AnssiKalevi,

Ikävä kuulla sinun kokemuksia, joihin voin jossain määrin samaistua. Selvästikin välität vanhemmistasi kovasti vaikeuksista huolimatta, koska huolehdit heidän keskinäisistä väleistään ja hyvinvoinnistaan. Tosiaankin välien katkaiseminen iäkkäisiin vanhempiin voisi olla liian tuskallista sinulle. Se olisi ollut sitä minulle.

Itse olen saman kaltaisessa tilanteessa onnistunut vuosien varrella ottamaan sen verran henkistä etäisyyttä vanhempiini, että en enää kietoudu heidän kiistoihinsa. Olen ajatellut, että vanhempani ovat itse toisensa valinneet elämänkumppaneikseen. Tehneet aikuisina päätöksen mennä naimisiin ja perustaa perheen ja pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä... ilman minun apua. Minä en ole valinnut vanhempiani ja minut on kasvatettu siinä ympäristössä, johon olen syntynyt. En ole samalla tavalla sitoutunut vanhempiini kuin he ovat sitoutuneet toisiinsa. He ovat antaneet minulle elämän, josta olen kiitollinen ja minun on tehtävä sillä elämällä parhaani. Minun parhaani ei ole välttämättä sama asia, mitä vanhempani minulle tai minulta toivoisivat.

Minulla on tahto pitää vanhempiini yhteyttä ja huolehdin myös heidän terveydestä ja hyvinvoinnista. En kuitenkaan tee sitä oman jaksamiseni kustannuksella. Kun minulla on vaikeaa ja ponnistelen oman elämäni kanssa, tyydyn ehkä vain soittamaan vanhemmilleni sen sijaan, että menisin käymään. Hirveästi en ole ehtinyt enkä jaksanut heitä auttaa käytännön asioissa, mutta muistutan aina, että apua on olemassa, jos he sitä tarvitsevat ja autan kyllä sen järjestämisessä.

Sinulla on oma perhe ja oma elämä omine iloineen ja murheineen. Muista pitää itsestäsi hyvä huoli. Silloin jaksat paremmin huolehtia myös muista. Muutos on aina vaikeaa, varsinkin niille, jotka eivät siitä itse päätä, kuten ehkä vanhempasi tässä tapauksessa. Valmistaudu jonkinlaiseen vastarintaan, jos päätät ottaa vanhempiisi etäisyyttä, niin prosessi on helpompi sinulle. Se vie aikaa ja saattaa olla vaikeaa, mutta toivon että tilanteesi helpottuu ja pääset eteenpäin ilman liian suuria uhrauksia. <3

Kiitos vastauksesta, kiva kuulla että olet onnistunut ottamaan etäisyyttä omilla ehdoillasi. Vanhempani ovat eronneet jo kauan sitten, mutta silti muutaman vuoden tauon jälkeen päätyivät taas saman katon alle. Tuntuu, että he eivät osaa sanoa toisilleen kuin pahoja asioita vaikka selvästikin jostain syystä ovat tekemisissä.

Välillä tuntuu, että minua on käytetty henkisesti hyväksi varsinkin isäni puolelta niin, että minulle on syntynyt jonkinlainen pelko siitä, että tapahtuu jotain pahaa jos minä en puutu tilanteeseen.Tätä ei tietenkään sanota suoraan vaan annetaan ymmärtää. Jos yritän aiheesta puhua etten halua olla osapuolena, käytännössä kovin ase on ollut itsemurhalla uhkailu. Olen kyllä sen verran ottanut etäisyyttä, etten hirveästi kysele kuulumisia tms, soitan vain jos on asiaa. Äiti taas on ottanut roolin, jossa vaietaan ja kärsitään ja sitten isketään kovaa kun tilaisuus tulee. Lyhyesti, toiselta opin lapsena viallisuuden tunteen ja toiselta, että parasta vain kärsiä ja haudata tunteensa.

Mutta neuvosi on hyvä ja ollut kyllä mielessäni, koska jonkinlainen irtiotto on välttämätöntä. Muuten tämä ei lopu ennenkuin jompikumpi vanhemmista on poissa enkä halua että se on jotain mitä odottaa. Mieluummin sitten niin, että kun on vielä mahdollisuus, irrottautua itsenäisenä aikuisena tästä vihan ja katkeruuden ilmapiiristä. Olen jo kuitenkin itselleni saanut todistettua, etten minä voi heitä auttaa. Avaimet ovat heillä, vaikka haavat saattavatkin jo olla liian syvät. Kaikkein mieluiten näkisin heidät elämässä kumpikin omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Mutta jääköön se heidän ratkaisukseen eikä minun huolekseni.

Se sanonta "perhe on pahin" pitää kyllä jotain totuutta sisällään. Sieltähän me ensimmäiset oppimme saamme. Olen miettinyt, että osaako kukaan vanhempi oikeastaan antaa oikeita oppeja lapsilleen. Toinen sanonta, että "lapset ei tule ohjekirjojen kanssa" auttaa ehkä asettumaan vanhemman asemaan. Millaiset opit he on mahtaneet saada omilta vanhemmiltaan jne. Ja kaiken lisäksi maailma muuttuu aina vain kiihtyvällä vauhdilla teknologian ja kehittyessä.

Tuntuu, että tämä elämänmeno on melkoista hakuammuntaa eikä ihminen oikein ymmärrä edes itse itseään saatika sitten kanssaihmisiä tai muita sukupolvia. Toiset pärjää paremmin kuin toiset tässä elämänpelissä, mutta mahtaako paremmin pärjäävät kokea "tarpeeksi" onnea. Voisin arvata, että ei. Aina voisi olla paremmin. Mikä se on mitä ihmiset ovat vailla.

Kuulostaa ehkä synkältä. Tulee usein kuitenkin pohdittua, että onko tämä elämä tällaiseksi tarkoitettu ja miten sitä voisi paremmaksi muuttaa. Että jo omassa perheessä voi kokea niin monenlaista vääryyttä vanhempien ja sisarustenkin toimesta, on täysin häkellyttävää, kun jokainen lapsi ja nuori odottaisi kokevansa turvaa, huolenpitoa ja ehdotonta rakkautta vähintäänkin omalta perheeltään... Tämä on valitettavan yleistä. Mitä se meille oikein tekee.

No tässä kerta-annos eksistentiaalista pohdiskelua ihmisenä olemisesta 🙂 Kaikki on oikeasti hyvin... mutta asiat voisi olla niin paljon ja monella tapaa paremmin... Haaveilu kannattaa, ehkä se johtaa keinoihin 🙂

Hei AnssiKalevi

Ensiksi täytyy todeta että olet harvinaisen hieno mies kun osaat tunteesi noin hyvin ilmaista.Se on jo suuri asia eteenpäin pääsemisessä.

Minulla ei ole vastaavanlaista kokemusta koska vanhempani erosivat kun olin hyvin nuori, mutta tuonkaltaisiin ihmissuhteisiin ja avioliittoihin olen törmännyt elämäni varrella moniin.

Sanoisin että vanhempasi ovat kouluesimerkki läheisriippuvaisesta pariskunnasta.

Itse olen ollut aina suorapuheinen ihminen ja saanut varsinkin nuorempana tästä syystä lähipiiristä palautetta kuinka olen vaikea ihminen ja minulla on liikaa mielipiteitä yms. Tämähän on keino yrittää hiljentää ihmistä joka haluaa selvittää asiat eikä pelata mitään pelejä. Suuri osa ihmisistä suhtautuu ihmissuhteisiinsa niinkuin ne olisivat lautapelejä jotka on pakko voittaa hinnalla millä hyvänsä.

Sinulle suosittelisin että kokoat joukot eli vanhempasi ja mahdolliset sisaruksesi koolle sopivana päivänä ja nostat kissan pöydälle.

Kerrot vanhemmillesi saman mitä kirjoitit täällä eli rehellisesti kaiken sen miltä sinusta tuntuu ja mitä heidän käytöksensä sinulle aiheuttaa. Tulet varmasti kokemaan vastarintaa ja selittelyä " mutta kun tuo sanoi sitä ja tuo teki tätä" mutta älä anna sen hämätä vaan yritä pitää fokus kokoajan omissa tunteissasi. Mainitse myös että sinusta olisi parempi että he eroaisivat. Päätä että tämä oli viimeinen kerta kun puutut heidän väleihinsä ja kerro se myös. Tämän jälkeen alat ottaa sitä henkistä etäisyyttä.

Voi olla että heidän käytöksensä ei tule muuttumaan mutta ehkä he saavat jotain ajattelemisen aihetta kuitenkin. Sinunkaan traumasi ja huonovointisuutesi tuskin tästä kerralla poistuu, mutta uskoisin että saat tilanteesta jonkinlaisen niskalenkin ja hyvää mieltä siitä että olet uskaltanut olla avoin omista tunteistasi.

Usein vaikeat tilanteet mutkistuvat juuri siksi kun ihmiset eivät halua tai uskalla puhua asioista avoimesti ja jotkut ihan oikeasti haluavat pelaille tällaisin pelejä koska totuuden kohtaaminen on ilmeisesti liian tuskallista.

En tiedä oliko tästä sinulle mitään apua mutta toivon sinulle jaksamista ja hyvää kevättä.Jos päätät ottaa asiat puheeksi kotopuolessa niin palaathan kertomaan miten meni.

Kiitos vastauksista. Se on tosiaan harmi, ettei itselleen voi valita turvallista ja tervettä perhettä, jonka päälle rakentaa elämäänsä. Mutta nyt mennään sillä mitä on saatu ja samoja virheitä en tule toistamaan. Siksi olen jo varhain opetellut ilmaisemaan itseäni ja tunteitani puolisolleni ja 16 vuoden liittomme on vahvempi kuin koskaan.

Minun vanhempiani ei valitettavasti saa saman pöydän ääreen, koska kyseessä ovat ihmiset joista toinen ei puhu ja toinen ei kuuntele. Molemmat ovat uhreja, marttyyreja. Molemmat ovat katkeruuden kyllästämiä ja näkevät vain oman tuskansa, eivät sitä mitä se on tehnyt muille heidän lähellään. Olin 12-13 vuotias kun sain ensimmäisen puhelun jossa minulle jätettiin hyvästit itsemurhan vuoksi, koska toinen vanhempi on paha. Itsemurhaa ei sitten tapahtunut, mutta turvallisuuden tunteeni mureni pysyvästi. Sama itsetuhoisuus on molemmille ominaista, tosin eri tavoin. Toinen on ns. fatalisti, joka ei välitä vaikka jäisi rekan alle. Toinen taas on aktiivinen teolla uhkailija.

Aina kun heillä on tuo näytelmä menossa, tulee tunne että haluaisin kuolla. Ehkä se on jokin lapsuudessa syntynyt ajatus, jotta he huomaisivat mitä ovat saaneet aikaan. Tosin en aio moiseen alentua, ei huolta.

Aion vähitellen jättäytyä pois heidän vaikutuspiiristään, enkä ota enää kantaa mihinkään heidän asioihinsa. Molemmat ovat sairaita enkä jaksa uhrautua heistä huolehtimaan.

Nyt asuvat (taas kerran) erillään, toivottavasti pysyvästi. Jos he enää palaavat saman katon alle, aion sanoa että jos vielä kerran kuulen heidän riitelystään, katkaisen välit molempiin. Kova keino, mutta en aio omaa lastani tuohon vihan piiriin päästää sotkeutumaan.

Hei. Voin samaistua tilanteeseesi hyvin. Koen olleeni äitini ja isäni tasapainottaja niin kauan kuin muistan. Äitini otti minut "kaverikseen" hyvin pienenä, minulta odotettiin viisautta ja vastuuntuntoa, kuulin tilityksiä siitä, kuinka kamala ja huono ihminen isäni on jne. Paljon sellaista, mikä ei kuulu lapselle tai lapsen vastuulle. Näin ja kuulin tietysti riidat, huudon ja ristiriidat ja sain niistä osani. Aikuisena olen ollut äitini tukena parisuhdekriiseissä ja jättänyt omat tunteet tuntematta, kun olen ollut se tuki ja turva hänelle.

38-vuotiaana sain post-traumaattisen stressireaktion synnytyksen yhteydessä kohtaamastani omasta ja lapsen hengenvaarasta. Traumaterapian (15 kk) aikana ja sen jälkeen jatkuneen henkisen kasvun myötä olen asettanut rajan äidilleni. En ole enää hänen terapeuttinaan ja hänen ja isäni parisuhde ei ole minun asiani millään tavalla. Ei ole koskaan ollutkaan, vaikka äitini ei ole sitä ymmärtänytkään. Rajan pitäminen on ollut vaikeaa ja vaatinut toistuvaa jämäkkyyttä.

Isäsi ja äitisi parisuhde ei ole sinunkaan vastuullasi, ei ole koskaan ollut. He ovat aikuisia ja sinä olet aikuinen. Teillä kaikilla on omat elämät, joista olette vastuussa. Ja vaikka äitisi ja isäsi suhteessa tapahtuisi mitä tahansa, sekään ei ole sinun vastuullasi. Nämä sanat olet varmaan kuullut jo aiemminkin, mutta sanon ne silti.

Itsemurha ja itsemurhalla uhkailu on minulle myös valitettavasti tuttua. Se on haava joka minulla on yhä, mutta nykyään ymmärrän jo sen, että itsemurhalla uhkailu on henkistä väkivaltaa. On hirvittävää, että olet joutunut kärsimään siitä noin nuoresta saakka ja vielä niiden ihmisten taholta, joiden olisi pitänyt huolehtia sinusta.

Kuulostaa tosi hyvälle, että sinulla itselläsi on hyvä parisuhde ja teet täysin toisin kuin vanhempasi. Kirjoitat, ettet jaksa käydä tilannetta läpi iäkkäiden vanhempiesi kanssa. Minusta sinun ei tarvitsekaan. Toivoisin, että voisit opetella olemaan itsesi puolella ja rajata parisuhdevaakana toimimisen sinun ja vanhempiesi välisen  vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Miten ajaudut rooliisi vanhempiesi välissä, saisiko sitä kaavaa jotenkin murrettua?

Ehkä minun ongelmani on se, että erityisesti isäni "koulutti" minut pelkäämään. Olisi minun vikani jos hän lähtisi ja hylkäisi miedät tai jopa tappaisi itsensä. Ei tietenkään suora uhkaus vaan näin hän antoi ymmärtää. Jos en myötäillyt, olin häntä vastaan. Äitini taas ei osannut pitää puoliaan ja purki kaiken surunsa minulle. Kannan siis mukana syyllisyyden tuntoa ja ahdistusta heidän pahasta olostaan.

Olisi helppoa jos en välittäisi heistä lainkaan, en kokisi jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta. Yritän kovasti parhaillaan työstää päässäni sitä, että minä en ole vastuussa heidän tunteistaan tai suhteesta toisiinsa. Mutta taas tänäänkin sain kuulla "suunnitelman" äidiltäni, että hän vain katoaa joku päivä eikä kukaan löydä ikinä. Ahdistukseni oli musertava ja pyysin häntä lopettamaan puhumisen. Onneksi lupautui huomenna menemään kriisikeskukseen.

Nykytilanteessa positiivista on, etteivät he asu yhdessä tai ole tekemisissä, mutta heidän kipuilunsa tuntuu helposti heijastuvan minuun. Kumpikin on valtavan katkera elämästään ja varsinkin äitini nyt kun isä kielsi enää palaamasta kotiin. Kaikki omaisuus on isän, joten äidille ei ole jäänyt kuin katkerat muistot.

Yritän nyt pitää molempiin etäisyyttä ja olen tekemisissä vain pakollisissa asioissa. Toiveena on katkaista tuo minuun kiinni kasvatettu syyllisyydentunto ja elää vapaana. Työtä se vaatii mutta ei se haittaa. Pääasia on, että pääsisin eteenpäin.

Hei AnssiKalevi,

Luin kirjoituksesi jo aiemmin ja halusin sulle kirjoittaa ja asiassa tsempata. Pystyn osaltani samaistumaan kokemuksiisi ja olen läpikäynyt paljon vanhempiini liittyvää kipuilua. Olen myös sairastanut paljon psyykkisesti - mikä on vahvasti heidän aikaansaannostaan. Olen reilu kolmekymppinen nainen.

Ekaksi... ymmärrän. Kirjoituksestasi saan käsityksen, että vanhempasi ovat jollain tavalla henkisesti ja psyykkisesti väkivaltaisia toisillensa ja kenties muillekin sivullisille. Syntyy käsitys, että he eivät ole kovin vakaita ihmisiä noin niinkun omassa elämässään. Se ei ole sinun vikaasi/vastuullasi.

Minä haluaisin rohkaista sinua ottamaan vanhempiisi tarvitsemaasi etäisyyttä. Mielestäni ei ole sinun vastuullasi saattaa heitä sovintoon. Jos heidän avioliittonsa tai yhteinen elämänsä on väkivaltaista.. ottaisin sinuna siihen etäisyyttä ja brutaalisti kehottaisin heitä hakemaan ammattiapua henkisiin huoliinsa.

Olen itse joutunut toimimaan näin omien vanhempieni kohdalla. Molemmat ovat henkisesti väkivaltaisia ihmisiä. Jouduin oman mielenterveyteni vuoksi katkaisemaan yhteyden toiseen heistä jo kaksikymppisenä. Sieltä tuli sellaista settiä, että multa loppui psyykkinen käsittelykyky. Rehellisesti, olen voinut paremmin, kun hän ei ole elämässäni.

Heihin liittyvät ajatukset ja pohdinnot varmasti jatkuvat, vaikka ottaisit etäisyyttä tai jopa katkaisit välit kokonaan. Rohkaisen pohtimaan, voisiko tuollainen aikalisä kuitenkin lisätä sun hyvinvointia. Voisitko sinä aikana löytää vaihtoehtoisia käsittelytapoja ja tehdä muutaman asian selväksi vanhemmillesi.

Et ole vastuussa vanhempiesi elämästä tai sovinnosta. Ja sitten jos on tätä oman hengen ottamisen uhkailua, mistä ymmärrettävästi syntyy itselle paniikki siinä tilanteessa niin sano jämäkästi, että "aiotko ottaa hengen itseltäsi. Jos aiot, minä soitan tähän ensihoidon/poliisin paikalle." Voi olla, että ne puheet loppuvat siihen. Ihminen, joka jatkuvasti puhuu tuollaista, haluaa todennäköisesti jotain reaktiota tai huomiota. Sano jämäkästi, että minä hoidan sinut psykiatriseen sairaala-arvioon, mikäli uhkailet tällaisella.

En tiedä, kuuluuko tekstistäni joku kyynisyys tai jämäkkyys, mutta kun olen lapsesta asti joutunut käsittelee tällaisia asioita. Paljon kuuntelin itsekin kaikenlaista uhkailua lapsena. Nyt jos olisin vastaavassa tilanteessa niin todennäköisesti soittaisin oikeasti poliisit niin saisi sinne sitten kipuilla näitä kipuilujaan. Ei voi olla minun ristini pitää ihmistä elossa tai kuunnella itsemurhauhkailuja. Jos näitä on niin ne kuuluu selittää ammattilaisille. Eikä ole sinun ristisi käsitellä tuota kaikkea. Olet heistä erillinen ihminen.

Toivon, että saat tasapainoa suhteessa heihin.

Voi hyvin. <3

Äh.. luin vielä vähän lisää sun tekstiä ja siis... kamalaa, kun olet saanut tuollaisia puheluja, joissa sulle sanotaan hyvästit, koska aiotaan tehdä itsemurha. Tottakai sun turvallisuuden tunne mureni tuollaisesta. Järkyttävää, miten "aikuiset" ihmiset tekevät lapsillensa näin. Ei ole mitään käsitystä siitä, mitä lapsen mieli kestäisi. Ja kuten tuossa jo toinen hlö kirjoitti, itsemurhalla uhkaaminen on henkistä väkivaltaa. Vallan käytön muoto. Ja se on juurikin näin, että sitä tekoa ei tapahdu, mutta sinut pidetään pienessä pelossa, että entä jos tapahtuu. Kyllä se lapsen mielen rikkoo.

Oletko vielä täällä ap? Ei ollut kovin vanha keskustelu. Minulla on tismalleen sama kokemus vanhemmistani, kuin sinulla. Täytyy sanoa, että olet osannut kyllä hyvin jäsentää tunteesi ja ajatuksesi.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta sitten. Syy: Henkilökohtaista tietoa