Heipä vaan…

Mietin olisiko täällä täysin tuntemattomia mielipiteitä, jotka osaisi olla puolueettomia. Omat ystävät kun tietenkin ajattelevat minun tahtoa ja parasta enkä vanhemmilta uskalla edes kysyäkään, siskoni varmasti vain surettuu jos hänelle puhun…

Tilanne siis se että ollaan oltu tuon komeamman puoliskoni kanssa yhdessä yli 10v. Hän pian 28v minä 27v. eli toistemme teini-iän first sweetheartit melkein ollaan.

Nyt kuitenkin itselläni on ollut jo useamman vuoden ongelmana itseni etsiminen, kouluja/töitä läpi koluten ja sitten keskeyttäen kun ei tunnu omalta. Lisäksi itseltäni löytyy lähivuosilta kaksi keskivaikean/vaikean asteista masennusjaksoa, joista toisen myötä juuri olen taas eronnut opiskeluista koska tiedän ettei pääni juuri nyt kestä sellaista stressiä…

Tämän kaiken oman kriisin päälle olen viime vuosina alkanut huomaamaan että suhteessa on jotain mätää – vaikka toinen toki on ollut todella ihana ja luotettava tukipilari pahoinakin hetkinä niin olen huomannut valittavani asioistamme joka toinen päivä, hänelle, omille ystäville, itselle – kenelle tahansa kelle uskallan puhua..

Olen viimeisen vuoden pyytänyt miestä puhumaan ongelmistamme, olen kertonut miltä minusta tuntuu ja pyytänyt häntäkin jotenkin osallistumaan keskusteluun etten puhuisi vain itsekseni. Olen kertonut kaipaavani nykyään paljon enemmän omaa rauhaa ja tilaa jossa voisin toteuttaa itseäni ja toivonut häneltä kommentteja tai ehdotuksia tilanteeseen…

Olimme n. Vuosi sitten toteamassa että voisimme muuttaa isompaan ja omaan asuntoon jossa molemmille olisi omaa tilaa enemmän – käytiin jopa katsomassa myynnissä olevia ja neuvottelemassa lainoista… Se kuitenkin jostain syystä hiipui kun sopivaa ei tuntunut löytyvän ja itse olin yhä hakusessa valintojeni kanssa (avokki kun haluaisi että molemmilla on tasapainoinen tilanne & talous jos oma ostetaan..)

Nyt vuotta myöhemmin kun aloitin opiskelun 2017 ja sen olen taas jo lopettanut juuri, sekä masentunut vakavasti ja alkanut yhä enemmän kaipaamaan omaa rauhaa pienestä yksiö/kaksiostamme, olen alkanut näkemään asiat eri tavalla.

Olen huomannut että avokkini ei ole halukas tai kykenevä? Puhumaan mistään, olen vuoden verran pyytänyt häntä tueksi omiin asioihini, pariterapiaan jopa, selvittämään yhteisiä riitaa aiheuttavia asioita ja kirjoittanut hänelle kolme kirjettä kun en ololtani ole pystynyt suoraa puhumaan – kaikin tavoin olen yrittänyt ottaa kontaktia, antanut aikaa ja pyytänyt että toinen sanoisi edes jotain mielipiteitään julki, asioihin jotka välillämme omaa mieltäni vaivaa.

Avokkini kuitenkin on tavallisen tavan mies, ”mies, joka ei puhu, eikä pussaa”. Lisäksi hän käyttäytyy kuin mikään ei olisi pielessä, ihan niinkuin en olisi koskaan kysynyt omien vuokra-asuntojen hankinnasta hetkeksi tai itkenyt hänelle sitä kuinka se puhumattomuus ja muut pienet asiat satuttavat hyvin syvästi itseäni…

Siispä,kaipaan puolueettomia mielipiteitä siihen pitäisikö minun vain etsiä oma asunto ja ilmoittaa ottavani hetki aikaa itselleni, löytääkseni itseni tämän kaiken takaa – vai odottaa yhä, kahden vuoden soutu huopauksen jälkeen että hän jossain vaiheessa kasvattaa pallit ja sanoo suoraa ja selkeästi mitä ajattelee?

En halua erota, kaipaan vain omaa aikaa ja itseäni jotka olen molemmat hukannut tämän elämän myötä. Rakastan häntä kyllä yhä ja ajatus lähtemisestä sattuu, mutta en tiedä kuinka kauan voin jatkaa näin tai jaksan antaa itseni odottaa…

En edes pysty enää itkemään tätä asiaa, tuntuu vain niin turralta ja tunnottomalta…