Olen muutaman vuoden päälle parikymppinen nainen ja asun avoliitossa.Lapsia meillä ei ole.Tunnen itseni niin hyödyttömäksi ja arvottomaksi.En oikein edes tiedä mistä se johtuu.Nykyisin kun mieheni on päivät töissä,sen ajan istun ja itken pahaa oloani.Siis todella itken niin että fyysisestikin koskee.Mieheni on hyvä,hän kertoo usein rakastavansa minua ja on minulle kaikin tavoin sopiva.Mutta minä en enää pysty edes uskomaan hänen rakkauteensa koska itse pidän itseäni niin huonona.Olen vain ja mietin että jos todella rakastan häntä minun tulisi lähteä,että hän saisi mahdollisuuden johonkin parempaan.Ajattelen että hän vaan luulee tarvitsevansa minua koska ei ymmärrä että maailmassa olisi paljon parempaakin tarjolla.Mietin jatkuvasti sitäkin,e ttä kohta hän varmasti huomaa itsekin miten hyödytön olen ja pettää,jättää,jotakin…Alan oikeasti olla todella väsynyt tämän itsevihani kanssa.Mietin miten helppo ja iloine ihminen olin silloin joskus kun olimme mieheni kanssa vain ystäviä,ja miten vaikea ja surullinen olen nykyisin.Tämä itseluottamuksen puute ja itseni vihaaminen tekee minusta hankalan,jatkuvasti kyselevän ja varmistelevan ja masentuneen.En tahtoisi olla tällainen,mutta en vain voi itselleni mitään.Miehenikin on jo usein alkanut hermostua minuun,ja siitähän minä saan vain lisää todisteita omasta hirveydestäni.Tahtoisin ´vain uskoa että minusta välitetään ja välittää itsekin itsestäni.On aivan hirveää kun oikeasti ajattelee että on pakko lähteä rakastamansa ihmisen luota sen takia että hän saisi jotain parempaa.Mutta niin minä vain ajattelen että todellista rakkautta olisi häipyä,mennä jonnekin kaus ja antaa toisen elää helpompi elämä jonkun muun kanssa.Minä en jaksa enää kauaa,mietin usein kuolemaakin ja miten silloin en voisi enää tehdä kenenkään elämästä vaikeaa ja miten voisin lakata vihaamasta itseäni.Minä en jaksa.