Oliko se nyt tässä?
Hei,
mieheni ja minä olemme olleet noin 30 vuotta yhdessä. Elämä on sujunut suhteellisen hyvin, kunnes perheeseen tuli kauan kaivattu tulokas. Lapsi.
Tämän jälkeen kaikki alkoi mennä metsään.
Ensin minua epäiltiin työpaikkani(miehen kanssa sama) rahojen viemisestä. Tuo oli ja ilmeisesti on miehelleni vieläkin kova paikka. Olihan se minullekin, mutta tiesin, etten rahoja ole ottanut, joten en asiaa ajatellut muutakuin positiiviselta kannalta siis omalta kannaltani.Asiasta ei koskaan ole kunnolla puhuttu, tapeltu kyllä ollaan ja mies on ollut kuin viritetty jousi siitä asti.Hän on myös katkaissut kaikki välinsä omiin sukulaisiinsa, jota minä en pysty ymmärtämään.Hän ei myöskään käy missään, ei yksin, ei pojan kanssa, eikä perheenä yhdessä.
Siihen vielä pikkulapsen arki, univajeet ja suuri elämän mullistus , josta (olen huomannut) ei molemmille tullutkaan ihanaa.
Tulemme poikani kanssa hyvin juttuun, temperamenttimme on niin samanlainen ja olen syyllistynyt mieheni syyttelyyn ja haukkumiseen poikamme edessä.
Mies on vastaavasti huutanut, heittänyt tavaroita ja käynyt käsiksikin(annoin kyllä takaisin) poikamme edessä.
Olen siis rakastunut omaan poikaani, niinkuin äiti(en siis millään tavoin romanttisessa mielessä)Me käymme hänen kanssaan harrastuksissa ostoksilla ym.
Tällaista mallia en itse ole kotoa saanut, meillä kyllä huudettiin mutta asiosta puhuttiin ja aina lapsille välittyi se,että vanhemmat rakastavat toisiaan, asiat vain tappelevat.Isäni oli loistotyyppi.
Miehen äiti on eronnut ja ilmeisesti isäpuoli ei ole ollut hirveän mukava.
Minä ole halunnut asiaa selvittää, puhua ja tehdä jo kaiken mitä omin voimin pystyn, mutta hän ei puhu.
Hän ei siis puhu mistään asioista, hän ei hoida enää kotia, ei remontoi, ei harrasta mitään muutakuin istuu tietokoneella joka ikinen päivä työpäivän jälkeen. Ulkoilee tosin pojan kanssa tuossa ulkona ehkä noin tunnin per päivä.
Näin minä en ole ajatellut poikaani kasvattaa, ja olen sen tosiaan hänelle sanonut.
hän sanoo että ihan sama tai että kaikki on ollut tätä samaa paskaa jo useamman vuoden.
Kun kysyn mikä mättää, ei vastausta.
Minä olen siis ekstovertti ja hän introvertti, mutta ennen tuota pojan tuloa kaikki sujui suht hyvin.
Itse olen joustanut omista asioistani hänen takiaan, mutta pojan tulon vuoksija sen huonon alun vuoksi olen ruvennut pitämään puoliani. ja minulla on hirvittävä tarve puhua.
Seksiä on noin kerran viikko, ja sen jälkeen hetki menee ihan hyvin. mutta minä teen aloitteen ja senkin vain siitä syystä, että arki sujuisi, en siis halua.
Rakastan häntä(tai ainakin niin luulen), mutta olen jo kauan ajatellut, ettei tämä ehkä olekaan minun mieheni. Syy miksi vielä olen tässä suhteessa on poikani ja se, että mieheni on maiilman ihanin kun hän pääsisi tästä yli.
Kertokaapa kokemuksia…
Kirjoitit kuin elämästäni; minäkin jäin huonoon suhteeseen lapsien vuoksi ja epäryyttäni, koska luulin etten pärjäisi yksin. Samoin odotin sen "ihanan miehen paluuta", mutta tilanne ajautui entistä hankalammaksi. Varsinkin kun väkivalta alkaa näyttelemään isommin, on peli menetetty. Tällä hetkellä totuttelen elämään kahdestaan tyttäreni kanssa, ja pärjään erittäin hyvin, jopa paremmin kuin aikaisemmin eläessäni painajaista "ehjässä" perheessä. Lisäksi olen saanut poikani "takaisin" ja oivaltanut, miten isä on sabotoinut minun vanhemmuuttani suhteessa palvomaansa poikaan. Uskon, että hänen persoonansa rakenteesta puuttuu tietty joustavuus, mitä tarvitaan eläessä perhe-elämää.
Samoin kuvasit hyvin hänen niukkaa sosiaalista elämää ja verkostoa. Meillä kävi samoin; aikaa myöten mies oli katkonut kaikki suhteensa, jopa omaan isäänsä, jolloin mulle jäi lasten suhteiden ylläpito hänen sukuunsa. Ja mitä vielä, sain palkakseni lisää mökötys-vallankäyttöä, kun uskalsin pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät hänen mielessään olivat tyhjää.
Kun nyt 29 vuoden jälkeen mietin elämääni hänen kanssaan, pidän suorasainena ihmeenä, että nyt olen sieltä pois. Toki sitä kaipaa ihmeellisiä asioita ja toivoi monta vuotta, että se hurmuri, johon on antanut itsensä rakastua, palaisi ja elämä muuttuisi hyväksi. Ei se muutu, päin vastoin painajaisemmaksi menee.
Omien rajojen vahvistaminen ja kysyminen, miten haluaa loppuelämänsä viettää ovat oleellisia kysymyksiä siinä hetkjessä, kun on vielä voimaa irrottautua samasta, pahasta kaavasta. Vastuunotto omasta onnellisuudesta luo myös lapsille/lapselle paremman mallin elämälle.
Syytän itseäni huonosta vanhemmuudesta, koska otin vuosi vuodelta enemmän pataan ihmiseltä, joka oli myös heidän isä. Hänen vanhemmuutensa ei ollut niin vahvaa, että hän olisi miettinyt valintojaan esim. lasten kautta; minkälaisen mallin hän tarjoaa parisuhteesta lapsilleen ja minkälaisia ongelmanratkaisutapoja. Itsekkäästi vain aikuisen tarpeet, ja varsinkin silloin kun oli paha mieli, hän ei pystynyt lainkaan miettimään, miten asiat näyttäytyvät lapsille.
Voimia sinulle elämäsi pohdinnoissa, itse nyt hieman tyytyväisempi loppuelämän rakentaja.