Oman eroni kokemuksista, Mies 46V
Aloitan tässä foorumissa itsetutkiskelun vasta alkaneeseen eroon. Erosta on kolme päivää.
Olen ollut muutaman vuoden suhteessa ihmiseen, jonka kanssa uskoin olevani aina. Jo ensitapaamisellamme tiesin ja tunsin, että tässä se nyt on. Elämäni nainen. Hänen huumorintaju, elämänkatsomus ja yleinen positiivisuus vei minut aivan mennessään. Useasti alkuaikoina hän oirehti erinlaisista terveyshaitoista johtuen, sekä edellisen suhteen päättymisestä, jotka molemmat ilmenivät stressinä. Uskoin sen olevan väliaikaista ja parempien päivien olevan edessä.
Alkusuhteemme oli hapuileva sillä persoonamme olivat erilaiset. Minä loogikkona en aina ymmärtänyt täysin hänen olevan puhtaasti emotionaalisista lähtökohdista elävä ihminen. Omasta mielestäni meillä meni oikein hyvin. Noin vuoden jälkeen puolisoni alkoi puhua omaan asuntoon muuttamisesta ja yhdessä olosta eri osoitteissa. Perusteluina olivat oman tahdon ja itsenäisyyden kaipuu. Minua loukkasi ajatus asumuserosta ja siitä riideltiin useasti. Hän oli tullut edellisestä suhteesta suoraan yhteiseloon minun luokseni eikä näin ollen ollut kokenut omaa tilaa lainkaan. Oma vuorotyöni antoi sentään pienen mahdollisuuden olla itsekseen, mutta hän koki myös, ettei tuntenut asuntoani kodikseen. Siksi asuimme vuoden erillään, pariskuntana.
Suhteemme syveni ja jatkoimme yhteistä elämää. Vuorokuukausin olimme onnellisia ja ajoittain riitelimme. Hän ei ollut riidellyt edellisessä elämässään ja otti perheriidat huomattavasti raskaammin kuin minä. Minulle oli aina ollut selvää että riidat riidellään pois ja sitten jatketaa kun ilma on puhdistettu. Emotionaalisempa osapuolena hän kärsi tilanteista minua huomattavasti enemmän. Uskon hänen persoonallisuuden muuttuneen juuri näissä tilanteissa vältteleväksi ja vetäytyväksi.
Noin kahden vuoden jälkeen hän muutti pisti pelin poikki ja otti eron. Ero oli lyhytkestoinen ja palasimme muutamien päivien jälkeen yhteen. Sen jälkeen suhde syveni entisestään ja olimme jossain kohtaa umpirakastuneita. Ajattelin meneväni hänen kanssaan naimisiin. Aikaa kului ja onnelliset ajat tulivat aaltoilevina ajanjaksoina. Välillä kaikki oli hyvin ja välillä vähän huonommin. Useasti keskustelimme tunteistamme ja suhteestamme, teimme sen eteen töitä Väestöliiton- sekä internetistä löytyvillä materiaaleilla. Keskusteluyhteys meillä oli aina avoin ja siihen kannustettiin.
Elimme parisuhteemme parasta aikaa kolmannen ja neljännen vuoden aikana. Olin onnellinen, rakastunut ja elämä hymyili. Vasta menneen viimeisen puolen vuoden aikana puolisoni alkoi puhua juurettomuudestaan, kokemuksistaan ettei kuulu mihinkään, suunnan puuttumisesta elämässään. Tuin häntä koko suhteemme ajan pyrkimyksissä eteenpäin niin työelämässä kuin opiskeluissakin. Hän puhui myös omien voimavarojensa loppumisesta riitelytilanteissa, joka sai minut patoamaan tunteitani, etten olisi aloittanut riitaa tai tahattomasti loukannut häntä. Enkä tietenkään koskaan rakastamaani ihmista halunnutkaan loukata tai satuttaa. Luonteenpiirteelleni ominaisesti sanoin kuitenkin asioita juuri enempää ennalta ajattelematta. Siten loukkasin häntä ja koki tulleensa rajoitetuksi.
Vajaa viikko sitten sain tietää hänen tutustuneen uuteen mieheen ja hän on päättänyt ottaa eron. Olen kriisissä ja shokissa yhtä aikaa. Tunnemyrskyni menevät aivan laidasta laitaan ja kärsin levottumuudesta sekä unettomuudesta. Kuun loppuun mennessä asun yksin.
Tervetuloa lukija, jos olet tai olet ollut samassa tilanteessa, kommentoi miltä sinusta tuntui. Yritetään tehdä tähän anonyymi julkinen vertaistukiryhmä josta vähäsanaisemmat voisivat saada apua eroon. Toisilta tukiryhmäsivuilta löysin lauseen, Älä jää yksin.
Erosta on nyt viikko.
Olen käynyt läpi tuntemuksiani päivittäin. Kärsin ruokahaluttomuudesta, unettomuudesta, vatsan fyysisistä kivuista, ja mieleni kärsii. Puolisoni on jo muuttanut pois, sillävälin kun olin töissä. Viestitti samana päivänä ettei halua tavata enää eikä pitää yhteyttä.
Päässäni pyörii paljon kysymyksiä joihin haluaisin saada vastauksia. En voi ymmärtää hänen käytöstään tai sitä, että hän pystyi niin luontevasti näyttelemään ja valehtelemaan. Haluaisin tietää tunsiko missään vaiheessa tekevänsä väärin?
Ymmärrän ettei mieltä saisi turruttaa alkoholilla. Ilta toisensa jälkeen päässä pyörii kysymyksiä joihin ei saa vastauksia. Muutama paukku ja väsymys laskeutuu mieleen ja nukahtaa hetkeksi.
Kävely ulkona on ollut viikon rutiinina, joku psykologi kannusti siihen erokriisissä. Ylös vaan ja ulos pihalle. Ei ole vielä löytynyt iloa siitä mutta aijon jatkaa päivittäin ulkoilua.
Olen kiitollinen parista ihmisestä, jotka ovat kyselleet kuulumisiani päivittäin.
On tässä työmaata.
Erosta on yhdeksän päivää.
Kuinka vaikealta tänäänkin kaikki on tuntunut. En saa exääni pois ajatuksistani. Varmasti sata kertaa käynyt yhteiset juttumme päässäni tänään. Mitään kontaktia ei edelleenkään ole ja kysymykset ovat edelleen avoinna.
Kävin tänään lääkärissä. Minulle tarjottiin mielialalääkitystä josta kieltäydyin. En koe itsetuhoisuutta, sitäkin lääkäri kysyi. Moni varmaan kokee?
Rintaani painaa, kurkkua kuristaa, väsyttää ja tunnen oloni voimattomaksi.
Lukeeko tätä kukaan...
Erosta on kaksi viikkoa.
Eilinen oli jälleen vaikea. Tuntui kuin mennyt parisuhteeni pitäisi minua edelleen pihdeissään. Nyt aamukahvin äärellä haluan lähestyä tätä tilannetta toisella tavalla. Jos kirjoitan eilisistä kokomuksista ja tunteista jo aamulle tuleeko tästä päivästä helpompi? Tunnen oloni jotakuinkin virkeäksi 6h yöunien jälkeen.
Eilisessä päivässä vaikeinta oli edelleen puhumattomuus. Ilman sitä en selviä tästä henkisestä tilasta nopeasti ulos. Minulla on edelleen kasa kysymyksiä jotka odottavat vastausta. Hyväksyn, että ex asuu muualla mutten sitä, etteikö aikuinen ihminen pystyisi siivoamaan menneitä. Se vaikuttaa minuun vieläkin kun en voi esittää kysymyksiä, saada vastauksia, kuulla sanoja, joista arvokkain olisi "Anteeksi".
Tämä päiväkirja taitaa jatkua jossain muualla. Onnea elämään hyvä lukija!
Ai että kosketti kirjoituksesi. viime vuonna minun exä sanoi yhtäkkiä että haluaa eron. olimme riidelleet jostain tai oikeasti vain tinganneet, miten vain, mutten pitänyt sitä niin isona asiana. Hän vain totesi ettei enää jaksa. Itse olin tottunut siihen että riidat riidellään ja taas matka jatkuu...
Minulla oli ihan fyysisiä oireita viime kesänä. Tuska ja ahdistus oli ihan kauheaa, ei sitä voi sanoin kuvata, vain toinen joka sen kokee tajuaa mistä on kyse.
Mieheni ei ollut koskaa oikein empaattinen eikä puhunut hellästi eikä muutenkaan tunteitaan paljoa osoittanut. luulin että hän on jämäkkä mies johon voi luottaa, niin hän sanoikin että ei tyhjiä puhu vaan teoilla osoittaa rakkautta.
En ois ikipäivinä uskonut että me erotaan.
Vieläkin joskus itkettää. Yli vuosi on aikaa kulunut, mutta olen kiitollinen että selvisin tänne asti. Ja nyt tajuan kuinka olen kait lopullisesti muuttunut. Ei tule enää takaisin se sama minä joka oli ennen. On totuttava tähän uuteen minään. Mutta viisaampana kuin ennen, ehkä vahvempana kuin ennen, ehkä varovaisempikin.
olin ennen etten voinut kieltäytyä jos tunteet oli syttyneet, vaikka varoituskelloja kuinka olisi soinut ettei persoonat sovi yhteen. On vain pelkkä tunne, rakastuminen... nooo joka loppujen lopuksi on vain himoa, pelkkää himoa, koska sitähän tarvitaan että lapsia syntyisi 🙂 Olenko tullut hieman liian järkiperäiseksi tunne asioissa, ehkä, ehkä se on hyväkin. Aika aikaansa kutanki, voi olla että jonain päivänä en kuuntele järkeä taas olen hullun lailla rakastunut 🙂
Toivottavasti kirjoittaminen auttoi sinua jäsentämään tapahtunutta.
Mitä sinulle nyt kuuluu?
Ero koskettaa ja jätetyksi tuleminen tuntuu aivan kamalalle. Oma itsetunto painuu alas, tuntee itsensä niin huonoksi. Ei voi ymmärtää miten rakas ja tärkeä ihminen ei olekaan yhtäkkiä elämässäsi.
Saamastani eroilmoituksesta on n. viikko aikaa. Ketään uutta hänellä ei tietääkseni ole, mutta en ihmettele vaikka jokin ihastus olisikin. Emme eron hetkellä asuneet yhdessä. (Olimme yhdessä 7 vuotta, joista osan aikaa avoliitossa.)
Olen omasta puolestani luopunut yhteydenpidosta. Tiedän että ilman hiljaisuutta en pääse tästä ihmisestä irti. Se sattuu että pitää päästää irti, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Jossain syvällä vielä toive, että ehkä me ollaan vielä joskus me. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä. Erillään olo tuo myös omat suhteen aikaiset pettymykset pintaan. Sellaiset joita ei ole myöntänyt itsellekään. Voihan olla että aikaa myöten huomaankin että ero oli parasta molemmille.
Osaan järkeillä ja tiedän miten tulee toimia. Kuitenkin olen välillä yksi sotku, en pääse sängystä ylös, ei ole ruokahalua, en jaksa tehdä mitään. Itken päivät pitkät ja olen aivan järkyttävän surullinen, lohduton ja ahdistunut.
Pahinta on yksinäisyys, tunne ettei ole kenellekään tärkeä ja ettei kukaan kosketa.
Luettu on voimia..