On off suhteen loppu
Olin on off suhteessa n 8kk, ja nyt se on sitten kai lopullisesti off. Olemme eronneet ja sitten palanneet yhteen varmasti jo 6 kertaa, mutta tällä kertaa se taitaa olla lopullista. Hän sanoi, että olemme liian erilaisia. Se on varmasti totta, mutta se sattuu silti. Suhteen aikana alkua lukuun ottamatta olin usein onneton ja itkin enemmän kuin koskaan. Halusin sen loppuvan, tai hänen muuttuvan. Toki hänen versionsa on varmasti hieman erilainen.
Olen 26, hän 31. Alussa olin varma, että hän oli se oikea. Hän kertoi minulle kaiken, mitä halusin kuulla. Mutta nyt näin jälkeenpäin ajateltuna luulen, että hän kertoi oikeastaan millainen hän HALUSI olla tai luuli olevansa. Hän kertoi että hän on rakastava, huolehtivainen ja hyvä kuuntelemaan. Niiden puheiden perusteella voisi luulla, että hän on vähän ”pehmeämpi” tyyppi. Todellisuudessa hän on johtaja ja tahtoo aina kontrolloida kaikkea. Jollekin tämä varmasti sopii, mutta ei minulle. Tunnenkin että minua on johdettu hieman harhaan.. Ja tunnen itseni hieman typeräksi, koska uskoin sen kaiken. Hän tahtoi kontrolloida kaikkea, myös minua. Jos olin surullinen, hänestä tuli varsinkin alussa kylmä ja etäinen, ja hän jätti minut huomiotta (hän tosin oppi lopulta, että halaus riittää). Hän on mielestäni hieman ylimielinen, ja saattoi esim kieltäytyä tietyistä työtehtävistä koska hän koki ne liian alhaisiksi itselleen (hän on lääkäri). Hän rikkoi usein lupauksia, ja sain usein kuulla kasan tekosyitä. Hän ei useinkaan nähnyt itsessään mitään vikaa, vaan syy oli aina loppujen lopuksi minussa tai muissa asioissa. Hän ei ottanut vastuuta teoistaan. Jos hän lähti ulkomaille ilman minua, tai pienemmälle viikonloppureissulle, en usein kuullut hänestä paljoa, vaikka kerroin että tahdon puhua hänen kanssaan puhelimessa.
6kk seurustelun jälkeen hän tahtoi lapsen kanssani. Emme varsinaisesti yrittäneet, mutta vahinko olisi silti voinut tapahtua. Hän ei ollut varma edes suhteestamme, mutta lapsen hän tahtoi. Hän teki usein asioita jotka tuntuivat hyvältä ajattelematta seurauksia. Toki hänelle lapsi ei sinänsä olisi ollut ongelma jos eroaisimme. Minähän pitäisin lapsen, joten hänen ei olisi tarvinnut ottaa vastuuta. Tuolloin meillä kummallakaan ei ollut edes omaa asuntoa (asumme ulkomailla ja täällä on tavallista asua toisten nurkissa), ja tämäkin teki asian kummalliseksi. En ollut myöskään tavannut hänen vanhempiaan, tai edes ystäviä koskaan. Ja 6kk on aivan liian lyhyt aika! Hän onneksi tajusi asian myöhemmin eron jälkeen ja lakkasi sitten puhumasta tästä asiasta.
Välillä tunsin, että hän tahtoi testata luotanko häneen. Esimerkiksi hän yritti ”pakottaa” minua tekemään jotakin, jota en halunnut tehdä. Kerroin hänelle, että se sattuu. Ja koska kieltäydyin, hänen mielestään se kertoi jotakin meidän suhteesta. Minun mielestäni taas hänen olisi pitänyt teoillaan näyttää minulle, että häneen voi luottaa. Eli kunnioittaa minun rajoja, sekä emotionaalisia että fyysisiä. Lisäksi hän rikkoi lupauksiaan jatkuvasti, kertoi kummallisia vitsejä jotka tekivät minut surulliseksi. Toki olen ehkä hieman herkkä, mutta mielestäni ne vitsit eivät kuulu ainakaan sellaiseen tilanteeseen jossa suhde ei ole vakaa. Suhteessa, jossa voin luottaa tulevaan, ne eivät ehkä olisi häirinneet.
Yksi asia, jota olen usein miettinyt, on se, kuinka miehet yleensä käyttäytyvät kun heidän tyttöystävänsä/vaimonsa on surullinen. Tunsin, että pelkkä ”se tekee minut surulliseksi, kun teet näin” ei koskaan riittänyt. Lopulta menetin hermoni aivan liian helposti, kun tunsin ettei hän kuunnellut tunteitani, eikä tarpeitani. Kuinka voisin ilmaista asian miehelle sillä tavalla, että hän ymmärtää sen? Hän oli joskus myös vihainen kun olin surullinen. Hän kysyi ”mikä sinua vaivaa!?” kun itkin. Saatoin itkeä esimerkiksi jatkuvien lupauksien rikkomisen tai sen takia kun hän ”katosi” ulkomailla. Jälkimmäisestä keskustelimme myös, ja pyysin vain 15min päivässä jos ei muuta. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Hän oli esim 3 viikkoa Tanskassa. Sanoin, että ihmiset tekevät aikaa niille, jotka ovat tärkeitä. Joskus kun tahdoin vain puhua hänen kanssaan, ja ilmaisin olevani surullinen hän katosi koko loppupäiväksi. Sitten seuraavana päivänä kysyin miksei hän soittanut takaisin tai vastannut viesteihini, hän sanoi luulleensa etten tahtonut puhua tai joskus hänellä ei vain ollut aikaa (mutta kun soitin, hän saattoi puhua toista puhelua).
Tässä suhteessa oli niin monta asiaa, jotka saivat minut varpailleni. Hän paransi ehkä hieman joitakin tapojaan, mutta silti en vieläkään pystynyt oikein luottamaan häneen. Hän saattoi myös muuttaa mielipidettään jatkuvasti jostakin tietystä asiasta, esimerkiksi meidän suhteestamme. Yhtenä päivänä hän halusi mennä kanssani naimisiin (ei ehkä samana päivänä, mutta lähitulevaisuudessa), ja seuraavana hän ei ollut varma suhteestamme. Useimmiten hän oli varmaankin epävarma.
Ehkä yksi asia joka minua eniten vaivaa on juuri tuo, kuinka ilmaista miehelle että on surullinen. Olen yleensä melko positiivinen ihminen, mutta tämä suhde vei kaikki energiani. Yritin niin kovasti korjata asioita, mutta hän oli aina sitä mieltä ettei meillä edes ole mitään ongelmaa. Hän sai minut tuntemaan itseni valittajaksi. Mutta toisaalta, jos hän ei koskaan ymmärrä omaa osuuttaan ongelmiin, ja kaikki on aina minun syytä, minusta ehkä tulee valittaja? Yritin kyllä ilmaista asiani mahdollisimman nätisti, mutta suhteen lopussa en enää jaksanut ja riitelimme jatkuvasti.
En tahdo enää ikinä ajautua tällaiseen tilanteeseen. Ensi kerralla varmistan ensin, että hän todella on ymmärtäväinen ja välittävä ihminen. Juuri sellaisen henkilön kanssa tahdon jakaa elämäni. Mietin vain omaa osuuttani.. Kuinka olisin voinut välttää ne riidat? En voi tunteitani vain nappia painamalla laittaa pois päältä, joten kuinka voin ilmaista tunteeni ilman että mies juoksee karkuun tai suuttuu?
Luulen, ettet olisi tuossa voinut välttää niitä mitenkään.
Tilanteet kuulostavat tutulta, meiltä. Minä sain mahdollisuuden jäädä selvittämään, miten saisin tilanteet rauhoitettua ja miten tuoda omia tuntemuksiani esiin niin, että ne eivät aiheuttaisi täystyrmäystä. Olen selvitellyt asiaa parisen vuotta. Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän netistä, soveltanut käytäntöön... Kunnes jokin aika sitten löysin itseni alastomana rappukäytävästä älyttömän hölmön riidan jäljiltä. Ei sillä, ettäkö tuo olisi minussa asuvaa sinnikästä tutkijaa pysäyttänyt, mutta pikkuhiljaa olin muutenkin tullut siihen tulokseen, että olen käyttänyt kaikki mahdolliset keinot ja pyrkinyt itse muuttumaan, ja jos jossain maailmankolkassa on keino saada suhteeni järjestymään tämän miehen kanssa, olisin jo löytänyt sen.
Keräsin siis kamppeeni, pukeuduin ja lähdin. Riidelköön jonkun toisen kanssa, minä voisin kokeilla vaihteeksi vähän huolettomampaa elämää.
Kuulostaa niin tutulta ja pahalta, kun muistaa oman tuskan aina riidan aikana! Meillä siis näin, minä sanon että haluan selvittää nyt tämän asian (asia saattaa olla joku mikä on loukannut minua tai joku muu asia mikä nyt vaan vaatii keskustelua). Mies sanoo lähes joka kerta, ettei nyt. Nyt olen liian väsynyt, tai nyt en jaksa tai muuta vastaavaa. Joskus hyvksyn vastauksen ja siirrän tilannetta, mutta siirsin tai en, homma etenee seuraavalla tavalla: Minä sanon että nyt pitää jutella tämä asia selväksi, mies nousee samantein ja lähtee paikalta, minä menen perässä ja yritän selvittää asiaa, mies sanoo että keskustellaan sitten kun olet rauhoittunut, vaikka en korottaisi ääntä tai vaikka korottaisin, jos tilanne on käynyt jo hermon päälle, mutta joka tapauksessa olisiko yksi tuhannesta kerrasta, kun mies suostuu siltä istumalta asiaa selvittämään. Usein pitkittää ja yrittää että unohtaisin asian. Mutta koska en koskaan unohda niin tilanne etenee näin: Minä lähden kotiin. Mies lähettää viestejä ja ihmettelee niissä mikä minua vaivaa ja kun sanon mikä, niin se on pam! Taasko pitää kehittää riitaa tai sitten, jos nt sattuu ottamaan kantaa johonkin asiaan mistä oli kyse, niin se on 100 varma, että syy ei ole hänessä vaan jollain tavalla minussa tai jossakin väsymyksessä tai minun väsymyksessä tai ihan missä vain maan ja taivaan välillä, mutta ei KOSKAAN miehessä. Tai jos viikon kun asiasta ollaan riidelty, hän sattuisi myöntämään jonkin asian, niin hänellä on siihen oikeus, joko väsymyksen stressin tai jonkin muun syyn vuoksi. EI KOSKAAN SANOJA, ANTEEKSI, TEIN VÄÄRIN. Ei ainakaan ilman viikon riitaa. Ja minä kun en anna periksi, vaan vaadin että asiat käsitellään ja vaadin myöntämistä tai edes selitystä niin nämä riidat kestävät ja pitkään ja usein vielä mukana on kymmenen muutakin asiaa. No mutta sitten tuohon suruun. Todella usein jos tunnen että minua on loukattu ja käyn itkemään tai vetäydyn toiseen huoneeseen, mies ei ole huomaavinaan ja menee katsomaan telkkaria ja hylkää ja muuttuu erittäin kylmäksi. Ikäänkuin tekisi nopeasti itselleen muurin suojaksi ettei joutuisi kohtaamaan tilannetta. Minuahan se sattuu todella paljon enemmän ja loppujen lopuksi en enää tiedä itkenkö sitä asiaa mikä minua loukkasi vaiko tätä asiaa miten minut hyljättiin. Joskus jos mies sattuu kysymään mikä on ja sanon että se kun... ja syyn joka johtuu jostakin mieheni teosta, mies kääntyy kylmästi pois ja sanoo että jaahas, taas tälläinen ilta. Eli ei todellakaan voi/halua/osaa kohdata, ei osaa riidellä, ei keskustella epämiellyttävistä asioista eikä ikinä myöntää olevansa väärässä!!! Tuo tunne riidan ja surun keskellä on ehkä yksi pahimpia tunteita! Mutta minulla on ollut muitakin pitkiä suhteita ja niiden perusteella voin sanoa, että mies joko osaa ottaa osaa ja kantaa tai sitten ei. Tämä nykyinen, kuten sinunkaan oma ei!