Yritin vastata jo aikaisemmin,mutta meni vahingossa omaksi otsikoksi. Kokeillaan siis uudestaa.

En oikeastaan osaa tarjota minkään näköistä suoraa ratkaisua ongelmaasi, mutta voin kertoa ettet ole yksin.

Itse olen kuten miehesi. Seksi ahdistaa, jo pelkkä ajatus tuntuu inhalle. Kumppanini on himoittava, hyvä kroppainen, enkä väitä ettenkö haluaisi. Heti kun kumppanini kuitenkin tekee vähänkin seksuaalisen liikkeen, vedän jarrut pohjaan ja tunnen kuinka paniikki nousee.

Vika ei missään nimessä ole kumppanissa, enkä usko että sinussakaan. Asia tuskin teilläkään on niin että sinä olisit lukon aiheuttaja, painostava tai epähaluttava.
Niinä kerroin kun seksiä pystyn harrastamaan nautin siitä suuresti, ja mietin aina jälkikäteen miksen "suostu" useammin, kun kuitenkin tuntuu niin hyvälle.

Olemme keskustelleet asiasta kumppanini kanssa, kokeilleet erilaisia lähestymistapoja jne.Mikään ei kuitenkaan ole auttanut. Mitä pidempää esileikki kestää, sitä suurempi on paniikki. Liikaa aikaa ajatella tulevaa yhdyntää.

En tiedä saitko mitään irti tästä, mutta älä vaivu epätoivoon, muutkin parit elävät tämän ongelman kanssa 🙂

(Itselläni on ollut pelko että kumppanini hylkää, koska en kykene seksiin. Niimpä olen muutaman kerran pakottanut itseni seksiin ja saanut pahan paniikkikohtauksen kesken kaiken. Teki seuraavan kerran vaan vaikeammaksi. Joten muistathan kertoa miehelle että hän on silti tärkeä, tilanne ei ole helppo hänellekkään.)

Voi Kata x, olen todella pahoillani puolestasi. Miehesi ilmeisesti kuitenkin rakastaa sinua ja sehän on jo puoli voittoa. Oletteko ajatelleet mitään seksuaaliterapiaa? Onko sinulla ollut huonoja kokemuksia, onko ahdisteltu tai yritetty raiskata? Ehkä juuri siksi olet päätynyt pelkäämään yhdyntää. Millaisia mielikuvia sinulla yhdyntään liittyy, ovatko ne väkivaltaisia tai muuten uhkaavia?

Osaatko määritellä, mitä tarkalleen ottaen pelkäät, kipuako? Kaikenlaisia liukasteitahan on olemassa ja niitä voi kokeilla, jos paikat tuntuvat kuivilta. Rentoutuminen on todella vaikeaa, jos pelkää kipua. Kumppanisi pitäisi jaksaa edetä hellänvaroen ja se ei kai kaikille ole ihan helppoa. Teillä on kuitenkin ilmeisesti hyvä suhde.

Itselleni seksuaalinen haluttomuus on aika tuntematon juttu, mutta tiedän, että se on yleistä varsinkin naisilla. Taitaa useimmiten johtua siitä, että heitä on kohdeltu huonosti tai ainakin taitamattomasti. Oma suhteeni on loppujen lopuksi vasta alkuvaiheessa eikä näin ollen voi sanoa, mitä tuleman pitää. Ilmeisesti miesystävääni hämmentää se into ja rohkeus, jota olen osoittanut, hän on tottunut etenemään suhteissaan vähän hitaammin. Mutta minähän olen haaveillut hänestä salaa jo kauan ja olen näin ollen ehtinyt lämmetä pitkään. Jos joku mies kiinnostaa, sytyn kyllä tosi nopeasti ja helposti... Tutustuimme toisiimme jo parikymmentä vuotta sitten ja meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja tuttavia. Voisimme olla todella yhteensopiva pari, mutta aika näyttää...

Sinulle Kata x toivon lämpeneviä aikoja! Normaali halukkuus on varmasti suhteessanne pohjalla, syystä tai toisesta tiellä on vain esteitä. Mutta vaikeudethan ovat vain voittamista varten. Tsemppiä teille molemmille! 🙂👍

Pakko jatkaa, koska pahaa tekee... Kerron hieman lisää omasta tilanteestani. Pitkän yksinolon jälkeen olen löytänyt ihanan suhteen. 😍 Kaikki natsaa paitsi seksuaalinen halu... Siis minulla niitä haluja on, mutta mies on ihan uskomattoman estynyt. Luulenpa, että hänen ongelmansa ovat enemmän psyykkisellä kuin fyysisellä puolella. Ilmeisesti niitä on ollut muidenkin kuin minun kanssani. Ehkä vahvalla uskonnollisella taustalla on myös osuutta asiaan. Toisaalta hän ei halua mennä myöskään naimisiin, ja ne muut hänen muut naissuhteensakin ovat osoittautuneet enemmän ystävyys-, kuin rakkaussuhteiksi. Eli olisimme vapaita parisuhteeseen. Näin teoriassa.

Yritän kovasti ymmärtää ja olla kärsivällinen, mutta en voi sille mitään, että itkettää ja ahdistaa. Olen lähes koko ajan kiihottunut, mutta vaikka kaikkeni teen, en saa häntä sen ratkaisevan kynnyksen yli, että oikeasti pääsisimme rakastelemaan. 😭

Tämä tilanne voi jatkua vaikka kuinka kauan... Entä jos se jatkuu vuosia? Olen aivan varma, että olemme kuin luodut toisillemme. Meillä on niin paljon yhteistä ja minä todella rakastan häntä. Mutta millä ihmeellä tässä oikein kestän?

Itsetyydytys ei ole oikein ratkaisu, ei ainakaan mikään hyvä ratkaisu. Osa energiastani kuluu nyt ihan itsehillintään ja siihen pinnan venyttämiseen. Elämäntilanteeni on muutenkin vaikea, koska minulla on ollut kuluneen vuoden aikana todella paljon stressiä ja muutoksia, jotka ovat huipentuneet siihen, että olen joutunut hautaamaan sairaan äitini ja järjestämään kaiken tähän liittyvän lähes yksin. Niin paljon tuskaa on ollut, että seksin mukanaantuoma kokonaisvaltainen tyydytys ja hyvä olo tulisi kyllä tarpeeseen. Mutta kun siihen tarvitaan kaksi. ☹️

Olen seksuaalisesti sillä tavoin vapaamielinen, että en koe tässä iässä (kohta viisikymmentä) enää tarvitsevani papin aamenta kun muiden hyväksyntääkään suhteen aloittamiseen. Toisaalta olen niin vanhanaikainenkin, että jos ja kun koen viimein sen oikean löytäneeni, en ajatellut ottaa toista, fyysisempää suhdetta siihen rinnalle mutkistamaan asioita. On vaikeaa olla lämmin, tukeva ja terapeuttinen, kun joutuu nieleskelemään kyyneleitä ja prosessoimaan omaa riittämättömyyden tunnettaan kun ei naisena kelpaa. Mutta ei kai tässä muukaan auta kuin jaksaa vaan, antaa suhteelle aikaa, yrittää ymmärtää.

Eikö ole aivan normaalia kaivata rakkautta ja seksiä samassa paketissa? Suhteessamme on roppakaupalla hellyyttä, mutta en saa häntä riisumaan vaatteitaan, en millään konstilla. En halua rikkoa välejämme, haluan olla empaattinen, kärsivällinen ja ties mitä kaikkea, mutta salaa mietin, miten kauan jaksan, ja loppuko tämä ikinä.

Oletteko te muut naiset kokeneet jotain vastaavaa? 😐

Ahdistaa, mutta pakko on pysyä pystyssä... Jo ennen äitini kuolemaa aloin kiinnittyä emotionaalisella tasolla tähän mieheen, nähdä hänet tulevana puolisonani jo ennen kuin aloimme edes seurustella... Haaveilin hänestä, ja tämä haaveilu kantoi vaikean vaiheen yli. Pystyin suoriutumaan kaikista velvollisuuksistani, ottamaan vastuuta, käymään töissä, suoriutumaan suurista haasteista... Usko, toivo ja rakkaus antoivat voimia. Usko näkymättömään, joka on vertauskuva jostain paljon suuremmasta.

Tätä vaihetta kesti pari vuotta. Nyt olemme seurustelleet juhannuksesta asti. Hän haluaa edetä pienin askelin, mikä on ymmärrettävää. Hän on verkostoituja, tuntee paljon ihmisiä, kommunikoi luontevasti kaikkien kanssa, vaikka väittääkin olevansa introvertti. Siispä harva tietää, että hän on kompleksinen ja estynyt, sosiaalisella osaamisellaan hän hämää kaikkia.

Tiedän, että minun pitää antaa suhteelle tilaa kehittyä, olla kärsivällinen, joustava, vahva, huumorintajuinen ja suvaitsevainen. Yritän kyllä. Mutta minkäs teet, kun maski säröilee? Kun ahdistaa, sydäntä pakottaa, menettämisen tuska painaa päälle... Pahimmillaan itsetuhoiset ajatukset hyökkäävät jälleen päälle, tekee mieli viillellä ja vahingoittaa itseään, kenties myöskin tätä toista, joka niin viattomasti katselee jo muita ympärillään, käyttäytyy välillä, kun ei tuntisikaan minua...Kieltäytyy seksistä, koska ei ole "valmis" siihen. Niinpä.

Tämän päivän Hesarissa on tutkimus, jonka mukaan parisuhteen onnellisuus riippuu seksistä, seksistä ja seksistä...totta kai on muitakin asioita, kuten toisen huomioiminen ja niin edelleen. Ne normaalit asiat, jotka kuuluvat kaikkiin hyviin ja lämpimin ihmis- ja ystävyyssuhteisiin. Mutta parisuhteen tekee erikoislaatuiseksi vain kaksi seikkaa: toinen on (seksuaalinen) läheisyys, toinen sitoutuminen. Me hipaisemme molempia, mutta emme tartu kumpaankaan.

Mitä meillä on? Me vain nuolemme huuliamme, mutta emme koskaan suutele. Kirjoittelemme rakkausrunoja, mutta emme rakastele. Suhteemme on upea - paperilla.

Voiko läheisyyden puutteeseen kuolla? Vai onko takana ne psykologien mainostamat ratkaisemattomat ongelmat, aiemmat epätyydyttävät kokemukset, jotka jokainen tuo mukanaan uusiin suhteisiin? Vaikka näin olisikin, menneisyyttään ei voi muuttaa, ainoastaan suhtautumistaan siihen. Täytyy antaa anteeksi...Täytyy yrittää olla reilu, kärsivällinen, ei-syyllistävä, ymmärtäväinen ja niin edelleen, loputtomasti. Ja pysyä kaukana veitsistä. Ne eivät ratkaise ongelmia, vaan luovat uusia.

Siis: voiko seksin puutteeseen kuolla? en tarkoita fyysisesti, sillä vastauksen toki tiedämme, mutta henkisesti. Vastaan itse: ei, jos kykenemme ylittämään sen, siis kieltämään omat tarpeemme, sublimoimaan ne. Juuri siksi teen taidetta. Tosin tekisin sitä joka tapauksessa, mutta nyt voin purkaa siihen tyydyttämättömiä tarpeita. Se on kanava, väylä, jota moni kadehtii... Ja minä kadehdin aivan tavallisia pariskuntia, jotka harrastavat aivan tavallista seksiä aivan tavallisena arkena... ja jouluna tietysti myös.

Niin, hyvää joulua vaan kaikille! Niin yksinäisille kuin pareillekin. Joulu on rakkauden juhla, rakkauden kaikissa merkityksissään. Nauttikaamme siitä. Jos ei ole rakkautta, nautitaan edes niistä mielikuvista. Niitä sentään ei kukaan voi meiltä riistää.

Voiko läheisyyden puutteeseen kuolla? Mun mielestä henkisesti voi. Itsellä 13 vuotta parisuhdetta takana ja meillä läheisyyden kaipuu on aivan eri planeetoilta. Minä haluaisin kosketusta, seksiä, läheisyyttä, vaimoni taas omaa tilaa, aikaa. Tuntuu ettei elämä ole mitään ilman kosketusta.
Vaimoni on kyllä masentunut ja käy terapiassa kahdesti viikossa ja ymmärrän sitä kautta hänen ongelmansa. Mutta kauanko jaksan olla ilman kosketusta? tällä hetkellä tuntuu tosi pahalta, kaipaan kosketusta niiiiin paljon. Tuntuu että hajoan palasiksi.
Ja kuitenkin pitäisi olla näyttämättä vaimolle tuskaani, koska hän kokee syyllisyyttä siitä ettei osaa koskea ja antaa läheisyyttä. helppoa.
Ja minä en pysty kokonaan olemaan näyttämättä kaipuuta kosketukseen.
Kuitenkin kehun häntä aina, kosken, suorastaan jumaloin häntä. Hän on siitä hyvillään mutta ei anna vastakaikua. Välillä tuntuu että en kelpaa ja mikä minussa on vikana kun minua ei haluta. Varmasti saisin kosketusta muualta, mutta rakastan vaimoani kuitenkin yli kaiken ja haluaisin hänen kanssaan olla ja elää. Nauttia. Tänään se kuitenkin on selviytymistä. Vielä jaksan rakastaa, mutta kuinka kauan?

Itse olen ollut naimisissa 20 vuotta, vastikään olen eronnut. Lapsena meidän perheessä ei kosketeltu eikä osoitettu fyysisesti hellyyttä juuri lainkaan. Kärsin siitä todella paljon, tunsin olevani vastenmielinen ja etten ansainnut rakkautta itselleni. Toivoin usein, että sairastuisin, jotta äiti koskettaisi ihanalla vilpoisella kädellään otsaani. Naimisiin mennessäni olimme hyvin fyysisiä, halasimme paljon, suukottelimme, pidimme koko avioliiton ajan toisiamme kädestä yhdessä kävellessämme, tietysti olimme aktiivisia myös seksuaalisesti. Eron tultua olen kuin pudonnut kaivoon, enää en saakaan kosketusta, joka on ollut niin tärkeää ja puhunut minulle siitä, että olen rakastettava ja "normaali". Tämä on aivan käsittämätöntä, järjellä pystyn ajattelemaan, ettei rakastettavuuteni ole kosketuksesta kiinni, mutta silti tunnen näin. Loppuvaiheessa avioliittoa mieheni ei ollut aloitteellinen seksissä, vaan minä jouduin aina tekemään aloitteen. Tuntui kurjalta pitemmän päälle.

Luin jossakin vaiheessa kirjaa nimeltä Rakkauden kieli. Tämä kertoo siitä, kuinka ihmiset kokevat eri asiat sellaisiksi, että voivat vastaanottaa rakkautta toiselta. Jos toinen osoittaa omalla rakkauden kielellään rakkauttaan esim. kauniilla sanoilla ja toinen kaipaisi kosketusta ja seksiä, tarpeet eivät kohtaa. Olisi opittava käsittämään molempien kieltä ja kommunikoimaan niin, että molemmat sen ymmärtävät.

Vielä nykyisestä tilanteestani. Kaipaan suunnattomasti hellyyttä, kosketusta, syliä, seksiä. Kyllä, omasta kokemuksestani voin sanoa, että jos ei kosketuksen puutteeseen kuole, ainakin se näännyttää, hitaasti ja tuskallisesti. En tiedä kumpi on tuskallisempaa, olla suhteessa ilman kosketusta vai ilman suhdetta kokonaan. Varmaan riippuu tilanteesta. Itse en kuulu niihin, jotka hakevat uutta suhdetta vain kosketuksen takia. Mutta ehkä sekin sitten aikanaan.

Hans, oletko selvittänyt tai saanut tietää miksi vaimosi on masentunut? Kauanko tilanne on jatkunut? Jos nyt on kyseessä akuuttivaihe (terapia 2x/vko kuulostaa siltä) niin sinun ei auta muuta kuin yrittää jaksaa, "niin hyvinä kuin pahoina päivinä"..Kirjoituksestasi paistaa kuitenkin, että tilanne on ollut päällä jo hyvän aikaa, ehkä vuosia..

Masennus on sellainen asia, että se voi jopa johtua teidän suhteestanne..Sinun voisi olla viisasta mennä mukaan terapiaan kuulemaan, miksi tilanne on mikä on, miksi vaimosi ei parane ja mitkä ovat olleet syyt masennukseen. Onko se jo kroonistunut, liittyykö elämäntilanteeseen, onko terapeutti/terapiasuunta väärä jos se ei tehoa, haluaako vaimosi parantua, onko tapahtunut jotain traumaattista ja mistä siinä kaikessa on kyse.

Jos vaimosi on lääkityksellä, niin lääke saattaa olla sopimaton jos se ei tehoa/hän on yhä vaan masentunut. Onko kyseessä joku muu mielialahäiriö ja hän ei siksi parane? Onko vaimo käynyt psykiatrilla saamassa oikean diagnoosin? Masennuslääkkeet vievät tunteet, halut ja tekevät ihmisen välinpitämättömäksi. Mikään ei tunnu miltään.

Mitä vaimosi haluaa? Jos hän ei halua seksiä, niin älä ainakaan painosta. Siitä voi tulla vain pahempi kammo. Vasta kun olet selvillä kaikesta, voit päättää jaksatko. Vasta kun tunnet, ja vaistoat vaimostasi, että kaikki on yritetty, rakkautta on mutta se on yksipuoleista, vasta kun olette ehkä asuneet erillänne ja nähneet sen tuottaako se tulosta, voit luovuttaa.. Nyt koitellaan sitä, jaksatko elää ja tukea niinä pahoina päivinä..Jossain vaiheessa voi tulla se aika, että on parempi luovuttaa. Sinulla on oma elämäsi elettävänä ja jos et saa omia unelmia, toiveita ja haaveita toteutettua vaimosi kanssa, niin mitä sitten? Joko päätät hylätä vaimosi kun hän on sairas (sinulla on silti oikeus tehdä niin), tai sitten päätät jaksaa kunnes hän on parempi ja jaksat sen toivossa eteenpäin vaimosi rinnalla..

Kysymys siis kuuluu: onko vaimosi masentunut suhteenne tilan takia, vai mikä on se todellinen syy masennukseen? Eli onko toivoa paranemisesta ja siitä, että hän palaisi suhteeseenne (ei velvollisuudesta) vai onko niin, että hän haluaa pysyä avioliitossa ja sallia sinulle hellyyden jonkun toisen kanssa..?

Niinpä niin, kosketus on ihmiselle tärkeää, joskus jopa järjettömän tärkeää...Totta kai rakkautta voi osoittaa myös monin muin tavoin. Minulle ovat tärkeitä läheiset ystävät, joiden kanssa voin jakaa ajatus- ja tunnemaailmaani, mutta koska he ovat samaa sukupuolta, en tunne minkäänlaista halua tai tarvetta koskettaa heitä.

Meille naisille voi olla vaikeaa myöntää, että haluamme seksiä, koska silloin olo alkaa helposti tuntua "alhaiselta". Seksi on ikään kuin erillään kaikesta muusta elämästä, jossa pyritään muihin, mieluiten jaloimpiin päämääriin.

Eroni jälkeen muistan, miten tärkeältä ja samalla ahdistavalta tuntui ammatillinen ei-eroottinen kosketus: lääkärin, hoitajan, hierojan, kampaajan... Ahdistavaa siinä on tietysti kosketuksen rajallisuus, erotiikan ehdoton poissulkeminen. Muistan ajatelleeni silloin, että tämä tulee nyt olemaan iäisesti osani, muodollinen kosketus, johon ei sisälly minkäänlaista hellyyttä tai läheisyyttä.

Kyllä puolison pitäisi minun mielestäni ymmärtää toisen kosketuksen tarve ja kyetä vastaamaan siihen. Ei nainen siitä rikki mene, jos ei aina niin huvitakaan ja rakastella voi silti, kun tietää, että se on toiselle tärkeää. No, itselläni ei koskaan ole ollut vaikeaa kiihottua. Epäilemättä se joillekin on, ja he tarvitsevat sitten siihen apua. Mutta jos avioliitossa pitkään tarjoilee miehelle ei-kiitosta, niin ei pidä sitten ihmetellä, jos mies lähtee etsimään halukkaampaa naista. Hansia neuvoisin rohkeasti keskustelemaan vaimon kanssa, vaikka tämä masentunut onkin. Ainakin lievemmissä masennuksissa aito kiinnostus auttaa aina potilasta.

Itse olisin ollut tosi onnellinen, jos joku olisi halunnut olla kanssani, kun olen ollut oikein masentunut. Ja epäilenpä, että masennukseni olisi siitä myös lievittynyt. Mutta yritäpä saada selville, mikä vaimoasi niin suuresti masentaa ja miten voisit häntä auttaa. Luulisi, että kuvailemasi ihailu ja rakkaus sulattaisivat jäisimmänkin sydämen. Ja masentunuthan on ikään kuin jäätynyt, hänen on vaikea saada kontaktia edes itseensä, saati muihin.

Sinulle, Kaakao, sanoisin, että lähde vain rohkeasti etsimään uutta ihmissuhdetta. Onhan se merkillistä, etteivät halukkaat miehet ja naiset voi löytää toisiaan... 😉 No, ehkä minun itsenikin täytyy irroittautua tästä nykyisestä ja etsiä uusi... Siihen kun pystyisin! Katsellessani lauantaisia prinsessahäitä ajattelin koko ajan, että kyllä minun prinssini on sentään sata kertaa komeampi kuin Daniel... mutta yksin sain niellä kyyneleitäni, toisaallahan hän huiteli välittämättä vähääkään tuskastani. 😭

Mutta elossa ollaan ja eteenpäin mennään, kosketuksella tai ilman.