂🌻

Tsemppiä ja voimia migi.Nyt tarvitset paljon lepoa ja rauhaa että sydämesi jaksaa parantua!

Kirjoittelehan kun jaksat kuulumisia.

Mä elän epävarmuudessa ja sumussa.On jotenkin turta olo, mömmöt varmaan suojelee mua tunteilta.Mutta elän mä kuitenkin.......

Voimia teille molemmat ja tietysti kaikille muille hiljaisille lukijoille 🙂🌻

Surusuu,

on ihan pakko kertoa sinulle, että taidan nyt aavistella jotain miten olet avioliitossasi elänyt, sillä olen viimeiset päivät "paininut" niin ikään alkoholistien lapsen kanssa yrittäen saada häntä ymmärtämään, että ihan oikeasti välitän hänestä. Muistin tänään kävelyllä kuinka olit kertonut että viestinne menevät aivan ristiin. Niin se oli meilläkin, mitä enemmän yritin viestittää arvostavani ja pitäväni hänestä ihmisenä, sitä enemmän hän oli piikit pystyssä...alkoi arvostelemaan minua itseäni eli hyökkäys on paras puolustus. Kun yritin kertoa, että antaisi ihmisten rakastaa häntä sainkin hirvittävän ryöpyn omaan niskaani...no mun voimavarani on mitä on, eli suureksi surukseni lopulta kimpaannuin ja sanoin että nyt ystävyyteni riittää. Pään aukojia löytyy muutenkin, ne eivät kuulu ystäviini. Mutta kun tiedän, että hän on kaikki onnistunut työntämään luotaan äyskimällä!!! Jos mulla ois takissa enempi en antaisi periksi. Mut ajattelin sua, kuin sä olet jaksanut...mä olen hellä ja huomaavainen ja kokenut paljon rakkautta ystävien ja exieni kanssa mutkista huolimatta. Minusta on tajuttoman surullista, että jotkut jättävät itsensä rakkautta vaille!!! Mitä se sellainen elämä on...

kone sylkee mut ulos kohta. Tsemppiä

Vielä hiukan jatkoa eiliseen. Koneella ei ole nytkään paljoa armonaikaa...

Surusuu sä puhuit monesti, kuinka miehesi sätti sinua kaikesta eli purki pahaa oloaan sinuun ja kuinka se sinua satutti. Olen nyt saanut sitä tuta ystäväni kanssa. Minulla on yksi toinenkin ystävä, jonka huomaan nyt olleen kaiketi samoista syistä aina piikit pystyssä. Mutta hänet olen tuntenut jo yli 20 vuotta eli painan villaisella hänen piikittelynsä. Hän esimerkiksi raivostui minulle kerran kun ehdotin hänelle maksavani osan hänen lomamatkastaan, kun hän oli työttömänä...syyni olivat myös osin itsekkäät, sillä toivoin näkeväni hänet, ja ajattelin että siten mahdollistaisin monta kärpästä yhdellä iskulla...joten jätin hänet taas nuolemaan haavojaan joksikin aikaa ennen kuin otin uudelleen yhteyttä.

Olisko niin, että näille alkoholistien lapsille on uskomatonta, että joku voisi heistä OIKEASTI välittää ja OIKEASTI toivoa heille parasta ilman taka-ajatuksia. Sillä tämä toinen ystäväni sanoi minulle epäilevänsä minun VILPITTÖMYYTTÄNI, kun kuuntelin hänen äyskimistään, jonka tiesin johtuvan myös muusta kuin henkisistä kivuista... aivan kuin he eivät uskoisi, että ansaitsevat jotain parempaa. Olen molemmille ko. ystävilleni yrittänyt viestittää miljoonin eri tavoin, että he ovat pistäneet itsensä nurkkaan, eivätkä ITSE anna itselleen oikeutta elää täyttä elämää. Tulinen intoni tehdä niin on tietenkin johtunut siitä, että olen osin itse elämässäni tehnyt itselleni samaa. Eli en ole antanut itseni elää arvoistani elämää vaan tyytynyt jämäpaloihin 😎

Tänään kuitenkin päätin vaikka sormeni syyhysivät, että en voi elää ystäväni elämää hänen puolestaan kuten aikanaan päätin alkoholistipuoliskoni kanssa. Hänen täytyy itsensä joko kaatua tai seistä. Ja toivoin vain että tarpeeksi tuskaa ja kipua saisi hänet päättämään, että jalat voi ottaa alleen ja seisoa. Jokaisen meistä on itse tehtävä kipuilumme, muut eivät voi sitä tehdä puolestamme. Kaipa te vanhemmat koette jotain samaa nähdessänne lastenne surut ja murheet, joita heiltä ei voi ottaa. On surullista nähdä, että ihminen josta pitää paljon ei anna itselleen oikeutta rakkauteen ja huolenpitoon vaan työntää sen itsepintaisesti pois tyköänsä ☹️

Kerrohan surusuu jos jaksat mitä muutoin päässäsi pyörii näinä päivinä. Oletan että migi on vielä jonkin aikaa niin väsy ettei sitä jaksa kertoa

Voimia

Hei virtuaaliystäväni

Mun on ihan pakko kertoo yks juttu jonka oivalsin suureksi helpotuksekseni ja riemukseni täl viikol. Mä oon aina sanonu kaikille, ettei mul ollu varsinaista murkkuvaihetta vanhempieni kanssa. Koin aina, että olin jäänyt siinä paitsi. Niinkun ei ollukkaan HEIDÄN KANSSAAN, sillä he elivät itse niin raskaasti kriisissä siinä vaiheessa, että lapsipa siirsikin murkkuilunsa seuraavaksi lähimpiin ihmisiin, jotka lähellä meitä elivät ja joiden kantin arveli kestävän. Joiden koki myös rakastavan tarpeeksi voidakseen sietää murkkuiluni. Ehkä tässä oivalluksessa auttoi Hellstenin kirjojen lukeminen joista olen löytänyt itseni erinäisistä rooleista. Mutta kun hän kuvasi selviytymisrooleja, hän kuvasi myös kuinka älykkäitä lapset ovat muuntamaan tuskansa muuhun muotoon voidakseen selviytyä esim. alkoholistivanhemman kanssa. Mutta kriisihän voi olla mikä tahansa, mikä ajaa lapsen, ellei suruaan voi kohdata, keksimään kiertoteitä ja pakenemaan.

Ja sit kysyisin teiltä migi ja surusuu, mut ei oo pakko vastata koska tää voi olla kipeekin juttu teille just nyt, että miten lapsenne ovat reagoineet kriiseihinne. Tää on niin henk.koht. kysymys, ettei todellakaan oo pakko vastata, varsinkaan kun teillä on omassakin jaksamisessanne tekemistä. Eikähän tämä palsta mikään rippistuoli ole 🙂

Olette lämpimästi ajatuksissanne ja voimia teille molemmille! Olette tärkeitä ihmisiä kumpikin omalla paikallanne!

Tervehdys
Tässä sitä kotona köllötellään sairaslomalla vaikkei mitään varsinaista vaivaa enään olekkaan. Ihmettelen miten lekurit mulle kuukauden sairasloman kirjoitti vaikka vain yksi pallolaajennus laitettiin ja sydänlihaksessa ei mitään jälkiä tai vaurioita ilmennyt. Kaipa se mietiskelyä varten on, mutta vähän pitkäksi tahtoo aika käydä kun ei tähän aikaan vuodesta ole paljoa tekemistä.
Kysyit jokujossain lasten reagoinneista ja voin sanoa vaan että herkkiä ne ovat. Olen itse miettinyt kuinka suuresti heihin vaikuttaa se, että osoittaako vanhemmat toisilleen hellyyttä ja kunnioitusta vai vain niitä moitesanoja. Onnesta kasvot loistavat jos äiskä ja iskä toisiaan hellivät ja kiusoittelevat mutta kun sinne haukkumisen puolelle mennään ottavat he näistä haukuista ikäänkuin osansa. Ja niinhän sitä minä itsekkin teen. Äidilläni on nykyään tapana aika paljon moittia isääni ja kun koko ajan kertoo kuinka raskasta elämä on hänen kanssaan on myötätuntoni siirtynyt isän puolelle. Ihan hyvä mies ja isä se on aina ollut ja tulee olemaan, mutta ei sitä tosiasiaa äitini enään suostu näkemään, vaan syyttää lähes kaikesta mukaanlukien menneet 50-luvun sanomiset ja tekemiset. Pahimmillaan katuu koko avioliittoaan isän kanssa ja se tuntuu minusta erittäin loukkaavalta, sillä eihän minuakaan olisi jos jonkun äiti olisi jonkun ketkun kyytiin silloin 50-luvulla lähtenyt. Eli jos meinaa tasapainoisia ja henkisesti vahvoja lapsia kasvattaa on sen parisuhteen kyllä toimittava. Tuleehan niitä aina säröjä ja kausia jolloin ei homma pelitä, mutta kyllä sellaisen jakson yli terve lapsi aina pääsee.
Olen sanonutkin vaimolle että jos sitä haukkumisen tarvetta on, hoidetaan se sitten kahden kesken, ettei sivullisten tarvi kuunnella ja kärsiä. Siihen pyrin itsekkin mutta ei se aina onnistu kun tunteet on aivan pinnassa ja se ryöpsähdys tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Siitä työnarkomaniasta ja reissuhimosta meillä tulee vielä aina sillointällöin kinaa, mutta on siinä kehitystäkin tapahtunut. Tämän minun sairastumiseni takia emäntä peruutti yhden seminaariosallistumisen ja minä arvostin suuresti sitä elettä, vaikka se loppujen lopuksi taisi ollakkin anoppini joka vähän tytölleen valisti asioiden tärkeysjärjestystä. Siellä sairaalassa maatessani ajattelin että, olisi se hyvä joku pysähdys saada vaimonkin tuohon elämäntyyliinsä, että oppisi sen tärkeysjärjestyksen hahmottamaan kun edelleen se tuntuu olevan TYÖ, TYÖ ja sitten muut.
Että tämmöisiä tällä kertaa. Jos oikein osaan ennustaa ja aavistaa vois olettaa että siellä surusuulla aletaan jo unohtaa ne erosuunnitelmat ja palata arkeen ???? Osaanko ennustaa ????
migi

Hei migi,

kiva kuulla missä teillä mennään! Ja sanoisimpa että kyllä se tuo TYÖ on tärkeetä silloin kun arvot ovat vinksallaan. Ei sen totisesti pitäisi elämässä olla se tärkein vaan silti jokaisen meistä on itsensä omat arvonsa järjesteltävä omilla eväillämme. Ei sitä voi tehdä toisen puolestakaan. Mä oon tosi maassa viime päivät, kun terveys alkoi puolen vuoden tauon jälkeen taas temppuilla oudosti. Se ei sovi rahatilanteeseeni laisinkaan ja kun en edelleenkään ole saanut KELA-korttia...Toki moni asia on järjestynytkin lähtömaan puolelta, mutta kaikki on kiinni siitä, että saisin täällä työpaikan...viimeisinkin oli NIET joten kyllä mieli maata laahaa. Ei sil mitään voi. Ottaa tää vielä kovemmalle tää kotimaahan paluu kuin olin kuvitellu. Ja sit vielä radiossa toitotetaan kuinka MAAHANMUUTTAJIA pitäis tukea enemmän. Oon kurkkua myöten täynnä niitä juttuja just nyt ku mua itteeni ei lasketa kansalaiseks enää vaikka Suomen passia kannankin 😭 Onneks en oo rasisti, mut tulee kysymys ENTÄS ME SUOMEN KANSALAISET JOTKA PALUUMUUTAMME KUN TERVEYS EI OLE MALLILLAAN????

VOIMIA SINNE