Onko aika luovuttaa?
Olen aiemminkin kirjoittanut tänne oman tarinan ja nyt alkaa tuntua, että tämä tarina taitaa olla päätepysäkillä. Kertokaa te, joilla on omia kokemuksia mielipiteenne, olen niin eksynyt.
Mieheni petti minua, hänellä oli suhde pari vuotta. Kun hän jäi kiinni, sovittiin, että yritetään, onhan meillä ihanat lapsetkin ja pitkä avioliitto takana. Tästä puolen vuoden päästä jäi kiinni samasta naisesta, ei kuulema pystynytkään lopettamaan, itse olin valmis luovuttamaan, mies halusi vielä yrittää. Tästä kului puoli vuotta, niin selvisi, että oli naisen kanssa jatkanut sähköpostiviestittelyä, itse suutuin tästä, hän ei ymmärtänyt mitä väärää siinä oli? Se miksi ei ollut kertonut, pelkäsi että saan kilarit, kun en ymmärtäisi, että kyseessä on vain hei mitä kuuluu viestejä. Tuona aina olin tarkistanut, että tuo nainen ei enää asunut samalla paikkakunnalla, joten uskoin että kyse oli vain tästä viestittelystä kun suhde oli ”yht äkkiä” loppunut. Sain miehen ymmärtämään että edes tämmöistä seläntakana tekemistä ei sallita ja hän lupasi olla avoin ja luotettava ja mm. seuraavalla kerralla kertoi ja näytti kun nainen oli häneen ottanut yhteyttä. Tuntuu, että näiden jälkeen aloitimme oikeasti uuden yhteisen elämän ja välillä meni hyvin, välillä upeasti ja välillä taas huonosti. Huonosti meni yleensä kun riidassa otin pettämisen esiin, mies ei ymmärrä miksi aina se pitää ottaa esiin. Olen pyytänyt että minisimme jonkin sortin parisuhdeterapiaan, sillä tilanne on usein ollut se, että hän on omasta mielestään oikeassa ja minä omasta. mutta miestä ei kiinnosta. Tiedän, että riitelen varmaankin väärin, etten saisi ottaa suhdetta esiin joka kerta, mutta en ole sen yli päässyt ja tunnekiehussa se vaan tulee. Nyt ilmeni että nainen on palanut takaisin paikkakunnalle ja vaikka mies kertoo että missään yhteydessä ei ole ollut, en ole päässyt epäilyistä, pää on ollut niin sekaisin uskoa vai ei. Eilen pyysin keskustea, joka päättyi TAAS riitaan ja mies ei ymmärrä miksi en ole pettämisestä päässyt yli ja kuinka voin aina vain jankuttaa suhteesta ja miten voin tuommoiseen tunnekuohuun joutua kun hän on jo yrittänyt unohtaa kaiken, mutta vaikea unohtaa kun otan sen aina esille. Kertoi hän monia vähemmän kohteliaita asioita minusta ja mm. sen että koska en näiden riitojen aikana itke, olen kylmä ihminen! Jos olisin kylmä ja tunteeton en todellakaan omistaisi näitä tunteita, mutta ei hän ymmärrä. Eilisen jälkeen olen niin valmis luovuttamaan, rakastan häntä niin paljon ja olisin halunut antaa tälle avioliitolle ja perheelle mahdollisuuden, mutta nyt tuntuu, että en enää opi luottamaan mieheeni jotta pääsisin tuon suhteen yli. En haluaisi luovuttaa, mutta tuntuu niin pahalta ja voimattomalta. Olenko yrittänyt tarpeeksi vai pitäisikö vielä yrittää ja joka kerta kun tunteen nousee pintaan, purra hammasta eikä päästää niitä ulos, mutta onko se sitten normaalia elämää? En tiedä, kertokaa te ulkopuolisina omista kokemuksista, näkemyksistä.
Hei
En usko että kukaan voi sulle sanoa koska pitää luovuttaa. Se päätös tulee vaan sulta itseltäs. Mä mietin noin kaksi vuotta sitten samaa asiaa ja tein omia ratkaisuja jotka eivät onnistuneet kovin hyvin..
Mutta pähkinänkuoressa, MUN mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä ennekuin multaa heitetään arkun päälle. Asiat saattavat tuntua täällähetkellä siltä ettei ulospääsyä ole ja jatkuva riitely myöskin kuluttaa, mutta mitä sitten kun on erottu? Helpottuuko se elämä vai ei?
Itse tein sen ratkaisun että muutin pois yhteisestä kodista ja vaihdoin paikkakuntaa.
Kun sitten olikin yhtäkkiä paljon omaa aikaa miettiä asioita ja ottaa "aikalisää" omasta elämästä niin huomasi ettei ne asiat olleetkaan loppujen lopuksi huonosti..
Meidän elämä kulki loppujen lopuksi takaisin yhteen mutta helppoa se ei ole aina ollut eikä tule olemaankaan mutta pieni ero teki kummallekin selväksi asioita!!
Voimia sulle oli ratkaisu mikä tahansa🙂👍
Näitä juttuja kun lukee, ei voi muuta kuin ajatella, että yksiavioisuus on nyt yksinkertaisesti joiltain liikaa vaadittu. Se kuuluu tähän meidän kulttuuriin, mutta ei kerta kaikkiaan vaan aina toimi. Sekä miehillä että naisilla on avioliiton ulkopuolisia suhteita, se nyt vaan on niin, ja on ollut maailman sivu. Miehet vain vilkuilevat aina naisia, ja jos eivät vilkuile, ovat joko homoja, impotentteja tai munkkeja, näin kärjistetysti. Tietysti kaikki vilkuilut eivät johda suhteisiin...totta kai ihminen suhteeseen ryhtyessään ja varsinkin sitä jatkaessaan tekee tietoisen ratkaisun. Mutta miten tiukalle moraalin kureliivin langat oikein tulisi vetää? Jeesus sanoo: "Mutta joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan." No, meitä huorintekijöitä sitten tässä maailmassa riittää.
Mutta ajatellaanpa, että itse olisin mies (en ole) ja ns. onnellisesti naimisissa. Vaimoni ei vain jostain syystä vastaisi kaikkiin tarpeisiini, mutta vahtisi kuitenkin enemmän tai vähemmän mustasukkaisesti. Totta kai silloin yrittäisin salata suhteeni, jos minulla sellainen olisi...En kyllä usko, että suhteen ylläpito kahteen tai useampaan naiseen samanaikaisesti on edes kovin helppoa. Jos miehellä on rahaa, naisella on kyllä vaatimuksiakin. Mitä useampia naisia, sitä enemmän vaatimuksia...
Olen itse rakastunut ihanaan mieheen, jolla on ollut ja on muitakin naissuhteita. Toivon toki olevani hänelle "se oikea", mutta vältän puhumasta näistä muista suhteista. Hän saa itse ratkaista, kenellä on hänelle eniten annettavaa. Olenko mustasukkainen? No, tietysti... mutta yritän elää tämän asian kanssa. Olemme kumpikin vapaita ja lapsettomia ihmisiä. Te olette avioliittolupauksen antaneet, se tietysti mutkistaa asioita. Mutta luuletko, että olisit onnellisempi erottuasi miehestäsi? Ehkä kuitenkin rakastat häntä omalla tavallasi. Ehkä olisit onnellinen, jos eroaisit, ja sinäkin löytäisit uuden... Mieti tätä, ehkä sitten osaat tehdä oikean ratkaisun.
Sartrella ja Simone deBeuvoir´illa oli tiettävästi tällainen vapaa suhde. Nainen siinä tietysti kärsi enemmän kuin mies... Näillä asioilla lienee vankka biologinen pohja. Nainen pyrkii alitajuisesti aina pysyvään suhteeseen, joka kykenee turvaamaan hänen ja mahdollisten yhteisten jälkeläisen aseman ja tulevaisuuden. Mies taas pyrkii lähtökohtaisesti tuottamaan paljon jälkeläisiä, ja sehän onnistuu parhaiten useiden kumppanien kanssa. Näin siis biologit ja käyttäytymistieteilijät selittävät tätä ainaisongelmaa, miehen ja naisen tarpeiden erilaisuutta. Onhan paljon kulttuureita, joissa moniavioisuus on sallittua, yleensä kuitenkin vain hallitsevalle sukupuolelle, joka on lähes aina miessukupuoli. Onko siis kyse eräänlaisesta vahvemman oikeudesta? Näinkin asiaa voisi tulkita. Entäpä sitten jos nainen pettää aviomiestään? Tiedämme, että sharian lain mukaan hänet on kivitettävä kuoliaaksi. Onneksi tämä lainsäädäntö ei päde meidän kohdallamme!
Itse olen miettinyt paljon näitä biologisia ongelmia myös filosofisista lähtökohdista. Eli kärjistäen: onko biologia lopullinen totuus? Vastaus kuuluu myös tiivistetysti: kyllä, mutta vain aineen tasolla, sillä biologia tutkii aineen lakeja. Ihminen on kuitenkin myös henkinen olento. Hänellä on psykologinen puolensa, mutta hengellä tarkoitan kuitenkin jotain pysyvämpää, korkeampaa, kutsuttakoon sitä sitten vaikka hengelliseksi puoleksi. Hengellinen totuus on jotain aivan muuta kuin biologinen totuus.
Ihminen voi löytää onnensa henkiseltä tai hengelliseltä tieltä, mutta oman seksuaalisuuden täydellinen sublimointi eli suuntaaminen muihin kohteisiin onnistuu vain harvalta. Useimmat sekoavat tällä tiellä. Ratkaisuksi on kehitelty avioliitto, jonka keskeiset historialliset perusteet ovat omaisuuden pitäminen suvussa ja jälkeläisten aseman turvaaminen. Mutta seksuaalinen sitoutuminen vain yhteen kumppaniin on oikeastaan sopimiskysymys. Toisaalta suhteessa voi olla kyse paljosta muusta kuin seksistä. Antaakohan tämä toinen nainen miehellesi jotain sellaista, mitä sinä et syystä tai toisesta pysty antamaan? Onko kyse kommunikaation häiriöistä?
Voit myös miettiä, mikä sinua vaivaa eniten, itse teko vai siihen liittyvä salailu ja luottamuksen puute. Jos jatkatte näin, sinä ainakin kärsit. Toisaalta, jos eroatte, kärsit varmasti myös. Olisiko anteeksi antaminen ihan kokonaan pois suljettu vaihtoehto?
Nussin tietoisesti pilkkua. Mitä annetaan anteeksi, kun annetaan anteeksi, koskeeko se jo tapahtunutta, vai sen ihmisen luonteenpiirteitä? Jos se koskee tapahtunutta, niin kuvittelisin, että menneet annetaan anteeksi ja jatketaan ns puhtaalta pöydältä, mutta jos se koskee ihmisen luonteenpiirteitä, kuten moniavioisuutta, niin annetaanko silloin tämä anteeksi, se on kuin väliaika tiedotus, jatketaan kuten ennenkin.
Olen ns vanhanaikainen ihminen, vaikka on sitä ennenkin osattu ihan samalla lailla, tiedonkulku on ollut vain hitaampaa. Tarkoitan tätä, jos pari menee naimisiin ja tahtoo, kirkkainsilmin siinä mustakaapusen edessä, rakastaa jne, niin se minun mielestäni myös tarkoittaa sitä. Jos tulee vastaan tilanne, että nurmi vihertää aidan takana ja oma puoliso ei vastaakkaan omia odotuksia, niin silloin pitäis toimia, tehdä ensin välit selväksi ja sitten laukata tukka hulmuten kohti uusia laitumia. Mutta, kuinka moni näin tekee, uskompa että lottovoittokin osuisi kohdalle useimmin. Se, että salataan, käy kipeimmin kuin pisto sydämeen. Ihminen jota petetään kärsii kaksinkertaiset kivut asiasta, valtava pettymys ja sitten hän alkaa kaivaa itseään, hän alkaa etsiä vikaa isuurennuslasin kanssa, mitä parempaa siinä toisessa on???, mikä minussa on vikana???, miksi en riittänytkään???