Olen yhdentekevä ihminen
Kesällä olisi tullut 13 v täyteen elämänkumppanini kanssa. Näihin vuosiin mahtuu yhdessä ja erikseen asumista, lähinnä erillään asuminen on johtunut taloudellisista syistä. Viimeiset viisi vuotta asuttiin taas yhdessä. En ole ehkä erinomaisen hyvä ihminen ylipäätään ollenkaan viihtymään tiiviisti samassa asunnossa kenenkään kanssa, mutta yritin parhaani ollakseni mahdollisimman vaivaton ja helppo ihminen kumppanilleni joka yksin kävi töissä ja vastasi suurimmasta osasta kaikista menoista. Itse kun olin ensin kuntoutustuella ja sitten sain eläkkeen, joka ei tietenkään ole häävi. Taustalla kun on vuosikausien putki masentuneena ja ahdistuneena – uskallan silti väittää että en ole ollut niin ikävää seuraa kuin jotkut masennuksessaan erittäin kielteisen näkökannan kehittävät ihmiset… Lisäksi kumppanillakin on ollut omat oireilunsa, lähinnä kyvyttömyys hillitä itseään eli raivostumista pikkuasioiden takia. Siihen on auttanut SSRI-lääkitys jonka hän sai työuupumuksen ja masennuksen myötä. Itselleni mistään lääkkeestä ei ole ollut koskaan mitään merkittävää hyötyä, ja lääkäri onkin sanonut että ahdistukseni vuoksi en saa SSRI-lääkkeistä apua.
Alkuvuodet suhteessamme olivat välillä kirjavaa aikaa miehen ajoittaisten raivokohtausten vuoksi, ja varsinkin sen vuoksi että itse reagoin niihin helposti heittäytymällä yhtä raivokkaaksi. Esineitä rikkoutui puolin ja toisin, ja itse olin pahimmillani myös väkivaltainen, mutta jostain syystä kumppanini ei pane tälle juurikaan painoa eikä ole koskaan sanallakaan valittanut tästä tai yrittänyt minua mitenkään syyllistää. Olen pystynyt hillitsemään itseäni ja olemaan lyömättä kumppania sellaiset 9 v. Viimeiset pari vuotta ei olisi ollut edes pienintäkään syytä, kun omat raivonsa lääkkein kuriin saanut mies ei ole käyttäytynyt tavoilla jotka aikoinaan provosoivat minua (uhkailu tapolla tai itsemurhalla, huutaminen ja riehuminen).
Olin siis varsin tyytyväinen elämäämme, vaikka se onkin tietenkin pahasti rutinoitunut ja kaikki sujui kai vähän liiankin helposti nyt kun jälkikäteen ajattelee. En koskaan tosissani uskonut että minulla voisi olla sen parempi kenenkään muunkaan ihmisen kanssa. Ennen nykyistä kumppaniani olin ihastunut pari kertaa aikuisella iällä, ja pidin niitä kertoja älyttöminä tapauksina, suorastaan halveksuin itseäni siitä että olin niin typerä että päätäpahkaa tykästyin tyyppeihin joita en olisi voinut vähempää kiinnostaa, oikeasti. Sain kyllä seksiä ja jonkin aikaa jonkinlaista ystävyyttäkin, mutta kukaan ei halunnut seurustella kanssani eikä olla kanssani. Minussa oli aina jotain väärää, joko vääränlainen keho tai luonne tai sitten olin jonkun elämässä väärään aikaan (tyypillä juuri loppunut Suuri Rakkaus jonka mittoihin en tietenkään voinut yltää…) Tähän pitkäaikaiseen kumppaniini en koskaan ihastunut, mutta arvostin suuresti sitä että saatoin rakastaa häntä vakaasti arjessa. Mielestäni meillä oli nimenomaan kumppanuus.
Seksuaalisella tasolla en pitänyt kumppaniani erityisen kiehtovana – se jäi jonnekin suhteemme alkuaikoihin kun hän ulkoisesti muistutti enemmän sitä miestyyppiä johon olen heikkona. Koko suhteemme ajan tiesin että itsekään en vastaa hänen naismakuaan – mikä se sitten liekin, mutta jotenkin hänen puheistaan sain aina sen käsityksen että hän sai ehkä välillä oikein miettimällä miettiä mikä minussa olisi kaunista. Kehoani hän kehui kyllä kovasti ja nuorekkuuttani (olen 41-vuotias nyt), mutta kasvojani ei koskaan. Ajoittain näytin kyllä kuulema ”söpöltä” jos sattui olemaan tukka hyvin. Kumppanini kasvoista itse puolestani pidän kovin, ainakin silloin jos hän ei näytä happamelta. Mutta kehon kanssa… en tiedä. – Minua voi pitää pinnallisena kun puhun tällaisia, mutta jostain syystä minulle ei vaan nappaa keho kuin keho. ☹️
Seksin saralla oli myös kaikenlaista ongelmaa sillä joitakin vuosia sitten sairastuin krooniseen sairauteen joka vaikutti syvästi seksielämääni, pahimmillaan olen tuntenut olevani jopa jollakin tavalla seksi-invalidi. Toisaalta tämä sairaus on helpottanut vuosien varrella, ja olen tervehtynyt niin paljon ettei seksi välttämättä olisi enää kauhea ongelma.
Ongelmaksi muodostuu että sitä ei enää tule välillämme olemaan. Jouduimme taas erinäisistä syistä johtuen muuttamaan erilleen, mutta en mitenkään olettanut että suhteemme päättyisi nyt sen enempää kuin se on aiemminkaan tehnyt eri osoitteissa ollessamme. Mutta kumppani alkoi käyttäytyä jotenkin omituisesti, puheli niin ihmeellisiä asioita etten kohta voinut enää kuin huutaa että mikä (piip) nyt oikein on. Pitkän kiertelyn ja monien valheiden jälkeen hän lopulta kakaisi että on tapaillut toista naista puolen vuoden ajan. Mitään ”peruuttamatonta” ei ole kuulema tapahtunut, mutta ”tunne on vahva ja syvä”.
Loputtoman jauhamisen lomassa sain kuulla että rakkaani pelkää tekevänsä elämänsä suurimman virheen, mutta heti kun olin tarttua oljenkorteen ja toivoon että voisimme vielä jaksaa, mihin kuitenkin olisin valmis (tyhmä kun olen?) niin hänen painokkaasti ja moneen kertaan esilletuomansa seikka on se että olisinko muka tyytyväinen jos hän jäisi luokseni minun mielikseni.
En tietenkään. Mutta tuo kysymys satuttaa. Tuntuu kuin 13 v olisi kaadettu ojaan ja minä sen mukana. Välillä iskee suunnattoman vihan puuskia ja tekisi mieli entiseen malliin riehua ja hajottaa paikkoja, aivan kuten kumpikin teimme pahimpina vuosina, mutta mitä se hyödyttäisi? On irvokasta että ainoa ihminen jonka kanssa tästä asiasta voin puhua on nimenomaan HÄN. Ketään muuta ei kiinnosta. Mielenterveystoimistoon minulla oli muutenkin aika 3 vk päähän, eikä sitä pystytty aikaistamaan. Kirjoitin äidilleni jolle muutenkin kirjoittelen melko usein, eikä hän soita eikä sano mitään vaikka kirjoitin että koskaan eläissäni minusta ei ole tuntunut yhtä pahalta. Laitoin s-postia toiselle läheiselle ihmiselle, eikä hän ole vastanut yhtikäs mitään. Hän tosin ei taida kovin usein postiaan lukea, ja ehkei osaisi välttämättä mitään sanoakaan.
Itselleni vain tulee sellainen vahva tunne että koska olen kertakaikkiaan näin yhdentekevä ja paska ihminen ettei kukaan tunne minua kohtaan yhtään mitään, niin minkä helvetin takia edes elän? Tuleva exäni on sanonut että minun ongelmani on huono itsetunto (todella!) ja että minun pitäisi opetella rakastamaan itseäni että muukin sitten luonnistuisi. Mutta kuinka voin pitää itsestäni kun ei kukaan muukaan pidä, sehän taas todistettiin kun hän reilun 12 v ”koeajon” jälkeen tulee siihen tulokseen että emme voi olla pari. Ei ole kuulema ollut tarpeeksi lämpöä ja läheisyyttä, eikä intohimoa. (No ei kyllä hänenkään puoleltaan, että samassa ojassa tässä kai oltaisiin kumpikin ellei hänellä olisi sitä toista naista jolta hän saa(?) arvostusta ja kaikkea sitä mikä ilmeisesti puuttuu.)
Toisaalta tuntuu ettei mies ole kauhean lääpällään siihen uuteensa, järkeilee ettei yhtään tiedä kauanko on hänen kanssaan. Pääasia siis meidän suhteemme on että EI todellakaan enää ole minun kanssani, sanoi että pakkoko meidän on olla pari- ja seksisuhteessa. Muuten hän todistelee ja vakuuttaa että on edelleen kaverini, kaverisuhteeksi suhteemme kuvailikin (alensi, koen itse). Mutta epäilen vainoharhaisesti että vakuutteluiden tarkoitus on vain pitää minut miellyttävänä ja rauhallisena, tosiasiassa hän kuitenkin häipyy elämästäni enemmin tai myöhemmin.
Tuntuu kuin pitäisi äkkiä hankkia jostain joku uusi etten jää täysin yksin. Minulla ei ole kavereita, koska en aikoinani jaksanut niitä erikoisemmin haluta kaiken koulu- ja työpaikkakiusatuksi tulemisen jälkeen. Ainoa kaverini oli aiempi exäni joka teki itsemurhan 2000-luvun alussa. Sen jälkeen olen ollut yksinomaan nykyisen kumppanini kanssa tekemisissä, muista ihmisistä en ole halunnut kuullakaan sillä pelkään ihmisiä kuin ruttoa.
En haluaisi päätyä samaan jamaan kuin isäni vanhempieni eron jälkeen, tai edellisen exäni sen jälkeen kun meidän liittomme päättyi. Edellinen exä ei rakastanut minua enkä minä häntä, joten ero 4 v jälkeen oli ainoa järkevä teko. Ehkä nykyinen kumppanini ajattelee samoin että suhteemme ei tosiaankaan voi olla PARIsuhde. Tuntuu kuin olisin muuttumassa siksi edelliseksi mieheksi jonka itse jätin. Hän silloin aikoinaan ilmoitti heti eropäätökseni kuultuaan ettei ole minua koskaan rakastanutkaan. Minua ennen hän oli ollut pakkomielteisen ihastunut johonkuhun ja minun jälkeeni hän aloitti saman touhun taas, melkein stalker-tyyppisesti jotakuta naista kohtaan – ja silti hän aina jaksoi samaan aikaan muistuttaa homoudestaan…
Kun kukaan ei ole koskaan minua oikeasti rakastanut, kun kenenkään kanssa en ole todella saanut tuntea olevani arvostettu nimenomaan NAISENA, ei pelkästään kaverina tai ystävänä, niin mitä ihmettä tässä koko elämässä on mitään järkeä? En ole susiruma vaikken mikään missi olekaan, mutta tosiaan huono itsetuntoni saa minut aina väistymään siististi vasemmalle jos huomaan ettei seuraani kaivata. Tuntuu raivostuttavalta että minun pitäisi olla mielinkielin tulevalle exälleni että hän jaksaa olla edes kaverini ja auttaa minua jutuissa jotka itselleni olisivat liian vaikeita tai raskaita mm. sen vuoksi etten omista autoa enkä ajokorttia. Kun samaan aikaan tekisi mieli lähinnä huutaa kuin eläin, tai lyödä!
Älyllisesti voin järkeillä että olisi naurettavaa alkaa mukamas tappelemaan tästä miehestä, koska kuitenkin juttu on niin että en pysty hänelle antamaan kaikkea sitä mitä hän varmaankin ansaitsee nykyisenä persoonanaan. Ja jos en edes täysin fanita hänen kehoaan, mitä järkeä olisi roikkua hänessä kun joku toinen (se toinen nainen) pitää häntä hyvännäköisenä? Ja entä jos jossakin OLISI joku jolle minun KOKO kehoni olisi jotain sellaista mitä hän haluaa katsella, tai ei ainakaan koe kokoajan että virhe siellä ja toinen täällä? Nykyinen kumppanini on välillä ollut varsin vaativa ja pyrkinyt nujertamaan oman tahtoni mm. siinä miten saan pukeutua. En ole kaikkiin vaatimuksiin alistunut, mutta aika paljon olen tehnyt myönnytyksiä ja kompromisseja ettei tarvitse kuulla mitään jäkätystä. Pitkälti sen vuoksi että hän on kustantanut asumisesta huomattavasti suuremman summan. Välillä on tuntunut kuin olisin loinen tai joku seuraneiti… puudeli…
Omassa asunnossa yhteiskunnan siivellä eläen en ole ainakaan mitään velassa kellekään yksityiselle ihmiselle. En pysty kuvittelemaan itseäni enää koskaan työelämässä, sillä otin niin raskaasti oman työuupumukseni vuosia sitten, plus parissakin työpaikassa kokemani kiusatuksi tulemisen. Välillä suorastaan vihaan ihmiskuntaa, löydän kummastakin sukupuolesta vain pahaa. Kumppaniani en kuitenkaan aiemmin vihannut ja kohdistin häneen kaiken kiintymyksen mitä kai ollenkaan pystyn (tai kuvittelen pystyväni) kehenkään ihmiseen kohdistamaan. Jatkuvan masennuksen ja ahdistuksen vuoksi on vaikea kuvitella että kykenisin suurempiin tunteisiin. Ehkä tämä mies tarvitsee niitä suurempia tunteita. Ei saa minun kanssani, ei ehkä seuraavankaan, mutta onhan tässä vielä elämää jäljellä toivoa.
Itsestäni vain tuntuu että tässä iässäni olen epätoivon partaalla sillä tarjonta minulle on olematon, ja kun on jo niin selväksi käynyt että kukaan ei minusta välitä eikä rakasta, omista vanhemmistani lähtien, niin miksi yrittää tuputtaa itseään enää kellekään?
😑❓
Luojan kiitos se edes vastasi jolle laitoin s-postia. Ehkä äitinikin nakkaa kirjeellä, uskoisin näin.
Mutta tuntuu niin tyhjältä ja kertakaikkisen irvokkaalta koko tämä erotouhu. Olen katsellut eräältä senssipalstalta läjäpäin miesten kuvia ja juttuja ja tuntuu että melkein vihaan heitä kaikkia. Ja ne jotka kiinnostaisivat ovat aina liian nuoria... tai komeita... itseeni verrattuna.
Sairastahan tämä on. Tiedän ettei minun kannata vielä pitkään aikaan edes ajatellakaan mitään tapailua, kun vihaan koko ajatusta. Olen kai vain niin kateellinen tulevan exäni onnelle ja tuntuu että olen aivan huono ihminen häneen verrattuna! Hän on niin haluttu... Minä en koskaan ole ollut haluttu, en oikeasti. Kumppaninikin halusi aina vain pelkkää seksiä, mutta ei koskaan MINUA. (Sama juttu tosin kyllä toisinpäinkin, joten ei voi kovin sättiä...)
Muutama ulkomainen mies on ottanut yhteyttä laatimaani profiiliin. Olen kuulema drop dead gorgeous, teki mieli vastata että oletko sokea vai muuten pöhkö... Ja prettynä piti toinen. Mutta en ota näihin yhteyttä, he ovat liian kaukana, liian erilaisia kuin minä ja katsomus aivan jotain muuta - minulle on hyvin tärkeää että katsomus natsaa yhteen!
Piristihän se kuitenkin vähän ja nosti itsetuntoa kun kehutaan, vaikka olisikin pelkkää anglikaanien tyhjää puhetta.
Mutta enimmäkseen tuntuu kuin sekoaisin. Mitä ihmettä oikein tekisin? 😞
Hei,
Omaan kriisini auttoi todella paljon täällä tukinetissä oleva oma tukihenkilö. Mieheni tapaili ystätärtämme ja oli ihastunut , tunsin itseni aivan nollaksi - riitelyn yhteydessä jopa ulkonäköäni arvosteltiin. Tukihenkilöltä sain uskoa ja luottamusta siihen, että olen arvokas ja kykenen päättämään omasta elmästäni. Suosittelen.🙂👍
Jaa-a... Ongelmani (vaikuttaa paljon siihen että ero on niin vaikea) on se että olen varsin epäsosiaalinen ja ihmisarka, ja kavereita ei tullut hankittua. Tuntuisi yhtäkkiä turhan "intiimiltä" ja kummalliselta alkaa tilittämään yhdelle ja samalle - oudolle - ihmiselle kaikkea elämästään. Mieluiten keskustelisin kokonaisen saman asian kokeneen ihmisjoukon kanssa, ei tunnu niin turhan "ahtaalta" kuin olla keskenään tekemisissä yhden ihmisen kanssa. Joku jossakin väitti että netistä löytyy eronneiden tukiryhmiä, mutta minä en ole löytänyt ainukaistakaan.
Tietääkö kukaan mitään netissä toimivaa vertaisryhmää eronneille, sellaista johon kaikki kirjoitettu ilmestyy heti niin että keskustelu on ripeää ja mahdollisimman moni ottaa siihen osaa? En ihan mitään Suomi24-tasoista kuitenkaan kaipaa, olen niin kyllästynyt siihen miten siellä joku näsäviisas alkaa aina aukoa päätään...
Voi tuntua vähän hassulta että mieluummin olen joukon kanssa tekemisissä kuin yhden ihmisen, mutta minulla on jossain määrin kokemusta vertaistukiryhmistä ja ne olivat ihan ok. Niihin en nyt vaan akuutin tuskan tullen ehdi tahi pääse.
Toisaalta tänään on alkanut vähän helpottaa... Mies ärtyi jostain asiasta tässä kun hänen pitää auttaa minua muuttamaan, ja mieleeni muistui kuinka vähän hänestä pidänkään niinä hetkinä kun hän on pahalla päällä. Pyh, pitäköön toinen tuollaisen rähinäpetterin, jos tykkää. 😉
Kyllä sinun pitää ensin oppia rakastamaan itseäsi. Toisten kautta on todella raskasta elää. Minä olen sitä terapiassa opettelemassa. Ehkä se on vähän muna vai kana tyyppinen ongelma. Pitääkö jonkun toisen rakastaa ensin minua, jotta voisin rakastaa itseäni vai toisinpäin?
Äitisi käyttäytyy sinua kohtaan kuten oma äitini minua kohtaan. Vikahan ei ole kuitenkaan sinussa, jos äitisi ei tule tueksesi kun sinulla on vaikeaa. Tai jos hän ei ole sinulle antanut rakkautta, kun olit lapsi. Hän ei vain osaa. Häntäkään ei varmaankaan ole "rakastettu" lapsena. Sinä olet joutunut ilmeisesti lapsuudesta asti samaan sukupolvesta toiseen jatkuvaan kierteeseen kuin minäkin.
Et ole yhdentekevä ihminen. Kukaan ei ole. Ajattele vaikka, kuinka huomaavainen olet, kun hillitset raivonpuuskasi. Ystävyys eksän kanssa ei ole huono asia. Teillä on kuitenkin pitkä historia ja tunnette toisenne hyvin. Sitä tulevan eksäsi uudella kumppanilla ei ole!
Kiitos. Kieltämättä tosiaan tällä uudella ei ole näitä meidän lukuisia vuosiamme.
Rähjäsin tänään oikein perusteellisesti miehelle. Tietenkin sieltä tuli taas ne iänikuiset että miksi pitää taas, eikö voisi jo antaa olla ja lietsot oikein itseäsi blaa blaa. Hän ei oikein tajua että en suinkaan halua enää väkisin jatkaa hänen kanssaan, vaan haluan vain purkaa raivoni. Hän itse kehotti moiseen, mutta hänelle ei ole auennut että puran raivoni nimenomaan puhumalla silloin kun en ole siinä tilassa että alkaa jo paikatkin mennä remonttiin. Enkä halua siihen tilaan enää, sitä oli tarpeeksi kun suhteemme oli nuorempi.
Mies paljasti että hyvin varhaisesta vaiheesta, ehkä kahta ensimmäistä vuotta lukuunottamatta, hän oli jo miettinyt että meidän ei kuuluisi olla yhdessä. Hän vetosi siihen että oli jo sanonut siitä, mutta minulla ei ollut asiasta mitään mielikuvaa, eikä ihme kun kyse oli sentään vuodesta 1999!!! Kun kaikenlaista loukkaavaa on kumminkin aina silloin tällöin toisillemme sanottu, niin miten ihmeessä olisin tuollaisen voinut muistaa. Kun hänellä aina riitti raivokohtauksia ja kaikenlaista niin tottakai tuollaisen "ehkä meidän ei kuulu olla yhdessä" kommentin voi käsittää niin monella tavalla, esim. siten että hän häpeää tekosiaan ja sanomisiaan. Mistä olisin voinut tietää että se olisi pitänyt käsittää siten että hänestä tuntuu että olemme vääriä toisillemme.
Suutuin palavasti kun minusta alkoi tuntua että mies on vienyt elämästäni aimo siivun. Toisaalta hän korosti että ihan sama tunne hänellä oli kuin minullakin eli että ollaan yhdessä kun se on tyydyttävää ja mitään muutakaan tuskin on tarjolla.
Minä en edes uskaltanut tosissani ikinä kuvitella mitään parempaa. Olin lojaali ja halusin keskittää seksuaaliset haluni tähän yhteen ainoaan mieheen. Mies kuitenkin keräsi kokoajan pornoa, itse ajattelin että sillä ei ole väliä koska kaikkihan kumminkin katselevat vastakkaista sukupuolta ja eivät ne tuntemattomat naiset ole minulle mikään uhka. Toisaalta asiassa on sekin puoli etten uskaltanut ikinä kieltää mieheltä mitään ettei hän vain jättäisi minua - tämä sama juttu on ollut kaikkien ihmisten kanssa kaiken aikaa. En ole äidillenikään uskaltanut sanoa suoria sanoja erinäisistä asioista ettei hän vain pane välejä poikki. Kun olin teini, satuin kerran sanomaan että "sukulaisesi ovat kaikki hulluja", josta hyvästä hän oli kaksi päivää puhumatta minulle. Ja kyseessä ihminen joka jatkuvasti haukkuu itse sukulaisiaan.
Minusta tuntuu että olen koko elämäni ajan ollut lapsellisten ja keskenkasvuisten ihmisten kanssa tekemisissä. Jos miehessäni olisi ollut yhtään enemmän selkärankaa hän olisi jo ajat sitten sanonut suoraan että lopetetaan pari- ja seksisuhde, kun en itse koskaan sellaiseen ajatukseen päätynyt tai kypsynyt. Jälkikäteen ja pakotettuna on vähän vaikea päätyä, mutta minkäs teet.
Lisäksi, miehestä riippumatta, olen elämässäni luopunut monesta unelmasta ja toiveesta ja useista asioista joista kovin aikoinani pidin. Nämä eivät siis liity mieheen mitenkään, vaan kyseessä on mm. sellaista että jokin kaunis luontokohde menee kun alue myydään ja rakennetaan täyteen. Voi kuulostaa vähän hölmöltä, mutta itse olen erittäin paikka- ja luontorakas ja tällaiset menetykset ovat koskeneet minuun kovin. Sitten on sellaisia asioita joita halusin elämässäni tehdä, ja joista olen luopunut koska olen ajatellut että ne olivat typeriä fantasioita.
Alkaa tämä luopuminen vähän jo tympiä kun pitää nyt luopua tästä miehestäkin pari- ja seksimielessä. Jälkimmäinen ei ole vaikeaa, se parisuhteen tahi kumppanuuden loppu kalvaa eniten.
Kunpa tosiaan pääsisin tästä koko elämän kestäneestä tunteesta ettei minua saisi olla olemassakaan, toisille harmina ja taakkana. Tai itselleni. Oikeastaan olen suurin taakka itselleni.
Miten kukaan voi rakastaa minua jos en voi pitää itseäni rakastettavana? Se on tosiaan muna/kana-ongelma. Monissa asioissa olen luottanut itseni ja rakentanut itseni varaan kun muutakaan ei voi. Mutta tässä nyt valitettavasti taitaa olla niin että tarvitsen edes jonkinlaisen kipinän itseni ulkopuolelta. Olkoon vaikka kuinka älytön juttu, jotain sellaista kuin uskoontulo, vaikka en varsinaisesti moista tarkoitakaan tai kaipaa. Mutta joku semmoinen juttu että elämästä alkaa löytyä joku punainen lanka, eikä se ole pelkkää luopumista ja menetystä koko shaisse.
Olen pikkuhiljaa pyrkinyt hyväksymään mieheni päätöksen lopettaa pari- ja seksisuhteemme. Mutta silti minusta tuntuu kokoajan että hän todella tekee elämänsä suurimman virheen (kuten viikko sitten itkien sanoi pelkäävänsä tekevänsä), ja on kuin hulluksi tullut muutenkin. Koska hän on ottanut aika raskaasti erinäisiä asioita elämässään viime vuosina, luulen että ihastuminen uuteen ihmiseen toimii hänellä jonkinlaisena oljenkortena johon hän tarraa kuin henkensä hädässä, luullen että kaikki paha olo helpottaa kunhan on oikein rakkauden pauloissa.
Tarkemmin ajatellen miehelläni on aina ollut nainen. Vaikka hän on välillä asunut yksinkin, suhteemme aikanakin, niin aina hän on seurustellut jonkun kanssa, tai on ainakin jonkinlainen viritelmä ollut jonnekin päin. Luulen että hän uskoo romanttiseen rakkauteen ja kaikkeen sellaiseen höperöön jota itse en ole lähes 13 vuoteen ajatellut ollenkaan koska olen halunnut olla tässä suhteessa rakastaen tavallaan "arkisesti" eli omasta mielestäni kestävällä tavalla. Olin aikoinaan pari kertaa ihastunut ennen kuin tapasin nykyisen mieheni, ja myöhemmin häpesin silmät päästäni niitä ihastumisen tunteitani koska kohteet eivät vastanneet tunteisiini. Aloin vihata koko sellaista asiaa kuin ihastuminen, ja koin että tämä rakkaus jonka mies on nyt sitten kuvaillut kaverirakkaudeksi on paljon parempaa kuin repivä ja raastava tunteiden vuoristorata jossa ihastutaan - ja sitten taas vihastutaankin kun huomataan että jestas sentään toinen ihminenhän onkin kokonainen ihminen eikä mikään haavekuva.
Pelkään vähän että minulle käy yhtä hullusti kuin tälle miehelle jos lähden heti deittailemaan, vaikkapa vain saadakseni itsetuntoni kuntoon tuntiessani olevani epänaisellinen ja torjuttu tässä hylätyksi tulemisen tuskassani. Minulla on kyllä taipumus, joskin pitkään uinunut, kehitellä itsekin kaikenlaisia harhoja päässäni siitä miten on yhteinen tulevaisuus sen ja sen kanssa kuta nyt satun kulloinkin tapailemaan. En ikäänkuin osaa olla varovainen ja valikoiva, aina ensimmäinen pösilö joka vain sattuu kohdalle on se jonka kanssa menen sänkyyn ja sitten en enää osaa erota kun kuvittelen ettei muka voi. Tai ettei ole mitään muutakaan.
No, on sitä muutama tyyppi jäänyt väliinkin, eli en kaikkia tapaamiani ole testannut ja kaikki eivät itse ole hoksanneet alkaa vaatimaan seksiä, joka olisi se tapa millä minut saa ansaan. Taidan olla jotenkin pirun vanhanaikainen kun en vaan koskaan päässyt yhden yön keikkojen makuun, vai missä lie vika.
Jokatapauksessa mies on päätöksensä tehnyt ja minä omani. Se omani on se että miten hyvänsä hänelle käykään, en enää hänen parikseen ala. Tuskinpa tuo pyytäisikään. Mutta jotenkin hirvittää katsoa sivusta sitä touhua, sitä älytöntä ja järjetöntä vouhotusta kuinka toinen on muka niin ihana että.
Ihminen se uusikin nainen vain on. Jopa ehkä hyvinkin samanlainen kuin minä, koska hän kuulema syö mielialalääkkeitä (kuten mieskin); minä en syö mutta mt-ongelmia on kyllä (masennus, ahdistus).
Kunpa hän nyt tosiaan sitten tietäisi mitä on tekemässä. Kun minun mielipiteilläni tuskin on merkitystä.
Tentattuani ja kuulusteltuani miestä olen saanut tietää että hän kokee sen uuden naisen rakastavan häntä ehdoitta, ja sellaista rakkautta hän ei kuulema ole koskaan kokenut. Pakko myöntää että näin on, minulla niitä ehtoja riitti, varsinkin sellaisia joita hän ei kyennyt täyttämään. Ja aivan samoin oli minunkin laitani eli koin koko liittomme ajan jotenkin epämääräisesti että jokin minussa ei vastaa sitä kuvaa joka hänellä on naisesta jollaisen hän oikeasti haluaisi. Ei se ollut niin että minun olisi pitänyt olla kauniimpi - se uusi kun ei kuulema todellakaan ole. Ehkä minun olisi pitänyt olla lämpimämpi ynnä muuta sellaista, mutta eipä tuo mieskään kauhean lämmin aina ollut, ehkä lopulta me emme vain olleet toisiamme varten, emme ainakaan sen pidempään kuin olimme.
En halua ottaa mitenkään pois toiselta ihmiseltä mahdollisuutta kokea sitä että rakastetaan sellaisena kuin on, läskeineen kaljuineen kaikkineen. En varsinkaan koska itsekin haluaisin tulla rakastetuksi sellaisena kuin olen, monine luonnevikoineni ja ihan täydellisesti niin että ei ole mitään muttia ja mutkia matkassa, että rakastetaan MI-NU-A ja vain minua. Enkä olisi enää mikään second best -valinta. Eikä tarvitsisi kuulla miehen lukemattomia tarinoita muista naisista (näitä siis on riittänyt jokaiselta mieheltä johon olen törmännyt).
Minusta tuntuu että olen onnistunut AINA päätymään suhteeseen tai yrittämään suhdetta sellaisen miehen kanssa joka ei ole oikeasti nimenomaan minusta kiinnostunut ja innostunut. Ei sen mahdotonta pitäisi olla että löytyisi mies joka kokee nimenomaan minut innoittavana, mutta ikää alkaa olla siinä määrin että se joukko josta uutta miestä voisin lähteä hakemaan on lopulta aika suppea. En halua miestä jolla on lapsia (jotenkin koen sellaisen miehen "käytetyksi"). En halua jotain monomaanikkoa jonka kaikki aika kuluu yhden ainoan intohimoisen höhlän harrastuksen parissa. Tai jos on pakko olla intohimo, niin olisi sitten johonkin sellaiseen asiaan joka itsellenikin on tärkeä.
On niin pitkä lista siitä mitä en miehessä halua nähdä, että eihän sitä jaksa edes kokonaisuudessaan käydä läpi...
Mutta nyt ei ole mikään aika haeskella uutta kuin valintamyymälästä ikään. Olin tässä välillä niin risana koko tästä erosta että tarvitsin kaikki mahdolliset yhteiskunnan tarjoamat tuet. Ahdistus oli niin valtava ekana päivänä kun olin sinkku, ja vielä valtavammaksi se muodostui kun olin ekaa viikonloppua yksin. Onneksi on olemassa kaikenlaisia apuja, hoitoja ja lääkkeitä. Mutta lopulta nekään eivät tietenkään ole mikään ratkaisu mihinkään, kun ongelma on ihmisen/ihmisten puute elämässäni.
En jaksaisi millään näitä tällaisia päiviä että ei pysty puhumaan kenenkään kanssa, ei saa mitään yhteyttä mihinkään.
Luulin jo että miehen kanssa tilanne alkaa olla vähän parempi; tavatessamme eilen tunsin hänet aivan vieraaksi, toiseksi ihmiseksi kuin minkä kanssa olin elämääni pitkään jakanut. Se johtuu tietysti siitä että hänen ajatuksensa ovat kokoajan siinä toisessa naisessa, tämän perheessä ja heidän kaveripiirissään. Tuntuu todellakin kuin hän ei olisi enää sama mies, niin erilaiset hänen kuvionsa ovat.
Hetken tuntui hyvältä, sain kotiakin taas lisää valmiiksi (verhot ikkunaan ja lampun keittiön kattoon). Sitten mies soittaa myöhään illalla että pääsenkö hänen s-postiinsa. Minulla on aikoinaan ollut salasana kun olen hoitanut asioita hänen LUVALLAAN. Hän on ilmeisesti vaihtanut uuden ja oli jostain syystä saanut päähänsä että minä muka tiedän sen, hänen postinsa oli nyt jotenkin sekaisin ja hän ei päässyt siihen sisään. Ilmeisesti sitten oletti että minä olen pirullisuuttani vaihtanut siitä salasanan tai jotain?
Raivo iski vasta puhelun jälkeen, kun hitailla aivoillani tajusin mistä minua syytettiin, ellei hän sitten jotain muuta tarkoittanut. Ensin minut jätetään toisen takia ja sitten vielä loukataan tällä tavalla että vihjaillaan että järjestän jotain kiusaa muka. Mitä se hyödyttäisi?
Meni yöunet ja kirjoittelin aamuyöstä pitkän viestin miehelle. Tiedän ettei hän vastaa, ei ole vastannut muihinkaan (s-posti on eri kuin se mikä hänellä ei toimi, eli siitä se ei ole kiinni). Viittaa sitten puheisiini joskus tavatessamme, tai sitten ei.
Jostain syystä odotan kokoajan että hän pyytäisi minulta anteeksi kaikkea aiheuttamaansa mielipahaa, mutta hänen elämänsä pyörii nyt niin hänen oman onnensa ympäri ettei hän siitä piittaa miltä minusta tuntuu. Ei vain halunnut erota riidoissa ja väittää olevansa "kaveri" jotta en olisi inhottava ja sanoisi ääneen asioita joita hän ei halua kuulla. Kuten että se lämpö ja läheisyys jonka puuttumisesta hän valitti puuttui kyllä minultakin, eli olisi hänelläkin ollut aikaa ja mahdollisuus sanoa suoraan että meidän pitäisi parantaa suhdettamme, JOS hän olisi sellaiseen ollut halukas. Ei ollut, koska hänen tapansa hoitaa parisuhdeongelma oli hoitaa itselleen uusi suhde!
Samalla tyylillä meidänkin suhteemme alkoi, eli hän on aina siirtynyt suoraan yhdestä naisesta toiseen.
Minulla ei ole ketään eikä kaveripiiriä, minun olisi pakko sietää tätä hyytävää ja jäytävää yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, ja en tiedä pystynkö siihen.
Asia selvitettiin, se pöljäke ei tarkoittanut että olen hänen s-postinsa sössinyt, vaan hän ihan tosissaan hölmöyttään kyseli tietäisinkö hänen (uuden) salasanansa kun ei itse sinne postiinsa päässyt. Ei kaiketi muistanut ettei ole moista edes kertonut, tiesin vain sen vanhemman salasanan.
Itselläni kun on yleensä aika hyvä muisti en tule ajatelleeksi että ihmiset kyselisivät "tyhmiä" vain sen takia että eivät itse muista mitä ovat sanoneet ja mitä eivät.
Ei kai voine sanoa että olisin jotenkin erityisen pikaisesti erosta toipumassa, mutta väärinkäsitykseni selvittyä on ollut vähän parempi olo ja yritän suhtautua mieheen neutraalimmin. Semminkin kun tunteeni ovat huomattavasti väljähtyneet häntä kohtaan, hän jotenkin suoritti sen eron osaltaan niin julmasti että jos mitä tunteita minulla olikin, niin kovin ovat haalistuneet. Emmehän me mitään umpirakastuneita olleet muutenkaan, ja siinä onkin se suurin ja keskeisin syy minkä vuoksi olen valmis hyväksymään eron, vaikka se satuttaakin.