Ollakko vai eikö olla, mikä on oikein ja mikä väärin - ajatus kiertää kehää...
Moi, olen 45-vuotias naimissa oleva nainen. Kaksi lasta, molemmat murrosiässä. Olen ollut aviossa 20 vuotta. Mieheni on maanisdepressiivinen, jonka johdosta hän on eläkkeellä. Liekö kyse keski-iän kriisistä vai mistä, mutta olen alkanut vahvasti kyseenalaistamaan elämääni ja valintojani. Mieheni sairaus on vienyt suunnattomasti energiaa ja tietyllä tavalla eristänyt minut muista. Koen olevani yksin.
Kun menimme naimisiin ei minulla ollut tietoa hänen sairaudestaan. Hän tosin sairastui masennukseen hyvin nopeasti naimisiinmenomme jälkeen (rohkaisevaa 😉) Sairaus tuli näkyväksi tilanteessa, jossa ensimmäinen lapselle syntyi ja samaan aikaan mieheni sai potkut.
Mieheni eläke on pieni ja minä olen elättänyt perheen. Olen korkeakoulutettu ja työ on aina ollut minulle tärkeä. Nyt haluaisin kuitenkin jo hellittää ja toivoisin, että joku pitäisi minusta huolta. Mieheni tekee parhaansa omista lähtökohdistaan. Suhde on kuitenkin enemmän hoivasuhde. Välitän miehestäni, mutta tunnen itseni onnettomaksi nykyisessä tilanteessa.
Mieheni sairaus ja kahden lapsen kasvattaminen ja perheen elättäjyys on vienyt kaiken energiani. En ole jaksanut pitää yhteyttä kehehkään. Tunnen oloni yksinäiseksi. Mietin uutta alkua ja avioeroa, mutta se pelottaa senkin takia, että minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa.
Mietin myös mitä voin elämältä olettaa. Tulisiko minun tyytyä nykyiseen tilanteeseen? Mieheni ei ole syyllinen sairauteensa. Mietin myös, että onko sairaus syynä siihen, että emme elä onnellisessa parisuhteessa vai onko syynä se, että olemme liian erilaisia. Minä temperamenttinen ja nopea ja mieheni rauhallinen ja suht hidas. Mieheni haluaisi elää nykyisessä tilanteessa. Olen yrittänyt keskustella, mutta keskustelu ajautuu umpikujaan ja mieheni närkästykseen sekä mielenosoitukseen.
Tilanteestani kertoo se, että viime syksynä sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Nyt lääkkeiden turvin hoidan arkea.
En enää tiedä mitä ajatella…ajatus kiertää kehää. Kaikki kommentit ja ajatukset tilanteensta ovat tervetulleita. Kiitos jo etukäteen.
Hei Niih! Olet varmaan niin pitkään elänyt jaksamisesi äärirajoilla,että olet jo täysin väsynyt tilanteeseesi. Ei ole pikkuasia elättää perhettä,kasvattaa lapset ja hoitaa vielä puolisoasikin. Ei ole miehesi syy,että hän sairastui,mutta pitää ajatella omaakin elämää. Lapset lentävät kohta pesästä,mutta mies jää edelleen hoidettavaksesi ja ei tilanne ratkaisevasti muutu sittenkään.Kyllä se on vakavan miettimisen paikka,että tätäkö oma elämä tulee olemaan. Onko sinun mahdollista keskustella asiasta jonkun asiantuntijan kanssa esim. perheneuvolassa tai jossakin muussa paikassa. Sairastut kohta itsekin vakavasti,jos tilanteeseen ei saada helpotusta. Enempää en osaa sanoa,mutta ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelu voi tuoda jonkun ratkaisumallin tai helpottaa oman päätöksen tekoa. Tsemppiä sinulle!
Hei Niih,
isoja kysymyksiä ja vähemmästäkin ihmiset kyseenalaistavat valintojaan ja elämäänsä. Ei tuollaiseen kysymykseen ehkä olekaan mitään oikeaa ratkaisua ja vastausta. Kannattaa tosiaan pyytää ammattiapua, esim. kirkon kautta sitä saa ilmaiseksi - ja kohtuu nopeasti, jos on akuutti tilanne. Aika samoilla linjoilla olen Mollyanin kanssa. Toisaalta kannattaa myös miettiä millaisen esimerkin ja elämän haluaa antaa lapsilleen: olisiko ero helpotus heille, miten he sen kokevat.
Mutta ehkä se vastaus löytyy juurikin tuosta omasta jaksamisestasi: pahinta lienee, että kummatkin olette sairata ja huonovointisia. Vaikka varmasti tuo jaksaminenkin vaihtelee, on parempia ja huonompia aikoja. Ja tähän mennessä parempia ollut varmastikin riittävästi, kun olet jaksanut näinkin pitkään - olet ollut vahva nainen!