Onko aika luovuttaa?
Olen aiemminkin kirjoittanut tänne oman tarinan ja nyt alkaa tuntua, että tämä tarina taitaa olla päätepysäkillä. Kertokaa te, joilla on omia kokemuksia mielipiteenne, olen niin eksynyt.
Mieheni petti minua, hänellä oli suhde pari vuotta. Kun hän jäi kiinni, sovittiin, että yritetään, onhan meillä ihanat lapsetkin ja pitkä avioliitto takana. Tästä puolen vuoden päästä jäi kiinni samasta naisesta, ei kuulema pystynytkään lopettamaan, itse olin valmis luovuttamaan, mies halusi vielä yrittää. Tästä kului puoli vuotta, niin selvisi, että oli naisen kanssa jatkanut sähköpostiviestittelyä, itse suutuin tästä, hän ei ymmärtänyt mitä väärää siinä oli? Se miksi ei ollut kertonut, pelkäsi että saan kilarit, kun en ymmärtäisi, että kyseessä on vain hei mitä kuuluu viestejä. Tuona aina olin tarkistanut, että tuo nainen ei enää asunut samalla paikkakunnalla, joten uskoin että kyse oli vain tästä viestittelystä kun suhde oli ”yht äkkiä” loppunut. Sain miehen ymmärtämään että edes tämmöistä seläntakana tekemistä ei sallita ja hän lupasi olla avoin ja luotettava ja mm. seuraavalla kerralla kertoi ja näytti kun nainen oli häneen ottanut yhteyttä. Tuntuu, että näiden jälkeen aloitimme oikeasti uuden yhteisen elämän ja välillä meni hyvin, välillä upeasti ja välillä taas huonosti. Huonosti meni yleensä kun riidassa otin pettämisen esiin, mies ei ymmärrä miksi aina se pitää ottaa esiin. Olen pyytänyt että minisimme jonkin sortin parisuhdeterapiaan, sillä tilanne on usein ollut se, että hän on omasta mielestään oikeassa ja minä omasta. mutta miestä ei kiinnosta. Tiedän, että riitelen varmaankin väärin, etten saisi ottaa suhdetta esiin joka kerta, mutta en ole sen yli päässyt ja tunnekiehussa se vaan tulee. Nyt ilmeni että nainen on palanut takaisin paikkakunnalle ja vaikka mies kertoo että missään yhteydessä ei ole ollut, en ole päässyt epäilyistä, pää on ollut niin sekaisin uskoa vai ei. Eilen pyysin keskustea, joka päättyi TAAS riitaan ja mies ei ymmärrä miksi en ole pettämisestä päässyt yli ja kuinka voin aina vain jankuttaa suhteesta ja miten voin tuommoiseen tunnekuohuun joutua kun hän on jo yrittänyt unohtaa kaiken, mutta vaikea unohtaa kun otan sen aina esille. Kertoi hän monia vähemmän kohteliaita asioita minusta ja mm. sen että koska en näiden riitojen aikana itke, olen kylmä ihminen! Jos olisin kylmä ja tunteeton en todellakaan omistaisi näitä tunteita, mutta ei hän ymmärrä. Eilisen jälkeen olen niin valmis luovuttamaan, rakastan häntä niin paljon ja olisin halunut antaa tälle avioliitolle ja perheelle mahdollisuuden, mutta nyt tuntuu, että en enää opi luottamaan mieheeni jotta pääsisin tuon suhteen yli. En haluaisi luovuttaa, mutta tuntuu niin pahalta ja voimattomalta. Olenko yrittänyt tarpeeksi vai pitäisikö vielä yrittää ja joka kerta kun tunteen nousee pintaan, purra hammasta eikä päästää niitä ulos, mutta onko se sitten normaalia elämää? En tiedä, kertokaa te ulkopuolisina omista kokemuksista, näkemyksistä.