Hei,

olen noin kolmekymppinen mies, ja seurustellut nelisen vuotta, nykyisin kihloissa ja häitä suunnittelemassa.

Suhde on ollut hirmuista vuoristorataa – pääasiassa syöksyjä – melkein alusta saakka, ja nyt havahduin miettimään, että onkohan tässä takana jotain ikävämpää ja vaikeammin ”korjattavaa” kuin pelkkä puolison vaikea masennus. Olisin hirmu kiitollinen jos joku ulkopuolinen voisi kertoa, miltä tämä tarina näyttää. Yritän olla mahdollisimman tarkka yksityiskohtien suhteen.

Tapasimme aikanaan yhteisen puolitutun kautta, ja alku tuntui hyvältä. Soittelimme toisillemme joka ilta pitkiä puheluita (emme asuneet ihan lähekkäin) ja tuli olo, että hän on oikeasti kiinnostunut. (On monta kertaa edelleen sanonut, että rakasti minua ihan oikeasti.)

Ongelmat alkoivat, kun rupesin miettimään, onko kyseessä sittenkään se oikea. Kärsin ilmeisesti jo tuolloin masennuksesta (nykyään syön siihen lääkkeitä) ja jätin muutaman päivän ajan vastaamatta puheluihin. Oli käynyt ilmi, että aikaisempien huonojen kokemustensa vuoksi hän ei ollut kovinkaan kiinnostunut seksistä – tai pikemminkin vihasi sitä – kun taas minulle läheisyys ja seksuaalisuus ovat aina olleet tärkeitä juttuja. Lisäksi (tämän tajusin vasta myöhemmin) hän taisi olla aika pahasti masentunut jo siinä vaiheessa, ja itsetunto oli huono. Luultavasti juuri tästä seurasi kaikenlaista pahaa oloa ja pientä riitaa, jota en sitten osannut yhtään käsitellä. Kun hän saattoi saada äkillisiä raivokohtauksia jostain todella pienistä asioista tai suuttua ihan mistä vain, ja alkoi huutamaan minun tekevän hänelle pahan olon, menin ihan hajalle – en ole ikinä halunnut kellekään pahaa, mutta omakin itsetuntoni on sen verran huono ettei minulla ole mitään vaikeuksia uskoa, että aiheutan muille pahaa vain olemalla. Enkä ole kovin hyvä käsittelemään tunteita tai vaikeita asioita, ja saatan sanoa asiat jotenkin hassusti, joten uskon kyllä loukanneeni häntä (ja varmaan muitakin ihmisiä) vahingossa, tarkoittamatta.

Tässä vaiheessa oltiin oltu yhdessä ehkä vajaa puoli vuotta, ja kivaakin oli. Sitten erehdyin yhden kerran aloittamaan keskustelun siitä, että minä kaipaisin suhteessa myös seksiä. Hän meni omien sanojensa mukaan täysin rikki näistä ”vaatimuksista” ja harrastimme pari kertaa hyvin väkinäisesti, vaikka tiesin, ettei hän halua. Tässä kohdassa olin lähinnä kauhuissani, kun tiesin ettei hän halua, mutta tiesin myös, että jos en könyä hänen päälleen, seurauksena on hirmuinen romahdus, huuto, ja haukkuminen. Suhteessamme on paljon tälläisiä asioita, missä valittavina on vain huonoja vaihtoehtoja.

Koin tuon jälkeen raiskanneeni hänet ja se masensi entisestään, eikä pakotettu seksi tietysti hänellekään hyvää tehnyt. Huutamisesta ja itkuista tuli parin vuoden ajaksi jokapäiväisiä, asioita ”selvitettiin” (eihän niissä tietysti mitään selvinnyt, paitsi että minä olin täysi kusipää epäinhimillinen itsekeskeinen narsistipaskiainen ja kidutan häntä) vähintään joka toinen ilta aamutunneille vaikka seuraavana päivänä olisi pitänyt mennä töihin. Siis minun, hänellä ei ollut tuossa vaiheessa töitä. Olin loputtoman väsynyt, aivan rikki ja tyypillinen reaktioni oli itkeä ja huutaa tuskaani, kun olin niin pahaa aiheuttanut ihmiselle josta kuitenkin tosi paljon välitin, ja kaikki mitä yritin asiaa parantaakseni tuntui vain pahentavan asioita. Ei sillä, ehkä olisi auttanut jos en olisi ollut niin tuhoutunut ja olisin vain voinut kuunnella rauhallisesti hänen raivoamistaan.

Viiltelin itseäni ja yritin pari kertaa puolinaisesti tappaa itseni, hän joutui katsomaan yhtä yritystä. Näistä ja näille ”altistamisesta” saan kuulla liki viikoittain edelleen, että miten pahaa olen hänelle tehnyt, ja kun en ole ollut hänen tukenaan vain vaan itsekkäästi itkenyt ja varastanut huomion kun hänellä oli paha olla.

Kerran kun erehdyin masentunutta ja väsynyttä ulkonäköäni ihmetelleelle naispuoliselle tutulle kertomaan hyvin lyhyesti, että saan kuulla koko ajan kunniani kotona ja olen kuulemma henkistä väkivaltaa tekevä ja siitä nauttiva narsistinen ihmishirviö, tämä kaveri varoitti, että saatan itse olla henkisen väkivallan uhri. Hölmönä menin sanomaan tästä yhden riidan aikana, ja tämäkös sai aivan hirmuisen (vielä kolmisen vuotta myöhemmin säännöllisesti nousevan) suuttumuksen valloilleen: minä en saa puhua mistään meidän asiastamme kenellekään ulkopuoliselle, varsinkaan naiselle. Mustasukkaisuutta on muutenkin, jos olen päiväseltään työasioissa poissa kaupungista ja palaan vasta iltajunalla, niin tulee kyselyjä, että ketäs panit tällä reissulla. Kuulemma minuun ei voi luottaa.

Hän on saanut minut uskomaan, että minussa on psykologista vikaa, että olen lähtökohtaisesti kyvytön empatiaan, ja toistuvasti etenkin vihaisena kertoo, etten ole edes inhimillinen vaan silkka ihmishirviö. Häntä ei ole kuulemma koskaan huomioitu missään ihmissuhteessaan, ja minäkin olen jättänyt hänet ja hänen tunteensa aina huomiotta. Jos hän puhuu totta ensimmäisestä pitkästä suhteestaan (ja uskoisin että puhuu), niin häntä on kyllä kohdeltu todella pahasti, ja kyseinen poikaystävä on hyvin saattanut olla narsisti, tai ainakin epäkypsä kusipää.

Harrastuksia minulla ei enää ole, pl. television katselu (tosin vain niitä ohjelmia, joita hän haluaa katsoa – tyypillistä on, että jos katson jotakin ja käyn vaikka vessassa, kanava on vaihtunut), koska vaikkapa sunnuntaisin pelaamaan lähteminen (mitä tein aiemmin) on käytännössä mahdotonta. Ei hän sitä suoraan kiellä, mutta tekee selväksi, että se on epätoivottavaa – ja joskus kun vielä yritin kysyä lupaa, seurauksena oli helposti riita aiheesta ”miksi et halua olla kanssani.” Olen muuttanut hänen perässään toiselle paikkakunnalle, josta en tunne ketään, ja teen töitä paljon kotoa käsin. Täällä kotona teen nykyään ison osan kotitöistä ja kokkaan kaiken, vaikken pidä kokkaamisesta juuri lainkaan. Enkä varsinkaan siitä, että kokkauksistani löytyy lähes aina jotain vikaa. Kun hän tulee töistä, hän lösähtää sohvalle ja pääsääntöisesti on siinä kunnes on aika lähteä lenkille (jonne minun edellytetään lähes aina lähtevän mukaan) tai nukkumaan. Kuulemma työ rasittaa niin paljon.

Iltapäivisin hän yleensä soittaa töistä lähtiessään, ja jos satun olemaan töitä tekemässä muualla kuin kotona, tämä edellyttää minun kävelevän hänen kanssaan kotiin. Kun kävelemme (missä tahansa), minun täytyy kulkea tarkasti askel hänen takanaan: jos tulen edes vahingossa rinnalle saati jos menen ohi, häntä kuulemma ahdistaa suunnattomasti, ja seurauksena on sähähdys. Tai ihan kaupungilla kävellessä hän saattaa levittää kätensä, etten kulkisi vahingossakaan siitä ohi. Kuulemma minun pitää oppia kävelemään kuin prinssi Daniel Victorian rinnalla; tämä on huumoria, mutta vaatimus oikeassa kohdassa kävelemisestä on hyvinkin totista, ja suhteen alussa ymmärtämättömyyteni aiheutti isoja riitoja.

Soitto tulee lähes aina kun hän lähtee riippumatta siitä, onko hän lähtenyt ajoissa ja onko minulla vaikka deadline lähellä. Joskus olen kyennyt näihin iltapäiväsoittoihin perustelemaan, että asia on kesken ja tekisin sen mielelläni loppuun, mutta nämä ovat aina hirmuvaarallisia tilanteita joista hyvin helposti nousee vähintäänkin tunteja kestävä mökötys ellei täysi huutoriita. Jos olen kotona, minun edellytetään tulevan hänen ovesta tullessaan eteiseen vastaan tervehtimään. Sen sijaan kun hän tulee, tyypillinen tervehdys on ”hmph,” täysi hiljaisuus, tai välitön äyskiminen jostain asiasta. Takki jää lojumaan matolle, ja minun pitää se laittaa kaappiin, kun häntä väsyttää.

Kun lähdemme johonkin, hän painaa menemään heti kun saa vaatteet päälleen, jättäen minut laittamaan valot pois, ovet lukkoon, jne. Juuri koskaan ei hän odota, vaan joskus olen jopa joutunut arvailemaan, mitä kautta hän on lähtenyt, ja juoksemaan perään – oli päällä sitten lenkki- tai juhlavaatteet. Minun pitää tietysti aina kuunnella häntä ja olla aina tekemässä hänen haluamiaan asioita, oli minulla mikä tahansa asia kesken tai olin miten väsynyt tahansa. Sairaanakin tai yöllä herätettynä hoidan hänen asioitaan, kun esimerkiksi sellainen, että hän sammuttaisi yövalon omalta puoleltaan sänkyä, voi olla väsyneelle hänelle liian vaativaa. Muutakin vastaavaa pientä ”kaapin paikan näyttämistä” on paljon, mutta hän ei taida edes sitä huomata, eikä asiasta saa huomauttaa.

Ylipäätään kun kysyn häneltä jotain, hän ei yleensä värähdykselläkään reagoi minuun mitenkään. Yleensä vasta kolmas kysymys tuottaa tuloksen, ja useimmiten tuloksena on ärähdys tai tiuskaisu kun kysyn ihan tyhmiä tai ärsyttäviä asioita. (Näitä tyhmiä kysymyksiä ovat mm. ”mitä haluaisit syödä, rakas?) Pelkään kysyä mitään koska vastaukset ovat yleensä tiuskaisuja, mutta toisaalta pelkään tehdä väärin, kun sittenkin tuloksena on kiukuttelua. Lähes aina kun teen jotain, siinä on jotain väärää; viimeksi tunteja kestävä riita sukeutui siitä, kun olin vastannut hääpaikkatarjoukseen aivan väärin. (Olin siis todennut sähköpostissa jonka laitoin lisätietoja ja hinnoittelun saadakseni, että eräs puute ei ole välttämättä este, kun halusin puhua aiheesta ensin hänen kanssaan – hänen mielestään minun olisi ehdottomasti pitänyt tietää, että puute oli kuolettava este ja vastata asianmukaisesti – en tiedä miten, ilmeisesti olisi pitänyt vittuilla? Tosin nyt hän edelleen pitää ko. paikkaa mahdollisuutena, että en oikein tiedä mitä tein väärin, paitsi että olin minä.) Kun hän taas tapansa mukaisesti huomautti hyvin ivallisella ja vittumaisella äänensävyllä, että minun ei pidä vastata sähköposteihin kun en osaa, niin sanoin ilmeisesti ikävällä äänensävyllä takaisin, että kyllähän noita sähköposteja voi lähetellä edelleenkin, en ostanut vielä mitään. Tätä sitten selviteltiin siihen saakka, että ongelma palasi minuun, ja päädyin pyytämään kyyneleet silmissä anteeksi kun loukkasin hänen tunteitaan.

Muissakin teoissani ja töissäni on lähinnä huonoja puolia, ja olen lähinnä huono ja epäempaattinen ihminen joka ei voi tajuta sitä tai tätä asiaa. Positiivista palautetta en saa koskaan, viikonloppuna kuulin ”rakastan sinua” ensimmäistä kertaa kuukausiin. Minun annetaan ymmärtää olevani syyllinen milloin siihen tai tähän, ”huumorimielessä” kuulemma myös talvinen pimeys on syytäni. Kun olen joskus sanonut, etten pidä enää tälläisestä jatkuvasta ja joskus naurettavasta syyllistämisestä, saan kuulla olevani paranoidi ja itsekeskeinen kusipää, kun puhun aina vaan omista asioistani enkä koskaan hänen pahasta olostaan. Jos en heti lopeta, hän ryhtää huoneesta, painaa sormet korviinsa ja rupeaa itkemään.

Saan jatkuvasti kuulla analyysia siitä, että se tai tämä luonteenpiirteeni, historiani tai suorastaan se, mistä olen kotoisin ja millä murteella puhun, tarkoittaa, että hän on kovin epävarma voiko edes olla minun kanssani. Selvennykseksi, ”historia” ei nyt viittaa päihteidenkäyttöön, pettämiseen tai rikollisuuteen, vaan sellaisiin asioihin kuten että olen joskus ottanut opintolainaa, mikä kuulemma hänelle ei olisi voinut tulla kysymykseenkään; tai siihen, että ostin opiskeluaikana lainarahalla oman yksiön – jonka lainanlyhennykset pitää nyt tarkasti huomioida yhteisen budjetin pohjana olevien tulojen laskennassa TULOINA minulle, mitä ne tietysti ovatkin, olkoonkin että todellisuudessa käytettävissä olevia tulojani ne vain vähentävät – tai siihen, että satun olemaan ”ärsyttävän keskiluokkaisesta” perheestä jossa hänen mukaansa ei ole koskaan voinut olla ”aito” pula rahasta mutta jossa puhutaan vain rahasta.

Hän sanoo suoraan, ettei koe minua kohtaan enää minkäänlaista empatiaa, että vihaa ja halveksii minua, ja tuntee voimautuvansa kun saa kohdella minua huonosti – niinkuin häntä on joskus kohdeltu ja niinkuin olen häntä kohdellut. Hän saa uhkailla minua viikottain erolla ja/tai itsemurhalla; itse saan edelleen kuulla siitä, miten heti vaan uhkailen erolla jos jotain tulee (joskus tein näin valtavien riitojen ja ”kidutat minua, olet narsistinen, vain omaa itseäsi ajatteleva ihmishirviö”-itkujen jälkeen; en ole sitä tehnyt vuosiin, mutta joskus kyllä olen kysynyt, miksi olemme yhdessä. Suuri virhe.)

Koska olen kohdellut häntä niin kaltoin, kaikki tälläinen on kuulemma täysin oikeutettua, ja jos haluan parempaa kohtelua (hän viittaa aina suhteemme ensimmäisiin kuukausiin, jolloin hän kyllä kuunteli ja oli empaattinen) minun pitää muuttua ja korjata tekemäni vääryydet. (Miten, sitä hän ei tiedä.) Olen yrittänyt ja lääkkeiden avulla olen kyennyt ainakin pitämään kurissa pahan oloni, ettei se aina purkaudu itkuna – mikä saa hänet raivon partaalle. Lisääntynyt rauhallisuus on myös auttanut vähän ja esimerkiksi viikonloppu oli ihana, vaikka tuo keskustelu opintolainasta (satuin ihan sivumennen mainitsemaan, että siitä on vielä vähän maksamatta) vähän hirvitti. Kuulemma olen ”just tuommoinen,” ”taloudellisesti vastuuton ja huoleton” enkä ”ajattele hänen tarpeitaan,” joten hän ei tiedä, voiko olla kanssani. Näin siis hirmu hyvin ja rauhallisesti menneen viikonlopun päätteeksi, ihan normaalilla äänensävyllä tällä kertaa.

Tyypillistä on myös suuri epäluulo etenkin perhettäni kohtaan – äitini ja siskoni ovat jatkuvasti epäilyksenalaisina tarkemmin määrittelemättömästä ”keskiluokkaisesta” piilovittuilusta, ja kumpaakaan ei saisi mielellään tavata. Tai siis, ”en minä sinun menemisiäsi rajoita” mutta kun yksin meneminen aiheuttaa syyllistämistä toisen tarpeiden huomiotta jättämisestä ja usein tosi pahalta tuntuvia syyttelyjä vieraiden naisten kanssa pelehtimisestä (vaikka soittaisin heti päästyäni siskon luo), niin vähälle on kontaktit jääneet. Kihlattuni on siis juristi ja hyväpalkkaisissa töissä; sisko on kunnan hommissa, mutta hän on kuulemma silti inhottavan keskiluokkainen. Onhan hän joskus sanoissaan ajattelematon, mutta kihlattu tuntuu usein jotenkin olettavan, että kaikkien ihmisten täytyisi osata lukea toisten ihmisten (tai ainakin hänen) ajatuksensa ja heidän olisi tiedettävä, minkälaiset asiat saavat hänet ärsyyntymään. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi tietyt puheenaiheet, tietynlaiset sanat, tietyt äänensävyt, ja tietyt asiat. Esimerkiksi verinen, vieläkin ylitsepääsemätön loukkaus oli se, kun siskoni (joka tuntee monia vanhoja kavereitani) oli erehtynyt järjestelemään minulle yllätysjuhlaa 30-vuotispäiviksi, ja oli kysynyt kihlatultani asiasta siten, että saattoi ymmärtää hänen järjestävän jo juhlat ja vain kysyvän apua, eikä kysyvän, haluaisiko kihlattuni (joka ei tässä vaiheessa tuntenut ystävistäni ketään) järjestää juhlat. Tai jotenkin näin, en ole oikein vieläkään ymmärtänyt mikä tarkkaan ottaen meni pieleen, mutta jotenkin sisko teki jonkin anteeksiantamattoman protokollavirheen joka kaikkien täyspäisten ihmisten olisi pitänyt tajuta, joten se ei voinut olla muuta kuin tahallinen loukkaus. Ei sitten järjestetty juhlia, vaikka juuri mitään en ole koskaan enemmän toivonut kuin tuollaista yllätystä.

Muille ihmisille tämä ei näy, hän on tosi mukava, fiksu, empaattinen ja iloinen. Joskus olen koittanut kysyä, miksi hän purkaa kaiken pahan olonsa minuun, ja välillä se on tuntunut jotain auttavankin, mutta ei vielä kovin pitkäksi aikaa.

Olen sitä mieltä että olen ihan todella toiminut tyhmästi ja ilkeästikin, koen raiskanneeni hänet, enkä ole osannut oikein keskustella tunteista ja asioista. Vaikka välillä olen miettinyt, että olenko aidosti ollut todella paha ihminen kun esimerkiksi yritin keskustella seksuaalisista haluistani, vai voisiko toisenkin suhtautumisessa olla vikaa. Haluaisin tämän jutun toimivan, olen valmis muuttumaan niin paljon kuin vain pystyn, ja monesti minulla on tosi kivaa, vaikka aina onkin vähän kuin munankuorilla kävelisi, ja usein ahdistun pelkästään siitä, että puolisoni tulee kotiin – kun suurella todennäköisyydellä edessä on ilta äyskimistä ja vähättelyä, tai jos sanon jotain vastaan, riitelyä ja huutoa.

Tähän saakka olen laittanut kaiken puolisoni masennuksen piikkiin, ja yrittänyt olla mukana ja parantaa koko ajan. Mutta viime viikolla satuin lukemaan Ilta-Sanomista jutun narsistivaimon kanssa asuvasta miehestä, ja melkein jokainen kohta tuntui täsmäävän omien kokemusteni kanssa. Joten ajattelin kirjoitella auki, mitä olen kokenut. En oikein tiedä mitä tästä haen, kaipa jotain vahvistusta johonkin suuntaan, tai vaan tilaisuuden kertoa jollekin kun en saa kenellekään tästä asiasta puhua. Tai jos joku vaikka on ollut samanlaisessa tilanteessa. Kiitos ja anteeksi pitkästä kirjoituksesta.