Ongelmia arjen sujumisessa
Olen vielä melko nuori, mutta olen asunut tyttöystäväni kanssa yhdessä yli kolme vuotta. Olemme siis naispari. Rakastan tyttöystävääni erittäin paljon ja haluan olla hänen kanssaan, mutta olen todella stressaantunut siitä, että emme saa arjen asioita sujumaan. Kotitöistä on jatkuvasti riitaa, emmekä kumpikaan luota siihen, että toinen tekee ne työt, jotka on luvannut. Jos minä huomautan tyttöystävääni jostain, minkä hän jättänyt tekemättä, hän suuttuu heti ja ottaa sen loukkauksena. Hän on myös todella kova selittelemään asioita niin, ettei omia virheitä tarvitse nähdä. Toinen keino on se, että hän ottaa asian huumorilla. Minäkin olen laiskuuteen taipuvainen kotitöiden suhteen, mutta pystyn paremmin katsomaan itseäni silmiin ja myöntämään että en ole täydellinen. Yritän myös keksiä keinoja, joilla voisimme saada parisuhteen sujumaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen aikoinaan käynyt psykologilla monta vuotta ja tullut paremmin sinuiksi itseni kanssa. Minä haluan kehittyä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että tyttöystäväni ottaa minut itsestäänselvyytenä ja vain minä olen meistä se, joka todella yrittää parantaa asioita.
Toinen ahdistava asia on se, että minusta tuntuu, ettei tyttöystäväni oikein tunne itseään. Hänen on vaikea ilmaista minulle, mitä hän haluaa ja tuntuu kuin hän kuvittelisi, että minä voin tietää miltä hänestä tuntuu vaikkei hän kerrokaan. Usein tunteet sitten kasautuvat hänen sisälleen ja lopulta hän hermostuu jostain ja on joskus vähän aggressiivinenkin.
Joskus minusta tuntuu ettei tyttöystävälläni ole juurikaan tavoitteita. Minä haluan aina kehittyä ja olen yleensä sinnikäs, jotta pääsisin tavoitteisiini. Siksi minä varmaan haluaisin niin kovasti sitäkin, että saisimme kotityöt tehtyä. Minä haluan olla terve ja oppia jatkuvasti uutta. Urheilen paljon, syön terveellisesti ja opiskelen ahkerasti. Tyttöystävänikin lenkkeili kun aloimme seurustella, mutta nyt sekin on jäänyt. Ravitsemuksesta hän ei ole kovin kiinnostunut myöskään. Tai on ehkä kiinnostunut, mutta ei niin paljon, että ottaisi siitä vastuuta. Opiskeluiden suhteen hän on kyllä ahkera, mutta olen huomannut, että siinäkin hänen pinnansa on hyvin lyhyt. Hän luovuttaa herkästi, eikä viitsi ponnistella asioiden eteen.
Minua siis pelottaa. Pelkään, että olemme kuitenkin liian erilaisia. Pelkään, että jos tyttöystäväni ei ala ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja meistä, minä en jaksa. Voihan tietysti olla niinkin, että minä otan itse liikaa vastuuta niin, ettei hänelle jää tilaa vastuun ottamiseen. Mutta pelkään sitäkin, että jos minä lakkaan ponnistelemasta tämän suhteen eteen ja hän ei kuitenkaan ota vastuuta, niin suhde vain kuivuu kasaan. Uskoisin, että juuri nämä arjen ongelmat ovat vaikuttaneet siihenkin, että emme osaa nauttia yhteisestä ajasta niin paljon kuin ennen. Meillä on välillä riitaa seksistäkin – tai oikeastaan siitä, että sitä on liian vähän. Silloin kun emme riitele ja kaikki arjen jutut on hoidettu, olemme onnellisia. Harmittaa vain, että sitä onnea on tällä hetkellä ehkä liiankin vähän…
Moi,
kurjaa, ettei kukaan ole vielä vastannut viestiisi. Mun mielestä tällä palstalla aktiivisesti käyvät voisivat yrittää olla tukena kaikille huoliaan tänne purkaville, mitäs sanotte?
Arjenasioiden sujumattomuus on varmaan kaikissa parisuhteissa jossain vaiheessa (tai ikuisesti ja aina!!) ongelmallinen juttu, yleensä ei kahta samanlaista käsitystä siisteydestä/ järjestyksenpidosta löydy ja siinä ei auta muu kuin keskustella. Meillä on käyty kamppailuja tiskeistä, jotka minun mielestäni pitäisi pestä jota kuinkin samana päivänä ja kumppanin mielestä vasta sitten joskus. Ostimme tiskikoneen ja riitely loppui siihen, emme ole koskaan edes kinanneet koneen täyttämisestä tai tyhjenätämisestä. eli joskus arjenongelmille löytyy tosi helppo ratkaisu. Toisinaan taas ei. Sun täytyy päättää miten paljon painoarvoa laitat arjenasioiden sujumattomuudelle. Haluatko elää ihmisen kanssa jolta et tunne saavasi kunnioitusta esimerkiksi siinä muodossa, että hänkin ottaisi suhteenne hoitamisen vakavasti?
Viestisi perusteella olet kypsempi osapuoli suhteessanne ja se miten kuvailet kumppanisi käytöstä viittaa siihen suuntaan, että hän on kaukana siitä käsityksestä millainen hyväparisuhde olisi. Tiestysti on mahdollista että olet perfektionisti, jolle mikään ei riitä, no, leikki leikkinä 🙂 Ilmeisesti tosissaan haluaisit kaikinpuolin kypsempää suhdetta kumppanisi kanssa, mutta kumppanisi ei kykene tai ei halua asettua alttiiksi sille kaikelle mitä suhteenhoitamiseen kuuluu. Olette ilmeisesti puhuneet asiasta?
On surullista ja ahdistavaa käydä läpi sellaisia tunteita joita kuvailet. Tunne, että suhde kuivuu kasaan jos sinä lakkaat ponnistelemasta on tietysti pelottava, kolme vuotta yhdessä asumista on pitkä aika. Mieleeni tulee kolme asiaa joita voisit ehkä miettiä tämän asian tiimoilta. Jos susta tuntuu, että suhde on täysin sinun varassasi, mieti mitä tapahtuisi jos lakkaisit ponnistelemasta. Kuivuisiko suhde tosiaan pois? Jos suhde todellakin on vain sinun varassasi, mieti haluatko elää suhteessa jota vain sinä pyörität?
Toinen kysymys, joka ei oikeastaan ole edes kysymys vaan ajatus, koskee parisuhteiden "ihanne pituutta" ja "ihanne tilaa". Mieti millainen parisuhteen mielestäsi pitäisi olla, miten pitkä , mitä sen pitäisi antaa ja mitä olet itse valmis satsaamaan. Kirjoitat olevasi "aika nuori"-- aika nuorenakin tuntee ainakin joitain juttuja jo omakseen, eli mainitsemasi asiat sinnikyydestä ja kinnostuksesa kehittymään ihmisenä ovat sinulle tärkeitä. Pidä hulta niistä. Yhteiskunnassa on vallalla ajatus, että parisuhteiden olisi hyvä jatkua hamaan hautaan asti, ja monessa mielessä kannatan täysin sydämin suhteen eteen ponnistelua ja sitoutumista. Mutta. Me kaikki opettelemme elämää ja yhdessäolemista eikä yhdessä asuminen tarkoita sitä, että olet sidottu kumppaniisi lopun elämäksesi- suhteessa pitää olla enemmän iloa kuin ahdistusta. Suhteissa on tietysti vaiheita jolloin kumppani on kaikkea muuta paitsi täydellinen, nekin kuuluvat ihan tavalliseen elämään. Mutta jos ne vaiheet muuttuvat arjeksi, pitää pyshtyä miettimään mitä oikeasti haluaa.
Kolmas mieleeni juolahtanut asia koskee toimintaa: jos et ole onnellinen, tee jotain! Nosta kaikki mieltäsi painavat asiat pöydälle. Aina on mahdollista, että kumppanisi ei tiedä miten paljon mainitsemasi jutut rassaavat sinua. Itse en usko täydellisiin muutoksiin ihmisissä, mutta pieniin ihmeisiin kyllä.
Tsemppiä ja rohkeutta puhua asioista,
halaus,
Iiris
Eipä minulla mitään taikasanoja tähän ole, mutta tulinpahan kertomaan että tarinasi kuulostaa joiltain osin niin samanlaiselta kuin oma miesystäväni. Olen seurustellut hänen kanssaan reilun vuoden ja tuntenut hänet pari vuotta, ja mietin samoja asioita kuin sinä. Onko hän liian saamaton ja päämäärätön?
Meillä on miesystäväni kanssa kaukosuhde, hän on englantilainen. Puhetta oli aikanaan että suhdetta ei ole mitään järkeä aloittaa, ellei hän ole valmis muuttamaan tänne - käytännön syistä se on hänelle paljon helpompaa kuin minulle, vaikka kielimuuri onkin hänellä vastassa ja minä taas puhun sujuvasti englantia. Mutta hän ei ole aloittanut lukuisista pyynnöistäni huolimatta edes suomen kielen opiskelua eikä mitään muukaan kerro, että tänne koskaan muuttaminen olisi hänellä päämääränä. Hän ei ole koskaan opiskellut itselleen ammattia vaan on mennyt töihin suoraan koulusta - ei sillä etteikö hänellä olisi päätä lähteä opiskelemaan, mutta juuri kuten sanoit "hänen pinnansa on kovin lyhyt, hän luovuttaa herkästi, eikä viitsi ponnistella asioiden eteen." Hän on reilusti ylipainoinen, muttei saa aikaiseksi tehdä mitään asian eteen vaikka se häntä vaivaakin. Voi, niin monta tällaista pientä asiaa etten viitsi edes luetella. Hän ei edes asu omillaan vaan vielä vanhempiensa kanssa, vaikka on lähes 30 vuotta vanha. Englannissa ei tosin vanhempien luona asuminen ole aivan niin tavatonta kuin täällä; itse asiassa hänen pikkusiskonsa asuu myös samassa talossa avomiehensä kanssa.
Mutta niin, mietin ihan samoja asioita kuin sinäkin - otanko liikaa vastuuta, mahdanko viedä häneltä tilaa ja mahdollisuuden työskennellä päämääriensä(?) eteen. Me emme ole vielä päässeet yhdessä asumisen auvoon käsiksi, yllä mainitusta syystä... Miesystävälläni sinänsä on hyvä syy olla millainen on, hän on sairastanut masennusta lähes 10 vuotta ja vasta nyt on saanut kunnollista hoitoa sairauteensa. Olemme kaiketikin siis mitä mainioin 🙄 pari - itsekin olen sairastanut masennusta kymmenkunta vuotta, tosin itse en tunnu kunnollista hoitoa löytävän, ainakaan sellaista johon minulla voisi olla varaa.
Hän on mahtava silloin kun hän sille päälle sattuu. Suhteen alku oli suurta onnea ja tunnetta että vihdoin löysin jonkun joka ymmärtää minua ihan täysin 🙂 En uskonut sen olevan ikinä mahdollista, varsinkaan omassa tapauksessani, koen itseni useimpien ihmisten kanssa niin ulkopuoliseksi ja vieraaksi... Hän ymmärsi asioita joita ex-avomieheni ei kerta kaikkiaan pystynyt edes näkemään. Nyt tuntuu kuitenkin että nämä epäilykseni suhteen tulevaisuudesta syövät kaiken rakkauden ja tunteen meidän väliltämme. Mietin itse olenko liian perfektionisti? Olenko liian vaativa? Miksi ei riitä että vaadin itseltäni loputonta täydellistä suoriutumista ilman hetkenkään lepoa - kysykää vain miksi olen masentunut - pitääkö minun vaatia samaa vielä häneltäkin? Mutta minkä minä sille voin? Pinnani kiristyy joka kerta kun kysyn miten päivä on mennyt ja hän vastaa "Tylsää oli, en tehnyt juuri mitään" - mieleeni tulee lukemattomia asioita mitä hänen pitäisi saada hoidettua, tai jos ei muuta, niin miksei hän edes avaa sitä suomen oppikirjaa jonka hänelle ostin? Sitten joko menetän malttini ja alan sättiä häntä, tai vajoan pettymykseen ja olen taas hieman varmempi siitä, että en koskaan tule saamaan hänen kanssaan mitään suurempaa kuin tämän tietokoneen välityksellä keskustelun ja kerran kuussa tapaamisen.
Nyt hän on alkanut syytellä minua siitä, että olen jatkuvasti surkealla mielellä ja masentunut. Mitä muutakaan olisin, kun takaraivossa kolkuttaa jatkuva epävarmuus ja epäilys parisuhteen tulevaisuudesta? 😝 Sen viisasten kiven kun siis löytäisi, joka kertoisi mitä saa itseltään ja muilta ihmisiltä vaatia. Asiaa ei auta, että oma itsetuntoni tuntuu perustuvan jatkuvaan suoriutumiseen 110 % teholla ja alituiseen epäonnistumisen pelkoon - vaadin itseltäni täydellisyyttä ja muiltakin erittäin paljon. On vaikea erottaa, milloin ahdistukseni syynä on pelkkä perfektionismini ja milloin järkevä ja oikeutettu huoli asioiden tilasta.
Tästä ei varmaan hirveästi apua ollut, kun innostuin listaamaan lähinnä omia ongelmiani, mutta ehkä joku muu osaa vastata paremmin. Sen tietysti voin sanoa, että kotitöistä riitaantumista voi yrittää estää tekemällä siivousvuorot ja harjoittamalla pitkää pinnaa. Kuten edellä jo sanottiinkin niin kahta samanlaista käsitystä ei vain ole, ja kompromisseja pitää tehdä jatkuvasti. Ehkä teillä molemmilla on eri lempipuuhat ja inhokit ja tätä voisi hyödyntää? Toinen huolehtii että vessa on puhdas, toinen vie roskat. Ja mikä tärkeintä, kotitöiden täysin oikeudenmukainen jakaminen ei ole loppujen lopuksi suuren riitelyn arvoista ja tuskin on koskaan mahdollistakaan. Yleensä se päätyy tekemään enemmän jota asia enemmän vaivaa.
Toivottavasti sait tästä kuitenkin jotain lohtua. Ainakin on joku muukin vähän samanlaisessa tilanteessa.
K.K.