Hei!
Olen jokusen kuukauden pohdiskellut parisuhdettani ja kannattaako sitä jatkaa vai ei. Kirjoitan tänne koska haluaisin hieman muiden, mahdollisesti saman tyyppisen parisuhteen kokeneiden tai samanlaisessa tilanteessa olevien neuvoja ja mielipiteitä. Tarina menee näin.

Tapasimme noin kymmenen vuotta sitten, olin itse hieman alle kaksikymmentä ja mies muutaman vuoden vajaa 30. Tapailimme alkuun harvemmin ja ilman sen kummempia parisuhdepuheita (mies kyllä sanoi rakastavansa jo muutaman viikon jälkeen) ja muutaman kerran meni viikkoja etten kuullut miehestä mitään. Kuitenkin aina kun hän itsestään ilmoitteli olin valmis pitämään yhteyttä ja tapaamaan. Vuoden jälkeen tapaamiset ja yhteydenpito säännöllistyi ja sovimme olevamme yhdessä. Ensimmäisen vuotemme aikana sain tietää hänen olleen naimisissa ja että hänellä oli lapsi. Avioliitosta hän ei kertonut tavatessamme vaan sanoi silloin olleensa kahdesti kihloissa. Ja minä sitä suoraan kysyin. Tämän asian tultua ilmi kysyin vielä että olisiko hänellä muuta tärkeää kerrottavaa eikä kuulemma ollut. Välillä kyllä ihmettelin ettei hän koskaan jäänyt luokseni yöksi tai etten koskaan voinut käydä hänen luonaan. En kuitenkaan juuri häntä aiheesta haastanut sillä silloin kun niin tein hän totesi ettei suhde voi jatkua.

Kahden vuoden kuluttua tapaamisesta hän muutti luokseni asumaan. Sekin tapahtui yhtäkkiä. Asiasta oli ollut joskus puhetta ja olin näyttänyt vihreää valoa mutta yllätyin silti. Hän vain ilmoitti muuttavansa ja teki sen saman tien. Olin tietysti onnellinen, olinhan toivonut että olisimme yhdessä enemmän. Muutettuaan hän pudotti pommin: hänellä olikin kaksi lasta, molemmat edellisestä avioliitosta. Itsekseni ynnäilin ettei nuorempi ollut edes syntynyt kun olimme tavanneet. Olin hämmentynyt ja pohdin kuinka pääsisin asiasta yli. Eikä ratkaisevaa ollut lasten lukumäärä vaan se että hän oli valehdellut koko ajan.

Ajan mittaan pääsin kuitenkin asiasta yli ja yritin olla tukena miehelleni lapsiin liittyvissä asioissa. Tapaamiset lasten kanssa olivat selvästi vaikeita sillä aina niiden jälkeen mies lukittautui suihkuun itkemään. Minä en koskaan tavannut lapsia vaikka matkoilla olinkin usein mukana.Elämä jatkui ja olikin melko yllätyksetöntä tästä edespäin. Riitelimme kyllä varsinkin ollessamme viihteellä ja silloin sain aina haukut niskaan usein käsittämättömältä tuntuvista pikkuasioista. Näin jälkikäteen en edes muista mistä riidat aiheuttivat, mutta todennäköisesti olin udellut miehen avioliitosta. Kaikki meni hyvin kun en kysellyt liikoja. Muistan myös joskus itse hermostuneeni syystä jota en jälkikäteen ole muistanut ja muutaman kerran lyöneeni miestäni. Kun niin tapahtui puhuimme siitä heti, pyysin anteeksi ja käsittelemme asian. Vuosien kuluessa tämä ei onneksi ole toistunut enää.

Elämme elämäämme, mies kävi töissä ja minä opiskelin ja valmistuin ammattiin. Opintoja ja viihteellä käymistä ja muita menoja jouduin rahoittamaan runsaalla töissä käymisestä ja kun se ei riittänyt niin otin pikavippejä. En saanut niitä maksettua takaisin ja jouduin velkakierteeseen, jossa edelleen olen. Koulusta valmistumisen yhteydessä minulla alkoi kyteä ajatus omasta perheestä ja yhdessä päätimmekin yrittää lasta. Mies oli lapsen hankkimisesta puhunut jo pidempään. Vuoden yrittämisen jälkeen olin raskaana ja onnellinen vaikkakin peloissani. Kun kerroin miehelle vastaus oli aluksi positiivinen. Saman päivän aikana hän kuitenkin muuttui ilman erityistä syytä ärtyisäksi ja sai minut itkemään moneen kertaan. Muistan ajatelleeni että tämän päivän pitäisi olla onnellinen ja näin käy.. mies siis paasasi että hän ei ainakaan mihinkään neuvolaan sitten tule.

Raskausaika meillä kuitenkin meni ihan hyvin. Olimme läheisiä ja rakastuneita, mies kohteli minua hyvin ja kunnioittavasti. Puhuimme jonkin verran miten haluamme lapsen kasvattaa ja muusta tärkeästä. Minä myös toivoin että mies hillitsisi alkoholin käyttöä. Se ei muuten ole juuri haitannut, mutta tiesin heti että en halua kasvattaa lasta kotona jossa jatkuvasti tissutellaan ja lisäksi taloudellinen tilanne siitä kärsii entisestään. Mies sanoi olevansa samoilla linjoilla.

Lapsen synnyttyä olin vain vähän aikaa kotona ennen töihin palaamista. Mies jäi silloin sopivasti työttömäksi ja kotiin lapsen kanssa. Töihin paluu oli elämäni vaikein asia, olisin joka solullani halunnut olla vauvan kanssa kotona. Koin etten kuitenkaan voinut enää muuta. Olimme sopineet tästä jo ennen lapsen syntymää koska minulla on parempi palkka ja helpompi työllistyä. En vain tiennyt että lapsesta olisi niin vaikeaa olla erossa.. Ajan mittaan se kuitenkin helpotti ja sitten päätimme yrittää toista lasta. Toinen lapsi syntyikin kun esikoiseni oli kaksivuotias.
Tällä kertaa mikään ei olisi saanut minua palaamaan töihin aikaisin.

Jos jaksoit lukea tähän asti kiitos siitä. Nyt nykypäivääni.
Viimeisen vuoden aikana ongelmat tuntuvat paisuneen tai vain kasautuneen. Koska olen kotona niin yritän hoitaa kodin lastenhoidon lomassa. Teen pääsääntöisesti ruuat ja siivoan, pyykkään yms. Meillä ei ole koskaan likaista, vaikka leluja joskus lojuukin siellä täällä. Mies on minua kohtaan väheksyvä, tästä esimerkkinä se etten hänen mielestään osaa edes pyyhkiä pöytää oikein, vaan hänen on tehtävä se uudestaan minun jälkeeni. Sama pätee lähes kaikkeen. Joko en tee hänen mielestään asioita kunnolla tai sitten en ollenkaan ja hänen täytyy tehdä kaikki uudelleen.En koe kelpaavani mihinkään. Hän myös haukkuu minua ja sukulaisiani välittämättä lainkaan siitä ovatko lapset kuulemassa. Hän käyttäytyy lasten (3 ja 1v) suhteen todella välinpitämättömästi. Jos jompikumpi satuttaa itsensä hän ei lohduta vaan meuhkaa kuinka hän käski olemaan varovainen tai valittaa minulle etten tee asioita oikein. Hän puhuu ivallisesti lapsille ja kehoittaa näitä tekemään kiellettyjä asioita kun itse turhautuu eikä jaksa kieltää. Hän kanteLee minulle jos lapset ovat hänen mielestään pahanteossa, eikä itse puutu muuten asiaan. Hän sanoo lapsista esim. etteivät osaa mitään näiden kuullen. Kotona on hänen mielestään aina liikaa meteliä, tuntuu että hyvä olisi vain jos lapset istuvat hiljaa paikallaan. Mies kyseenalastaa jakuvasti vanhemmuuttani lasten kuullen. En kuulemma osaa pitää rajoja lapsille ja olen liian lepsu. Hän ei suostu hoitamaan lapsia koska käy töissä,joten minulla ei ole juuri yhtään aikaa itselleni. Ja iltaisin kun sitä hetki olisi ja katson tv:ta, luen tai teen jotain itselleni mieluisaa niin saan kuulla kuinka en ole kiinnostunut hänestä tai halua viettää aikaa hänen kanssaan. Hän syyllistää joka asiasta josta vähänkin mahdollista edes yrittää. Hän ei ymmärrä että tarvitsen itselleni aikaa ennenkuin jaksan viettää aikaa hänen kanssaan. Kun hän valittaa vapaapäivinään joutuvansa tekemään kotitöitä (joihin ihan itse oma-aloitteisesti on ryhtynyt) ja kysyn että koskas minulla on ollut vapaapäivä on vastaus se että lapset pitää sitten viedä hoitoon jos en jaksa olla kotona.
Mies on myös pyrkinyt määrittämään esim miten paljon voin pitää lapsia sylissäni ja keihin ystäviini saan pitää yhteyttä.

Ja kyllä, hän tekee kotitöitä mikä sinänsä on mukavaa. Niihin aina vain liittyy valittaminen ja syyllistäminen ja tekisin ne siitä syystä mieluummin itse kuin kuuntelen sitä. Aina vaan en ehdi tekemään kaikkea juuri silloin kun hänen mielestään pitäisi.

Itsestäni on alkanut tuntua etten jaksa tätä parisuhdetta enää eikä se ole lapsillekaan hyväksi. En väitä olleeni itse täydellinen puoliso. Sanon miehelle takaisin todella herkästi ja yritän kasvatta häntä vanhemmuuteen. Tuntuu että kotonani on kahden aikuisen ja kahden lapsen sijaan kaksi lasta, yksi teini ja yksi aikuinen
😞
Kun olen yrittänyt sanoa ettei lapsille voi puhua kuten hän puhuu niin vastaus on aina sama: ”Mitenkäs sä puhut mulle?” Vaikka myönnän etten ole aina asiallinen, niin lapsille asiattomasti puhuminen on kuitenkin nyt eri asia.

Mitä ajattelette, miten itse toimisitte? Voin kertoa lisää myöhemmin, ja kysyä saa. Kirjoitin kaiken mahdollisimman rehellisesti alusta alkaen. huomaan että suhteen alussa olen ollut todella tyhmä tyttönen, ja tehnyt paljon huonoja valintoja.