Olen 30 ja koko tähänastinen elämä on ollut helvettiä. Onhan ihmisen elämässä tietysti hyviä asioita, en sitä sano, mutta mua kiusattiin tarhassa, peruskoulussa, kahdessa ammattioppilaitoksessa, työpaikoilla ja ”ystävät” ovat pettäneet julmin tavoin.

Mulle puhkesi epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta en ole saanut siihen terapiaa vaan lähinnä SSRI-nappeja. Uniongelmia on ollut aina. Diagnoosista on kohta 10 vuotta. Apua ei saa kun pitäisi ”sitoutua päihteettömyyteen” eli olla kompensoimatta pahaa oloa esimerkiksi juomalla liikaa ja tätä päihteettömyyttä tulisi kestää kolme kuukautta ennen terapiajakson aloittamista. Millä tällaiseen sitoutuu joku epävakaa, joka pyörii joka toinen hetki eri suuntaan. Tuntuu kuin olisi jätetty heitteille ajat sitten.

Lapsia en tule ikinä hankkimaan, sillä parisuhteetkin ovat vaikeita ja täynnä vihaa. Lemmikkienkin kanssa se on yhtä viha-rakkaussuhdetta. Saan raivareita ja kohtelen rakkaimpiani kovakouraisesti. Minulla on ollut kaksi lemmikkiä, joita olen kumpaakin kohdellut kaltoin. Lähipiirille olen kertonut tästäkin ja he eivät tuomitse, mutta itse en osaa antaa itselleni mitään armoa vaan näen itseni pahana ihmisenä. Olen katkera ja täynnä itseinhoa, vaikka en ole tehnyt kenellekään mitään peruuttamatonta pahaa.

Tuo lemmikkien väärin kohtelu rienaa minua enkä voi antaa sitä itselleni anteeksi, vaikka se oli lähinnä kovakouraisuutta. Suhtauduin lemmikeihin sillä tavalla, että ”turha kuvitella, että elämässä on mitään turvaa ja rakkautta”.

Sellainen suhde vain tuntuu pyhältä näin jälkikäteen ajateltuna kuten äidin ja lapsen välinen suhde. Äiti, joka on nähnyt elämässä paljon ja on viisas ja mukava ihminen sanoi, että olin silloin sairas ja kyvytön huolehtimaan muista. Tuomitsen itsekin kaikki kissantappajaidiootit enkä voisi ikinä tehdä samaa, mutta omatunto kiusaa. Vihaan itseäni. Miksi suostuin ottamaan kavereiden tyrkyttämiä lemmikkejä kun olen sairas ihminen ja minun olisi pitänyt ymmärtää ettei näin sairaan pidä ottaa kontolleen kuin korkeintaan jotain huonekasveja.

Miesystävä pahoinpiteli äskettäin perusteellisesti, joka laukaisi nämä masennusajatukset sekä on muutenkin kohdellut viime aikoina kaltoin. Pitäis muuttaa omilleen, mutta pelkään, että alan taas syömishäiriöoireilemaan ja juomaan liikaa kun kukaan ei ole vahtimassa omien neliöiden sisällä.

Töissä käyn, mutta sielläkin meno vaan raaistuu. Työtaakka kasvaa ja työ on raskasta. Koko elämä tuntuu vankilalta, haluaisin pois, mutta surettaa vaan tietyt tärkeät ihmiset elämässä. Oikeastaan haluaisin vain päästä jonnekin hoitoon ja tulla pumpatuksi täyteen lääkkeitä ettei tarvitse ajatella mitään. Toivon, että saisin muistinmenetyksen, että voisin aloittaa alusta. Toisaalta lobotomiakin voisi sopia. Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa totaalisesti sekoamassa. Kohta varmaan juoksen jossain ostarilla rääkymässä ja mummot päivittelevät, että kaikenlaisia avohoitopotilaita sitä liikkuukin, eikö noita voi sulkea minnekään?😭