Hei,

Ihan ensimmäisenä tuli mieleeni tuo mainitsemasi tausta - tietty täydellisyyden tavoittelu. Voisiko se olle pahin ahdistuksen aiheuttaja? Tuntuuko sinusta, että avioliittosikin tulisi olla täydellinen ja epätäydellisyyttä siinä aiheuttaa vieras lapsi ja se että miehesi on elänyt aiemminkin? Jotenkin tällaista olin lukevinani viestistäsi.

Syvällä sisimässäsi olet luonut kuvan täydellisestä elämstä ja kun nyt todellisuus ei vastaakaan sitä, tulee ahdistus - sinä vaadit (alitajuisesti) olevasi kaikessa se ensimmäinen kokemus ja se ainutkertainen - kyse ei siis ole välttämättä sinun ja miehesi suhteesta, vaan sinun omasta problematiikastasi. Ei siis siitä mitä kokemukset ovat oikeasti miehellesi, vaan siitä mitä sinä ajattelet niiden olevan - aika rankkaa toista kohtaan. Järjellä ajatellenhan näitä asioita ei pelkästään ratkota, mutta miten löytää se ahdistuksen perimmäinen syy?

Ulkopuolinen on häirinnyt elämäänne ja vaikeuttanut sitä, mutta mitä sinä tunnet miehesi tytärtä kohtaan? Mainitset siitä, että teillä on ihana yhteinen lapsi, mutta miten tämä miehesi tytär? Oletko ajatellut mitä seurauksia siitä teille kaikille (ja ennen kaikkea tuolle kasvavalle lapselle) on, kun tuot joka puolella esiin "epänormaalin" perheenne? Että ette ole ihan oikea perhe sinun standardeillasi??? Että sinusta perheessänne on ulkopuolinen? (anteeksi, mutta viestistäsi sai vähän tällaisen vaikutelman)

Elämää et saa toiseksi muutettua, tosiasiat on hyväksyttävä ja mitenkä oppisit olemaan taistelematta vastaan, että tämä nyt sinun kohdallasi menee näin - kiiltokuvaperhe ei osunut kohdallesi. Tai sitten sinun on aloitettava alusta "unelmaperheen" rakentaminen ja tulevaisuudessa löytäessäsi uuden miehen hänen on hyväksyttävä ulkopuolinen lapsi elämäänsä.

Kiitos vastauksestasi, Jasse.

Luin viestisi moneen kertaan läpi ja monet kirjoittamasi asiat herättivät paljon tunteita. Ensimmäisen kerran jälkeen melkein itkin, kun niin moni asia kolahti kohdalleni... Ajattelin, että mietin asioita ja palaan koneelle illemmalla, luen vastauksesi ehkä jopa miehelleni (joka muuten varmasti yhtyisi moneenkin kohtaan 😉), mutta nyt en malta olla kirjoittamatta ja purkamatta tätä heti.

Tiedostan yhä vain paremmin sen, miten taustani todella vaikuttaa ja varsinkin, kun joku muu sen sanoo/kirjoittaa. Paneutumatta syvemmin syömishäiriöni taustoihin luulen, että vanhempani vaikuttavat tähän omalla tavallaan. Kun kysyit, tunnenko vieraan lapsen ja mieheni menneisyyden aiheuttavan epätäydellisyyttä, kuulosti se minusta aluksi naurettavalta: eihän "Pupu" ole vieras lapsi ja onhan meillä molemmilla menneisyytemme. Kuitenkin se jollain tapaa kolahti, olen ehkä itse ajatellut niin varsinkin vanhempieni seurassa (olen valinnut heidän mielestään "väärin" enkä pysty miellyttämään/olemaan hyvä heidän silmissään).

Luulen myös, että olet oikeassa siitä, että kyse ei välttämättä ole mieheni ja minun välisestä suhteesta vaan omista ongelmistani, ainakin osaksi. Mieheni onkin monesti sanonut, ettei edes muista asioita, joita minä saatan ajatella hänen ajattelevan. Ja miksi minun ylipäätään pitää miettiä, mitä hän ajattelee? Sitä en oikein itsekään käsitä... Onko se ehkä vain omaa epävarmuuttani?

Olen toisinaan toiminut väärin ja esim. lähtenyt pakoon ongelmia vanhempieni luokse, vaikka Pupu on ollut meillä ja muutenkin vetäytynyt. Se on ollut itsekäs valinta ja muiden kannalta huono, mutta historia on todella värikäs ja aina ei ole ollut helppoa (jos saa vähän puolustautua 😉). Eikä Pupu ole aina asunut meillä, vasta äidin lapsikaappauksen ja oikeudenkäyntien jälkeen, joten nämäkin asiat ovat kyllä heijastuneet lapseen, eikä hän ole kaikista helpoin tapaus. Vaikka en pidä meitä "täydellisenä perheenä" ja kaikki ei vastaa odotuksiani, niin voin sanoa, että kaikkeni olen kyllä antanut ja tehnyt omalta osaltani, mihin minä olen pystynyt. Olen välittänyt ja touhunnut lapsen kanssa alusta asti. Välillä on ollut hyviä hetkiä, välillä huonompia...

Mitä sitten tunnen mieheni tytärtä kohtaan? Joskus voin sanoa, että rakastan häntä, joskus taas suoraan sanottuna ajattelen, että elämä olisi paljon helpompaa ilman tätä. Ei tietenkään lapsesta johtuen, vaan tästä tilanteesta. Toinen osapuoli on vaikuttanut/vaikuttaa todella vahvasti lapsen mieleen, mielipiteisiin ja aikamoista mustamaalaamista on ilmennyt. Tähän on nyt onneksi puututtu aivan ulkopuoliselta taholta, kun ongelma huomattiin tarhassakin. Minusta tuntuu, etten uskalla rakastaa, koska olen melko varma, että Pupu muuttaa takaisin äidilleen, kun vaan ikää karttuu vähän lisää. Mutta toivottavasti side isään ja minuun on sellainen, että haluaa meitäkin säännöllisesti tavata. Tavallaan suojelen itseäni ja toisaalta ajattelen itsekkäästi miksi uhrata aikaa ja huomiota jollekin, minkä ehkä joutuu ainakin jollain tapaa joskus menettämään. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta siltä minusta rehellisesti sanottuna tuntuu. Miehenikin monesti sanoo, että käy tässä miten vaan, niin on "meidän kolmen kopla". Ulkopuolisuus siis on jollain tapaa läsnä, haluttiin me sitä tai ei.

Tunnen häpeää varsinkin, kun mietin, mitä muut ajattelevat... Olenko muiden silmissä vähemmän "täydellinen" uusperheen takia? Keskustelin ystäväni, joka on eroamassa väkivaltaisesta ja alkoholin täyttämästä parisuhteesta, kanssa ongelmistamme (lähinnä Pupun ja hänen äitinsä suhteen) ja hän sanoi, että onneksi ei sentään ole tuollaista. Se tuntui minusta aivan kauhealta.

Ajatukset jäävät hieman kesken, mutta vauva kutsuu... Kiitos joka tapauksessa vielä vastauksestasi.

Hei taasen,

Itse mietin viikonlopun vastaustani, josko olin liian suorasanainen ja pohdin miten mahtanet sen kokea. Tilanteesi on vaikea sekä ulkopuolisista syistä (se nainen) että oman mielesi lukoista johtuen (näin vain muutaman viestisi perusteella LUULEN.)

Syy miksi kirjoitin noin suorastaan tylysti, oli halu herättää sinut ennen kuin on myöhäistä. Omassa kriisissäni törmäsin siihen, että heijastin/heijastan omia sisäisiä kompleksejani puolisooni. Tajusin asian vasta, kun hän oli lähdössä ahdistuneena toisen matkaan (toki asia on monimutaikaisempi ja en ota kaikkea syytä omiin nimiini).

Oma isäni petti äitiäni ja jossain syvällä minulla oli epäluuloa, miehet pettävät aina kun tilaisuus tulee ja ainakin heti ihastuvat, kun vain joku hymyilee houkuttelevasti. Vahtimiseksi se meni. Ihmekös tuo, että toinen ahdistuu. Kerron tämän siksi, että itseensä tutustuminen on tuskallista ja ennen kaikkea on tuskallista tajuta oma roolinsa silloin, kun helposti näkisi viat aivan muualla. Ja ikävintähän tässä on, että vaikka tiedostan ongelmani, huomaan sortuvani entisenlaiseen käyttäytymiseen tai ainakin ajattelemiseen vieläkin. Erotuksena on nyt kuitenkin se, että tajuan jutun olevan itsessäin - ei toiesen käytöksessä.

Vanhempien sekoilut ja isäni hurmaamishalu ovat siis osaltaan sekoittaneet minun elämääni vielä nytkin kun olen 40-vuotias. Siksi myös tunsin karmivaa huolta Pupusta - joutuuko hän tuntemaan itsensä erilaiseksi ja ei niin aidoksi osaksi perhettä...

Me olemme aikuisia - sinä ja minä - me voimme muuttaa/katkaista kierteen, ettei nyt kasvavat lapset joudu omissa ihmissuhteissaan läpikäymään ongelmia, joiden siemenet on istutettu lapsuudessa. Itse tosin tein jo reilut kymmenen vuotta istten päätöksen, ettei minusta ole tasapainoiseksi äidiksi enkä halua omia ongelmiani siirtää eteenpäin.

Älä siitä ystäväsi kommentista välitä - eiköhän ole aika inhimillistä "nostaa" omaa tilannettaan toteamalla toisen tilanne vielä kaameammaksi tai ehkä se on vähän vääränlaista sympatiaa - ei halua vähätellä ongelmiasi. Kuinka usein sitä itsekin on ulkoupuolelta katsonut toisten avioliittoja ja ihmetellyt, miten ihmeessä voivat vielä olla yhdessä ja siinä samalla tuntetunut kuinka hyvin itsellä menee. Ikään kuin peilannut vääristyneesti ja saanut tyydytystä omasta tilanteesta, kun joillakin tuntuu menevän kurjemmin. Äh, selitän tämän huonosti, mutta toivon että ymmärrät.

Ole ylpeä siitä, miten olette selvinneet vaikeuksista ja tulette selviytymään, kun hitsaudutte ihan omaksi tiimiksenne - elättä omanlaistanne elämää omaan päämääräänne tähdäten. Muilla on omat juttunsa ja omat helvettinsä - ne eivät vain näy. Sinun on vain voitettava se pikku kuiskuttelija sisälläsi - tai ainakin väliin hiljennettävä.

Voimia teille kaikille ja ennen kaikkea sinulle itsetuntemuksen kivikkoisella tiellä!

J

hei mariar!
itse olen ruotsalais-suomalaisessa uusperheessä.olen täysin suomen kielinen enkä osaa ruotsia.miehellä on 2 lasta,nuorisoa ja meillä ei ole yhteistä lasta.ruokapöydässä minä jään usein syrjään.toiset puhuu ja nauraa ja minua sisällä kaivertaa kun jään ulko puoliseksi.silti teen ja maksan ruuan.tämä on nyt vaan yksi esimerkki.
olen löytänyt netistä sivuston supli.fi.se on uusperheille tarkoitettu.käy siellä niin löydät vertaistukea.heillä on tapaamisia ja muuta.
🙂👍
itse yritän puhumalla luovia ja saada mieheni ymmärtämään tuntemukseni.hankalaa se on ja vieläkin törmään samoihin ongelmiin joita ollaan aina puhuttu.itse opiskelen miehen avulla kieltä.ymmärrän kyllä mistä aiheesta puhutaan mutta oma puhuminen on ongelmallista.kun lapset"haistaa"tämän he nautii siitä että jään ulkopuolelle.minulle jää tunne että ympärillä elämä menee mutta minä en kuulu siihen enkä tähän perheeseen mutta kahden mies antaa ymmärtää että minä kuulun tänne.
välistä tuntuu että olen kahdella jalustalla.

Jasse, vastauksesi oli varmasti juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Olen kuullut niin tarpeeksi "aivan kamala tilanne ja miten sä jaksat" -kommentteja. Ne vaan saa masentumaan lisää ja ajattelemaan, että en mä varmaan kovin fiksu sitten ole, kun katselen tätä... Ja enkä minä voi heittäytyä avuttomaksi ja syyttää miestäni asioista, jotka selkeästi johtuvat menneisyydestäni ja omista ongelmistani.

Paljon on ehtinyt tapahtua parissa viikossa... Eräänä iltana tuntui, että nyt tippui raskas kivi sydämeltä. Pupun kanssa juttelimme ja hän kertoi, miltä hänestä tuntui, kun en ole touhunnut entiseen tapaani hänen kanssaan, kun Pötkis syntyi ja, mitä äiti on minusta puhunut jne. Kävimme aivan ihanan keskustelun. Löysin taas ymmärryksen Pupua kohtaan: äidin jutut vaikuttavat niin paljon (eikä se ole hänen vikansa) ja olenhan minä elänyt aivan symbioosissa Pötkiksen kanssa. Illalla, kun lapset jo nukkuivat, nyyhkin ilosta ja surusta ja kävin asiaa mieheni kanssa läpi. Tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että kyllä tämä tästä! Päivän kuluttua Pupu antoi taas jotain aivan muuta, jutut olivat loukkaavia ja toissa päiväiset "rakkauden julistukset" olivat aivan unohtuneet. Ymmärrän, että tilanne on vaikea ja Pupu käykin lastenpsykogilla ja ymmärrystä vaadittaisiin niin helkkaristi, etten kohta tiedä, mihin joudun?! On niin vaikea välittää Pupusta, kun hän aivan tahallisesti haluaa loukata. Miehelläni on varmasti vielä vaikeampaa, kun oma lapsi on sellainen isäänsä kohtaan. Noh, ehkäpä tässä vain odotellaan keskustelua asiantuntevien ihmisten parissa. Pitäisi ajatella positiivisesti, mutta Pupun äiti on nyt yli viisi vuotta yrittänyt kaikkensa, että mieheni elämä vaikeutuisi, niin epäilenpä mitään äkillistä "valaistumista". Näistä syistä miehenikin haluaisi vain luovuttaa. Mutta onko sekään sitten oikeasti Pupun kannalta paras vaihtoehto? Ja sitäkin olen miettinyt, että miksi minä näitä aina yksinäni vatvon? En minä kuitenkaan tule mitään päättämään, eikä ongelma ole yksin minun. Ehkä vain haluan jonkunlaisen rauhan tai ratkaisun. Nyt elämä on niin "epänormaalia", koska olen niin äärettömän lapsellinen, että vetäydyn kaikesta, koska en vaan pysty psyykkamaan itseäni olemaan lapsen kanssa, jonka tiedän puhuvan palturia minusta ja kuka ei tunnu viihtyvän, vaikka seisoisi päällään koko päivän! Välillä sisuunnun ja ajattelen sitä, miten olemme päässeet tähänkin asti ja pääsemme varmasti tästä eteenpäin, toisinaan tekee taas mieli hajota aivan täysin. Olen välillä niin vihainen siitä, miten jollain ihmisellä on oikeus eron ja yhteisen lapsen jälkeen käyttäytyä noin! Jos meille kävisi niin huonosti, että eroaisimme, niin ainakin tiedän, millainen yhteishuoltaja EN halua olla (jotain hyötyä ois sitten tästäkin 😉). Tässä nyt ei kai auta muu, kuin odottaa... minä kun vaan vihaan odottamista!

Se, mitä puhuit kierteen katkaisemista... se on kyllä ajattelemisen arvoinen asia. Nyt on tullut mietittyä omaakin lapsuuttaan, mitkä asiat ehkä haluaa tehdä toisin, kuin omat vanhemmat ja, mitä taas haluaa viedä eteenpäin omillekin lapsille. Minusta tosin tuntui, että oman lapsen syntymä oli konkreettisin asia irrottautumiseen omista vanhemmistaan ja siitä, että heidän mielipiteensä ei saa enää kaataa maailmaani. Mun ongelmani on ollut kova miellyttämisen tarve, mutta nyt ainakin ajattelen, että tämä on minun perheeni ja minun lapseni. Teen omalla tavallani asiat. Toivon, että olet tehnyt päätöksesi äitiydestä aivan omasta halustasi, etkä niiden virheiden takia, joita vanhempasi ehkä tekivät. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä. Erään psykologin toteamus helpottaa suorituspaineita: "vanhempi epäonnistuu aina". Josko nyt mitään täydellisen vanhemman kriteerejä on olemassakaan. Sinäkin tiedostat asiat, jotka lapsuudestasi vaikuttavat sinuun, joten kai sitä on tavallaan askeleen edellä. Minäkin yritän jatkaa syömishäiriöstä aiheutuvien asioiden tunnistamista.

Mieheni antoi todella ajattelemisen aihetta. Olen ollut hyvin nuori, kun tapasimme. Hän pohti, jos en ole tiennyt silloin, mitä haluan ja nyt olen kasvanut siihen pisteeseen ja tajunnut, että tämä ei ole sitä. Itse taas ajattelen, että kokemukset vaikuttavat. Totta kai nyt ajattelen, että jos eroaisin, en ikinä antaisi kenenkään lyödä tai kuristaa minua. Tai se olisi heti hyvästi! Tai, etten ikinä enää ottaisi miestä, kenellä on lapsi ja hankala exä. Oppia ikä kaikki! Mutta eihän mikään suhde ole täydellinen. Minä olen nyt tässä ja silloin, kun meillä menee hyvin, niin en haluaisi olla missään muualla... harmi vaan, että meillä menee niin harvoin hyvin. Oikeasti.

Kiitos myös raikolle tuesta. Käyn tutustumassa antamaasi sivustoon. Toivottavasti tekin löydätte kaikkia tyydyttävän ratkaisun tilanteeseenne. Ja tärkeintä on, että saat puhua miehellesi ja tukea/ymmärrystä häneltä.

Ihanampaa talvea meille kaikille!