Olen kohta seurustellut mieheni kanssa 5 vuotta, takana on 2 eroa ja aina olemme palanneet kuitenkin yhteen. Ongelmana tässä on nyt kuitenkin se, etten minä ole vieläkään varma haluanko jatkaa miehen kanssa. Kumpikin ero, sekä yhteenpaluu oli minun aloitteestani. Tunnen oloni aivan järkyttäväksi kusipääksi kun päästän miehen takaisin lähelle ja heti alan taas etääntymään kun se ns. alkuhuuma onkin taas ohi. Nyt on vielä kamalampi olo kun mies yrittää parantaa tapojansa, sekä on todella läheinen meidän ollessa yhdessä, mutta minä siinä aina hymyn takana mietin etten enää haluaisi olla tässä. Olen aivan hirveä ihminen. Vertaan meidän parisuhdetta aina siskon ja hänen miehensä avioliittoon ja katson vierestä kateudella kuinka luonnollisia he ovat yhdessä, kun taas minulla on miehen kanssa aina sellainen olo etten saa häneen minkäänlaista yhteyttä.

Ongelmanahan meidän parisuhteessa on aina ollut kommunikaatio eli toisin sanoen kommunikaation puute. Keskustelut käyn aina minä, mies ei ikinä osaa sanoa mitään tai on vain samaa mieltä kanssani (tämänkin saan selville vasta 10 minuutin hiljaisuuden jälkeen kysyessäni mitä mieltä hän on asiasta). Olen todella keskusteleva ihminen ja tykkään höpöttää ihan kaikesta, haluan keskustelemalla käsitellä parisuhteen ongelmat, mutta mies vain suuttuu tai muuttuu mykäksi jos yritän keskustella jostain. Parisuhteemme tuntuu todella pinnalliselta. Jos minulla on paha päivä, mies vetäytyy täysin eikä kysy miten voin, tuntuu että minä riitän hänelle vain silloin jos minulla on hyvä mieli. Kerran viiden vuoden aikana mies on kysynyt minulta miten minulla menee, muutoin olen joutunut pärjäämään yksin. Tukea en saa hankalissa elämäntilanteissa, vaikka koko elämä onkin toki hankala elämäntilanne ja ymmärrän ettei mies voi olla minun terapeuttini, kaipaisin silti että mies ottaisi minut joskus huomioon. Yritän siis piilottaa omat tunteeni ja harmitukseni ettei miestä nyt vain häiritsisi liikaa se, että minäkin olen vain ihminen enkä jaksa aina hymyillä.

Miehen jatkuvan vitsailun takia en ollenkaan pääse miehen lähelle, aivan kuin meidän välillä olisi lasiseinä ja jokainen kysymys ja keskustelun aloitus kimpoaa takaisin päin naamaa. Monesti vakavasti keskustellessani mies vain ilmeilee tai vitsailee, jolloin suutun kun koen ettei minua oteta tosissaan, jolloin mies taas suuttuu koska minä suutuin. Olen aivan älyttömän kyllästynyt siihen miten yksinäiseksi koen itseni parisuhteessa. En tiedä olemmeko me vain liian eri tyylisiä ihmisiä vai vaadinko minä vain liikaa toiselta ihmiseltä.
Olen yrittänyt ajatella miehen omana ihmisenään, jota en voi muovata sellaiseksi mitä kumppanilta toivoisin, mutta toisaalta taas ajatellut, ettei minunkaan tarvitsisi nimenomaan tyytyä siihen mitä mies on, jos se ei vain toimi.

Näitä eroja edeltävänä aikana minulla on ollut olo kuin olisin miehelle täysi itsestäänselvyys, mutta heti sen jälkeen kun eroamme, mies kehuu minut maasta taivaisiin ja haukkuu itsensä maan rakoon myöntäen miten on ollut huono mies mutta haluaisi parantaa tapansa ja minä onnistun astumaan siihen ansaan päästäen miehen takaisin elämääni. Tuntuu että hän onnistuu siinä tilanteessa manipuloimaan minut ajattelemaan että ei nämä ongelmat ole mikään este yhteen palaamiselle.

En luota omaan päätöskykyyni tällaisissa asioissa, sillä minun suhtautumiseni ihmisiin on muutenkin erittäin ailahteleva, oli sitten kyse omasta perheenjäsenestä tai satunnaisesta tuttavasta. Saatan vihata jotakin ihmistä ilman mitään rationaalista syytä ja taas jonain toisena päivänä se samainen ihminen on maailman täydellisin ja tekisin mitä vain miellyttääkseni häntä. En tiedä onko tässä kyse vain siitä, etten yksinkertaisesti pärjää yksin ja roikotan sitä ainoata ihmistä mukanani joka ei haluaisi päästää minusta ikinä irti. Mieheni on ainoa sosiaalinen kontaktini terapeuttia ja perhettä lukuunottamatta. Tässä kaupungissa asun täysin yksin, vietän päivät yksin kotona, en puhu kenellekään muulle kuin kaupan kassalle. Perhettä nään ehkä kerran 2 kuukaudessa.
Tiedän että voisin aktiivisesti etsiä itselleni uusia kavereita ja näin saada erilaisia ihmisiä elämääni, mutta olen jo monta vuotta ollut niin syrjäytynyt ettei niitä kavereita aivan hetkessä napsahda. Sekin voisi parisuhteessa auttaa, ettei yhdeltä ihmiseltä tarvitsisi vaatia niin paljon.

Nyt olemme sopineet jokunen kuukausi sitten että yritämme uudestaan, sillä ehdolla että asiat muuttuvat aikaisemmasta, mutta en tiedä onko se enää edes mahdollista. Tuntuu aivan yhdentekevältä mitä se mies tekee, olen silti joka tapauksessa pettynyt häneen. Kamalammin sanottuna monesti inhoan miestäni enkä osaa nähdä hänessä enää montaakaan positiivista puolta. Makuuhuoneen puolella sulkeudun aivan täysin ja pelkkä hänen kosketuksensakin ahdistaa. En usko että tämä miehellekään hyvää tekee, ei kai tällainen pompottelu kenellekään mikään unelmatilanne ole, mutta mistäpä minä sitä tietäisin, kun ei mies vain kerro miltä hänestä tuntuu.

Jo pelkästään tällaisen keskustelun aloittaminen miehen kanssa taas on henkisesti niin mahdottoman raskasta että mieluummin roikotan itseäni tässä onnettomana kuin kasvattaisin selkärangan itselleni. Vaikka olenkin tämän muutaman kuukauden aikana aika raskaalla kädellä kertonut mitkä asiat vaivaavat/ovat vaivanneet parisuhteessamme.
Joku ääni päässäni sanoo, että pakko tässä jotain hyvää on olla kun niin kovasti täytyy aina päästä takaisin, mutta toinen ääni sanoo että haluan takaisin vain koska en kestä sitä yksinäisyyttä mikä seuraa eron jälkeen.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta olisi mukava kuulla jos jollain muullakin olisi ollut vastaavanlaista tilannetta ja miten siitä on selviytynyt. Muutoin kuitenkin hyvä että pääsin purkamaan tätä asiaa johonkin. Kiitos ja anteeksi.