Ollako vai eikö olla
Enpä tiedä… edes sitä, mihin kirjottaisin. Kokeillaan tätä. Ahistaa!
Olen aikuinen nainen, vuosien puolesta. Lapset ovat jo maailmalla. Ajauduin uuteen suhteeseen muutama vuosi sitten. Edellisen liiton (ja pettämisten) jälkeen ehdin kyllä olla ihan yksinkin, mutta kaipasin seuraa, läheisyyttä, kumppania.
Mies löytyikin viimein, mutta enpä tiennyt, mihin soppaan itseni nakkasin. Jätin kaiken tämän uuden rakkauden takia. Muutin kauas lasten ja ystävien luota. VIRHE! Täällä minä nyt nökötän yksin korvessa. Mies töissä, minä en. Pari kertaa viikossa pääsen kaupoille. Jihuu! Yhteisiä mukavia juttuja ei tunnu löytyvän kuin harvakseltaan. Alkoholi tuntuu olevan rakkaampaa seuraa kuin minä…
No okei, eipä innostuta liikaa haukkumaan. Ymmärrän kyllä jollakin tavalla kumppanin aivoituksia. Menneisyyden haamut siellä päässä häiritsevät edelleen. Mutta kun apuakin olisi saatavilla. Miehille sen hakeminen tuntuu vaan olevan niin hemmetin vaikeaa. Sori yleistäminen. Kriisitilanteiden jälkeen luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ja elämä jatkuu. Jostain kumman syystä lupaukset unohtuvat jo parin päivän päästä ja taas nousee mekkala. Ja lupaillaan jajajaja… Melkonen sekametelisoppa. Olin jo niin rikki, että hommasin oman asunnon kotikaupungistani. Viime tipassa ennen muuttoa peruin koko homman. Ne suuret lupaukset sekoittivat taas pääni. Jopa pariterapiaan meno oli listalla. Kaikki kaatui jo seuraavana viikonloppuna. Yksin sain olla taas, mies seurusteli viinan kanssa.
Miksi toimin näin??? Miksi en lähde? Tämä touhu on kyllä niin kliseistä kuin olla vain saattaa. Yksi iso syy taitaa olla häpeä. En pysty näyttämään maailmalle, että olen taas epäonnistunut. En halua huolestuttaa sairaita vanhempia jne. Sitä paitsi mieshän on ihana pohjimmiltaan. Minun pitää vaan parantaa se. Hah!
Järki sanoo, lähde menemään. Parempi yksin yksinäinen kuin kaksin yksinäinen. Miten saisin repäistyä itsensä ulos tästä vankilasta?
Ja vielä PS. Tiedostan myös omat virheeni tässä suhteessa… Vai menikö jo nöyristelyn puolelle?
Kylläpäs helpotti oloa pelkkä kirjoittaminen.
Olen miettinyt monesti samaa, miksi tuntea häpeää suhteen loppumisesta, ikäänkuin se olisi henkilökohtainen epäonnistuminen? Kai jokainen haluaa ajatella että se rakkaus riittää pelastamaan mutta eihän se monesti mene niin.
Itse painin suhteessani eri ongelmien kanssa kuin sinä, mutta pystyn silti samaistumaan tilanteeseesi. Joskus vain tulee se piste, että on pakko päättää että alkaa rakastamaan itseään ja pitämään huoltaan myös omista tarpeistaan. Alkoholistin tyttärenä voin sanoa sinulle, että jos tilanne on tuo, niin se viina tulee aina viemään voiton. Valitettavasti.
Alkoholistin tytär minäkin. Tunnollinen huolehtija. Oma jaksaminen jää hoitamatta. Onneksi edes lapset ovat ylpeitä äitinsä aiemmista toimista.
Pitää yrittää panna asiat tärkeysjärjestykseen ja vihdoinkin toimia. Yritän olla kyynistymättä, vaikka takaraivossa kaikuukin sanonta "paskan määrä on vakio". Aurinko paistaa aina jossakin. Tsemppiä sulle onlyone1.