Omien tunteiden epäily - tunnenko väärin?
Olen reilu kolmekymppinen, kahden alle kouluikäisen lapsen äiti. Mieheni kanssa olemme aloittaneet yhteisen taipaleen jo teini-iässä, joten yhteisiä vuosia on kerääntynyt jo melkein 20.
Olemme aina olleet mieheni kanssa erilaisia, hän on erakko joka nauttii ”yksin” olosta eikä sinällään kaipaa sosiaalista elämää. Itse taas omaan laajan ystäväpiirin ja tarvitsen sosiaalisia kontakteja ja yhteistä aikaa ystävieni kanssa. Mieheni on aina ollut mustasukkaista sorttia ja hänellä on kova menettämisen pelko. Ennen lapsia asuimme toisella paikkakunnalla ja kun ystäväni viettivät railakasta varhaisaikuisuutta – elimme me mieheni kanssa aivan toisenlaista elämää lähestulkoon symbioosissa. Muistan jo silloin tunteneeni kuinka paljon jään kaikesta paitsi, mutta koin kuitenkin helpompana ja turvallisempana kokea nuo asiat ystävieni puheista, kuin että olisin itse täyttänyt elämäni biletyksellä, matkustelulla jms..
Ensimmäisen lapsen ollessa pari vuotias, tuli minulle tosi kova tarve itsenäistyä, etsiä itseäni – kuka olen ja mitä haluan elämältä. Rupesin harrastamaan, näin taas enemmän ystäviäni ja muutenkin keskityin enemmän omaan hyvinvointiini. Mieheni koki tämän kaiken hyvin pelottavana ja hänen menettämisen pelkonsa vain kasvoi. Olin kuulemma muuttunut, pukeutumistani myötä ja hän pelkää että etsin jotakuta parempaa. Kysehän ei ollut missään vaiheessa siitä – rimpuilin vain meidän kahden symbioosista irti ja yritin kovasti luoda ja tehdä jotain omaa. Ja mitä enemmän yritin ottaa välimatkaa, sitä enemmän toinen tarrasi kiinni.
Vuosien epäilyt pettämisestä ja minun tunteistani häntä kohtaan on saanut minut itseni tilanteeseen, jossa epäilen jo omia tunteitani häntä kohtaan. Olen väsynyt siihen, että jokaisesta yrityksestä olla ”minä” (ei vain se parisuhteen toinen puoli, vaimo tai äiti) on jotain väärää ja paheksuttavaa. Täytyy vielä todeta että en ole ikinä koskaan pettänyt miestäni tai tehnyt mitään muutakaan josta epäluottamus olisi voinut syntyä.
Rakastan miestäni ja yhteistä perhettämme. En vain enää tiedä onko rakkauteni ”tarpeeksi” miehelleni, sillä hänen mukaansa minun pitäisi tuntea yhä suurta intohimoa ja rakkauden roihua häntä kohtaan. Sillä niinhän hänkin tuntee minua kohtaan. Hän kehuu minua joka päivä, hän osoittaa tunteensa ja kertoo kuinka paljon rakastaa. Ja seksiä pitäisi olla useamman kerran viikossa (nyt sitä on vain krt/vko).. Hän haluaa olla lähellä, pussailla jne, mutta minua tämä on lähinnä alkanut ahdistamaan. Tuntuu että hän ”vaatii” noita asioita koko ajan, mutta itse kaipaisin enemmänkin kainaloon ottamista (ilman taka-ajatuksia seksistä), kumppanuutta, luottamusta ja yhteisenä tiiminä olemista.
Ovatko tunteeni siis ”väärät”? Tai siis kuuluisiko melkein 20 yhdessäolovuoden jälkeen tuntea jotenkin eritavalla? Rakastanko miestäni vähemmän kuin hän minua?
Nyt epäilen itseäni päivittäin siitä, etten rakasta miestäni tarpeeksi.. Tästä on kuitenkin vaikeaa puhua miehen kanssa, sillä hän pelästyy vain entisestään ja epävarmuutensa senkuin kasvaa..
Hei tämä lause minkä olit kirjoittanut antoi minulle mielikuvan, että tunnet olevasi yksin suhteessa. "Tuntuu että hän "vaatii" noita asioita koko ajan, mutta itse kaipaisin enemmänkin kainaloon ottamista (ilman taka-ajatuksia seksistä), kumppanuutta, luottamusta ja yhteisenä tiiminä olemista."
Hei, Olet hankalassa tilanteessa. Pitäisi olla terapeutti, että osaisi asettaa sanansa oikein. Kirjoitan oman kokemukseni pohjalta. Olin pitkään kotiäiti ja olin todella vain äiti, puoliso ja kodinhoitaja. Lopulta huomasin, että olin myös alistettu. Tilanteeni oli erilainen kuin sinun siinä asiassa, että meillä ei ollut enää seksiäkään. Puolisoni piti minua lähinnä vain äitinä. Asuimme mieheni työn takia pienellä paikkakunnalla ja kyläläisillekin olin enimmäkseen vain mieheni vaimo ja äiti. Paikkakunnalle tuli uusi naispuolinen kauppias. Täysin ennakkoluulottomasti hän kohteli minua tavatessamme lenkkipolulla omana itsenäni, olin minä. Hän ei puhunut lapsista, ei miehestä, ei kodinhoidosta, vaan oli kiinnostunut harrastuksistani, mielipiteistäni... Tätä on vaikea selittää, tajusin vain, että keskustelumme oli erilaista ja kivaa.
Tällä pitkällä johdannolla haluan sanoa, että ymmärrän hyvin halusi olla vain "minä". Se on täysin oikein, sinulla on oikeus ja velvollisuuskin siihen. Lapsesi voivat ja kehittyvät paremmin, kun olet oma aito itsesi. Se on lapsillekin hyväksi. Vaikeaa on sitovan miehen kanssa ja mustasukkaisen. Ihmiset muuttuvat paljon 20 vuodessa. Toinen enemmän, toinen vähemmän. Et ole enää sama ihminen kuin 20 vuotta sitten. En osaa arvioida rakkauden voimakkuutta tai riippuvuutta. Se kai täytyy vain miettiä itse.
Minulle kävi niin, että erosimme minun tahdostani. En povaa sinulle samaa, sinä mietit. Joka tapauksessa eron jälkeen kävelin onnellisena joen rannalla ja ajattelin: Ihanaa, en ole kenenkään vaimo, en äiti, kukaan ei sanele mitä teen. Lasten hoito järjestyi hyvin ja minulla menee hyvin myös heidän kanssaan.
eijaksaenää kirjoitti 11.9.2018 16:13
Hei tämä lause minkä olit kirjoittanut antoi minulle mielikuvan, että tunnet olevasi yksin suhteessa. "Tuntuu että hän "vaatii" noita asioita koko ajan, mutta itse kaipaisin enemmänkin kainaloon ottamista (ilman taka-ajatuksia seksistä), kumppanuutta, luottamusta ja yhteisenä tiiminä olemista."
Kiitos vastauksestasi eijaksaenää!
En ole aiemmin ajatellut noin, kuten ehdotit että tunnen olevani yksin suhteessa. Mutta nyt kun sanoit, niin onhan se tavallaan totta. Tai siis, olen tottunut tässä suhteessa ja meidän perheessä antamaan muille. Lapsille annan huomiota ja läheisyytä ja myös mies vaatii lapsen lailla huomiota ja läheisyyttä. En ole ehkä pitkään aikaan saanut läheisyyttä tai huomiota niin että sitä olisi pyytteettömästi osoitettu minulle, vaan se on ikäänkuin vaade muilta..
tähtitalvikki kirjoitti 11.9.2018 17:36
Hei, Olet hankalassa tilanteessa. Pitäisi olla terapeutti, että osaisi asettaa sanansa oikein. Kirjoitan oman kokemukseni pohjalta. Olin pitkään kotiäiti ja olin todella vain äiti, puoliso ja kodinhoitaja. Lopulta huomasin, että olin myös alistettu. Tilanteeni oli erilainen kuin sinun siinä asiassa, että meillä ei ollut enää seksiäkään. Puolisoni piti minua lähinnä vain äitinä. Asuimme mieheni työn takia pienellä paikkakunnalla ja kyläläisillekin olin enimmäkseen vain mieheni vaimo ja äiti. Paikkakunnalle tuli uusi naispuolinen kauppias. Täysin ennakkoluulottomasti hän kohteli minua tavatessamme lenkkipolulla omana itsenäni, olin minä. Hän ei puhunut lapsista, ei miehestä, ei kodinhoidosta, vaan oli kiinnostunut harrastuksistani, mielipiteistäni... Tätä on vaikea selittää, tajusin vain, että keskustelumme oli erilaista ja kivaa.
Tällä pitkällä johdannolla haluan sanoa, että ymmärrän hyvin halusi olla vain "minä". Se on täysin oikein, sinulla on oikeus ja velvollisuuskin siihen. Lapsesi voivat ja kehittyvät paremmin, kun olet oma aito itsesi. Se on lapsillekin hyväksi. Vaikeaa on sitovan miehen kanssa ja mustasukkaisen. Ihmiset muuttuvat paljon 20 vuodessa. Toinen enemmän, toinen vähemmän. Et ole enää sama ihminen kuin 20 vuotta sitten. En osaa arvioida rakkauden voimakkuutta tai riippuvuutta. Se kai täytyy vain miettiä itse.
Minulle kävi niin, että erosimme minun tahdostani. En povaa sinulle samaa, sinä mietit. Joka tapauksessa eron jälkeen kävelin onnellisena joen rannalla ja ajattelin: Ihanaa, en ole kenenkään vaimo, en äiti, kukaan ei sanele mitä teen. Lasten hoito järjestyi hyvin ja minulla menee hyvin myös heidän kanssaan.
Kiitos tähtitalvikki viestistäsi. Ihana kuulla että sinulla menee nyt hyvin!
Mieheni näkee minut kyllä naisena ja muistaa kehua ulkonäköäni sekä kertoa kuinka seksikäs olen, MUTTA hän näkee minut vain itseään varten. Hän kuvittelee minun olevan kuningatar jonka jalkoihin sormia napsauttamalla muut miehet lakoaa.. Ja asiahan ei ole niin. Voi kunpa hän voisi olla ylpeä minusta ja kannustaa ja auttaa minua löytämään "itseni". Kunpa voisimme yhdessä tarkastella elämää, oppia uusia asioita, nähdä uusia paikkoja, kehittyä ihmisinä ja kasvaa yksin ja yhdessä. Toivoisin että hän ei näkisi tuota kaikkea uhkana.
Välillä tuntuu että hän toivoisi minun edelleen olevan se sama teini-ikäinen tyttö, joka olin tavatessamme. Ja kun en ole, niin hänen mielestään se tarkoittaa että myös tunnetasolla olen muuttunut ja vaihdan parempaan, tai etsin jotain muuta..
Olemme käyneet asiasta monet väännöt. Minusta tuntuu että hän on tyytyväisimmillään kun saa pitää minut kotona "turvassa" muilta.
Haluaisin itse kokea taas sen kaipauksen toisen lähelle, ikävöidä kosketusta. Vaikea kuitenkin ikävöidä jotain, jota tyrkytetään kokoajan vasten tahtoakin..
Minusta vaikuttaa, että olet kasvanut aikuiseksi. Puolisosi on jollakin tavalla lapsellinen.Toista ei voi muuttaa. Yrittäessäni pelastaa avioliittoani luulin, että voin omalla käytökselläni vaikuttaa mieheeni. Ei onnistunut. Monien vääntöjen jälkeen päädyin eroon.
Kuinka kauan sinä jaksat vääntää? Jokaisella on oma polkunsa.