Olen tuore äiti ja haluan kuolla
Olen 23-vuotias. 3 viikkoa sitten synnytin esikoiseni, ihanan, täydellisen tyttövauvan. Lapsi oli haluttu, joskin vähän typerään elämäntilanteeseen – minä ja mieheni olemme erittäin pienituloisia ja ilman vakituista työpaikkaa.
Olin masentunut jo raskausaikana. Itkeskelin paljon eikä mikään tuntunut oikein miltään. Olin ahdistunut ja jatkuvasti allapäin, vaikka tiesin kaiken olevan suht hyvin. Sain masennuslääkereseptin, mutten hakenut lääkkeitä, sillä en halunnut syödä pillereitä. Ajattelin että kyllä se helpottaa ajan kanssa. No, masennus lieventyi kyllä muutama kk ennen synnytystä, mutta tiesin sen palaavan synnytyksen jälkeen kahta pahempana. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Synnytys oli rankka mutta meni hyvin. Olin ekan viikon sen jälkeen aivan rättipoikki, en jaksanut oikein mitään muuta kuin maata sängyssä. Imetys takkusi jo heti ensi metreillä; vauvan imiessä sattui niin kovasti että väänsin itkua. Rintakumista ei ollut apua, pystyin syöttämään vauvaa vain pullosta, imetin ehkä kerran päivässä ja annoin rintojen levätä muun ajan. Kipu oli aivan kauhea. Sairaalassa kukaan ei opastanut minua eri imetysasennoissa, ja kun ihmettelin kipua vauvan imiessä, minulle sanottiin vain: ”Kyllä sillä oikea ote näyttäisi olevan, se kipu hellittää ajan kanssa.” Meni kaksi viikkoa eikä se ollut vieläkään lieventynyt kuin himpun verran vain. Itse sitten tajusin että vauvahan imi ihan päin honkia ja sen takia rintani olivat olleet niin järkyttävän kipeät etten ollut pystynyt muuhun kuin lypsämiseen ja pulloruokintaan. Nyt sitten, kun ei enää satu, maitoa ei enää tule tarpeeksi.
Olen hirvittävän pettynyt itseeni kun tajuan etten kenties koskaan pysty täysimettämään, vaikka niin kovasti haluaisin. Lopullisen kuoloniskun imetykselle antoi virtsatietulehdukseen saamani antibioottikuuri, jonka aikana en pystynyt antamaan omaa maitoani vauvalle lainkaan (siitä seurasi hirveät vatsavaivat kun pari kertaa kokeilin). Lopetin sitten lypsämisenkin, oikeastaan huomaamattani, ja maidon tulo väheni niin rankasti että tätä nykyä maitoa tulee päivässä noin 50-60 ml vaikka kuinka yritän lypsää/imettää.
Alku vauvan kanssa lähti imetysongelmista huolimatta hirmu hyvin käyntiin. Vauva oli kiltti kuin enkeli, söi ja nukkui vain. Jossain vaiheessa asiat kuitenkin muuttuivat, muistaakseni juuri silloin kun vauvan ollessa n. puolentoista viikon ikäinen sain ne antibiootit ja sen johdosta jouduin antamaan enemmän korviketta. Tutteli aiheutti järkyttävät vatsanväänteet ja vauva alkoi pikkuhiljaa huutaa lähes jatkuvasti. Huutokonsertteja oli päivässä monta tuntia, pahimmillaan vauva saattoi huutaa tunteja putkeen eikä mikään auttanut. Vaihdoimme korvikkeen Nanniin ja se näyttikin aluksi auttavan, mutta nyt huuto on palannut kuvioihin.
Alusta lähtien vauva on herännyt yöllä miltei kellontarkasti 3 tunnin välein syömään ja sen jälkeen nukahtanut tyytyväisenä. Viimeiset puolitoista viikkoa heräämiset tapahtuvat 1-2 tunnin välein eikä nukahtamisesta tahdo tulla mitään. Vauva ähisee ja tuhisee ja kitisee sängyssään – vatsavaivojaan, luulisin, sillä samalla hän kipristelee ja jalat vispaavat. Päivälläkään ei saa nukuttua, kun päiväunet ovat maksimissaan sen kaksi tuntia ja sitten alkaa taas se kipuhuuto tai nälkäitku. Alan olla niin väsynyt ja kiukkuinen koko tilanteeseen että haluaisin vain juosta junan alle ja kuolla pois.
Synnytyksen jälkeen meni ehkä viikko, kun olin tosi pirteä ja hyväntuulinen, tein kotitöitä kuin kone ja kaikki sujui loistavasti. Sitten mielialani romahti. Pelottaa, sillä alan olla siinä pisteessä että kohta räjähdän kokonaan. En kestä vauvan itkua enää yhtään – hermot kiristyvät heti kuin vieterit kun kuulen pienenkin parkaisun. Välillä minun tekee mieli heittää vauva ikkunasta tai sitten hypätä itse katolta alas. En osaa tuntea juuri mitään positiivisia tunteita ketään tai mitään kohtaan. En hymyile vauvalle, tuskin juttelen. Hymyilen tuskin miehellenikään. Kaikki tunteet, mitä vauva minussa herättää tällä hetkellä, ovat uupunut kiukku, riittämättömyys ja luojan kiitos sentään huolehtimisen tarve. En jaksaisi yhtään kantaa häntä sylissäkään. Mikään, mitä teen, ei ole hyvä tai tarpeeksi.
Mieheni onneksi osallistuu vauvanhoitoon täysillä. Syöttää, vaihtaa vaippoja, hoitaa yölläkin. Hoidamme vauvan suunnilleen puoliksi, mutta tuntuu että sekään ei riitä minulle. Haluaisin vielä enemmän lepoa, voisin nukkua maailman tappiin asti. Olen itsekäs paska jolle ei riitä mikään.
Minulla on tunne, että olen täysin paska äiti, koska oman mielihyväni takia (en siis kestänyt kipua) en aloittanut imetystä jo alusta lähtien täysipainoisena. Luulen, että jos olisin imettänyt tai ruokkinut tyttöä omalla maidollani koko ajan, maitoa olisi tullut riittävästi ja toisekseen likka ei olisi saanut vatsavaivoja, ainakaan noin pahoja. Koko juttu on siis minun syytäni. Itkuisuuden pitäisi helpottaa 3-4 kk ikään mennessä, mutta sen ajatteleminen on sama kuin ajattelisi että istun helvetissä ”vain” seuraavat sata vuotta.
Voisin yhtä hyvin juosta järveen, sillä minusta ei ole tähän. En jaksa enää, en kerta kaikkiaan jaksa. Jos olen jo nyt ihan rikki ja loppu, miten IHMEESSÄ jaksan koko tämän vaikean ensimmäisen vuoden? 😯🗯️
Haluaisin vain nukkua. Haluaisin nukkua pois.
Tuntui todella huolestuttavalta lukea tekstiäsi!
Oletko kertonut miehellesi tuntemuksistasi? Entä onko sinulla ketään muuta läheistä jolle voisit puhua?
Et todellakaan ole huono äiti ja kannat turhaan syyllisyyttä siitä, että et voinut imettää. Tiedän monia, joille on käynyt samoin, kenelle mistäkin syystä. Älä siis turhaan morkkaa itseäsi asioista, joille ei mitään voi!
Tiedän, että ei paljon lohduta, kun sanon, että koliikki ja huuto loppuu aikanaan, mutta niin se kuitenkin on. Omalla lapsellani se kesti n. 3kk ja olin täysin hermoraunio siinä vaiheessa ja valmis tekemään mitä tahansa, että itkeminen loppuu. Mieheni ei pahemmin osallistunut vauvan hoitoon ja olin todella yksin sen kaiken kanssa. Pidin itseäni huonona äitinä ja kuvittelin, että neuvolassakin ajatellaan niin, jos kerron siellä asioista. Siispä pidin suuni kiinni ja esitin että kaikki on kunnossa. Tästä on aikaa kulunut 20vuotta ja silloin siellä olisi niin ehkä ajateltukin, tiedä häntä. Nykyään kuitenkin on toisin ja mielestäni sinun kannattaisikin heti soittaa sinne, jos et muualta apua tunnu saavan, tai jos et pysty läheisillesi puhumaan.
Voimia sinulle ja miehellesi🙂👍🙂🌻!
heippa!
olen itse elämässäni jo paljon kokenut,vaikka olen vasta kolmekymppinen,minullakin on tytär 4v. ja muistan silti vielä sen miten minäkin ajattelin,että olenko tarpeeksi hyvä äiti ja jne...vielä tänäänkin kun pikku uhmaikäiseni koettelee äitiään,mietin toiminko oikein😉
minulla ei raskausaikana ollut masennusta,mutta kun lapsi syntyi,olin todella allapäin,en viihtynyt sairaalassa,ikävöin hirveästi miestäni,itkin...meillä ei silloin ollut mahdollista saada perhehuonetta,mikä olisi ollut minun kohdallani aivan ehdoton juttu..onneksi miehesi on tukenasi ja auttaa lapsen hoidossa,hieno juttu,samoin teki miehenikin,nyt jälkeenpäin olen ajatellut,että miten olisin itse jaksanut ilman häntä...onko sinulla lähisukulaisia,jotka voisivat joskus tulla teitä auttamaan? muista,että apua saa pyytää ja pitääkin,siinä ei ole mitään pahaa! minulta ei kanssa imetys oikein onnistunut,maito ei riittänyt,rinnat vuosivat verta,tuttelista tuli myös vauvan vatsa tosi kipeäksi,nan sopi onneksi loppujen lopulta!! tunsin jotenkin oloni huonommaksi,kun toiset äidit imettivät,mutta äitini muistutti,ettei häneltäkään homma onnistunut,eikä siskoltani,mutta silti minusta ja siskoni tytöstä on kasvanut terhakkaita pimuja😋.minä masennuin lisää siitä,kun tyttöni kärsi kovista ilmavaivoista,hän huusi joka ilta sen tunnin,melkein aina samaan aikaan,kokeilimme cuplatonia,(nimi voi olla väärin)ilmavaivoihin,se auttoi hieman,mutta tiedän hyvin miltä tuntuu,kun kaikkensa yrittää,mutta silti tuntuu ettei voimat riitä! sitten ajan kuluessa vaivat katosivat, onneksi..katoaa ne vaivat teidänkin tytöltä,aikansa se vaan vie.olisiko mahdollista,jos pääsisitte miehesi kanssa jonnekkin reisuun,taikka jos joku lähisukulainen tai ystävä voisi olla pikkuisen kanssa,saisitte rauhassa vaan vaikka nukkua? muista myös,että kannattaa ottaa yhteyttä neuvolaan,kun ajatukset muuttuvat todella synkiksi he ovat ammatti-ihmisiä ja osaavat auttaa!!! kirjoittele myös tänne,täältä saa myös henkilökohtaista tukea ja neuvoja,olen itsekin täältä apua saanut aviokriiseihini.sinä et ole yksin,sinua autetaan jaksamaan ja muista sinä olet tärkeä,olen huomannut,miten oloni helpottuu,kun pystyn kirjoittamaan vaikeina aikoina tänne tai soitan ystävälleni,älä jätä tuskaasi sisällesi vaan puhu!!
kaikkea hyvää koko perheelle!!!
Voimia sinulle Adrienne🙂👍
Älä suotta ole huolissasi. Minäpä oikaisen hieman käsityksiäsi. Lue nyt tämä teksti tarkkaan ja unohda muut mietteesi.
Imetysaikasi pituus ei ole äitinä olemisen hyvyysmittari. Minä olen synnyttänyt kuusi lasta ja viittä ensimmäistä en imettänyt viikoa, kahta enempää, sillä kipu oli myös minulle liikaa. Kun aloin lypsämään niin maito väheni ja loppui alle kahden kuukauden kokonaan. Sitten vaan kaupan hyllylle...
On enemmän kuin normaalia, ettei imetys kestä tuon pitempään. neuvolassa annettu kuva imetyksestä on utopiaa useimmille. Lapseni ovat kuitenkin kehittyneet normaalisti. Eivät ole sairastelevia tai allergisia.
Sitten siihen, ettet kestä vauvasi itkua... Eipä hätää. Mene kauppaan ja hanki kuulosuojaimet! Kuulostaa typerälle, mutta kun lapsi itkee pitkään, niin se tuntuu että ääni riipii selkäpiitä ja aivot räjähtää...tiedän, kokemusta on. Kuulosuojaimet leikkaavat terävimmän särmän itkulta ja jaksat hoitaa ja tyynnytellä lastasi paljon pidempään hermoja menettämättä.
Viimeinen lapseni, joka on nyt 7kk, oli todella itkuinen pienenä. Minäkin koin vihan ja raivon tunteita kun en saanut itkua loppumaan vaikka mikä olisi. Tästä ongelmasta pääsin kun otin kuulosuojaimet käyttöön. lasta katsomassa käyneet vieraat ovat ihmetellee suojia jotka roikkuvat häkkisängyn laidalla, mutta yksikään ei ole sanonut mitään negatiivista kun olen selittänyt mitä varten ne ovat.
Sinulla on vielä mies tukenasi. Anna isän osallistua hoitoon niin paljon kun hän haluaa. Silloin isän ja lapsen välille tulee voimakas side, joka pitää loppuelämän.
Ja nyt vielä sinulle henkilökohtainen neuvo; Jos et halua syödä lääkkeitä, niin voisitko ajatella syöväsi vitamiineja? Tiettyjen B-vitamiinien puute aiheuttaa taipumusta masennukseen. Voisit kokeilla voimakkaita B-vitamiineja ja sitten vielä apteekista saatavia E-Epa kalaöljykapseleita. Niidenkin on tutkitusti huomattu vaikuttavan mm. aivoihin. Auttavat keskittymiskykyyn, parantavat muistia ja vähentävät masennusoireita.
Itse käytän kyseisiä tuotteita säännöllisesti, sillä olen myös taipuvainen masentumaan. Voin sanoa, että näistä on ainakin minulle suuri apu ja muita lääkkeitä en ole tarvinnut.
No tiivistetysti; sinä olet aivan hyvä äiti. Olet tärkein lapsellesi ja ilman sinua hän ei tule toimeen.
Sinu ei tarvitse olle meijeri tai muulla tavoin muuttua miksikään muuksi mitä jo olet. Jokainen äiti on paras äiti juuri omana itsenään, eikä lehtien luomana mielikuvaäitinä. lapsesi tarvitsee vain rakkautta molemmilta vanhemmilta. Elämä voi olla niukkaakin, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa miksikään, että te olette nyt perhe. Perheessä ei raha ja tavaran määrä ole onnellisuuden mitta!
Oikein paljon onnea sinulle ja vauvallenne...Tiedän että pääset jaloillesi ja tulet onnistumaan olemaan omalle lapsellesi juuri se maailman paras äiti muuttumatta miksikään muuksi.
Kirjoitahan miten olette jaksaneet🙂🌻
Ystäväsi Ruuth
Kiitos vastauksestasi.
Mieheni tietää, että olen masentunut, mutta ei sitä että olen miettinyt itsemurhaa. En viitsi kertoa sitä, sillä ajattelen, että vastavuoroisesti minusta tuntuisi todella pahalta kuulla HÄNEN suustaan että hän haluaa kuolla. En viitsi huolestuttaa häntä enää enempää. Minulla on pari muuta läheistä, joille voin puhua näistä ajatuksista, onneksi.
Onneksi olemme molemmat kotona (mieheni on työtön), sillä jos mieheni kävisi töissä ja joutuisin olemaan päivät yksin vauvan kanssa, olisin varmasti jo seonnut täysin. Mieheni onneksi auttaa minua todella paljon, hän mm. hoiti vauvaa koko viime yön ja antoi minun nukkua. Mutta en minä voi olettaa että hän tekee valtaosan vauvanhoidosta vain siksi että minua sattuu masentamaan. Jostain syystä tunnen hirveää syyllisyyttä aina kun hän ottaa vauvan hoitaakseen "minun vuorollani", kun näytän siltä etten jaksa. Hän ei syyllistä minua - syyllistän itse itseäni.
On hyvä tietää, että vauvan koliikki loppuu aikanaan, mutta entä jos se jatkuukin? Entä jos koko ensimmäinen vuosi on tällaista huutoa ja itkua, sekä äidin että vauvan puolelta? Vielä 2-3 kuukauttakin tällaista ajaa minut varmasti hulluksi.
En ole juuri puhunut neuvolassa tästä kaikesta. Pelkään niin että joudun silmätikuksi huonona äitinä tai että vauva otetaan minulta pois. Olen kuullut tosijuttuja siitä, miten huostaanottoprosessi on alkanut siitä, kun äiti on kertonut neuvolassa ettei jaksa sitä kun vauva tai lapsi huutaa ja kiukuttelee. Tuntuu että minun on pakko esittää että kaikki on hyvin, ainakin neuvolassa ja useimpien tuttavien silmissä. Köyhänä perheenä taidamme muutenkin olla "suurennuslasin alla" neuvolassa ja muualla. 😞
En vain halua että vauva viedään pois. Haluan selvitä tästä, mutten tiedä pystynkö.
Hei Adrianne,
Taidat kärsiä myös synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja aika pahasta sellaisesta. Äitiys on varmasti paljon kokonaisvaltaisempi juttu kuin vain fysiolonen imettämistapahtuma. Kaikki eivät pysty imettämään ja joutuvat siksi turvautumaan muihin ruokintakeinoihin. Kolmessa viikossa et nyt ehdi mitenkään ole ehtinyt kehkeytyä huonoksi äidiksi. Siihen tarvitaan ainakin sellainen parinkymmen vuoden työrupeama.
Nyt sinä tarvitset ihan oikeasti kiireesti apua. Hienoa, että miehesi auttaa, mutta hänen voi olla silti vaikeaa käsittää, kuinka paha sinulla on henkisesti olla.
Synnytyksen jälkeen naisen hormonit heittää kuperkeikkaa ja altistavat masentumaan. Unen vähyys tekee hallaa mielialalle ja jaksamiselle. Jokainen äiti haluaa olla hyvä äiti ja jos omat tavoitteet eivät pysty toteutumaan, se voi tuntua todella pahalle.
Pystyttekö saamaan tukijoukkoja sukulaisista tai ystävistä? Jos niihin ei ole mahdollisuutta, kannattaa hetimiten ottaa yhteys neuvolaan ja kertoa, kuinka paha sinun olosi on. On olemassa erilaisia perhetyöntekijöitä yms. Varattomuuskaan ei ole esteenä tukitoimille.
Älä kaunistele oloasi, vaan kerro rehellisesti pahasta olostasi. Et ole ainoa laatuaan, monelle muullekin on tullut uupumus / masennus tms. heti synnytyksen jälkeen. Minun äitini aikoinaan yritti itsemurhaa juuri samanoloisista syistä synnytyksen jälkeen. Mutta sairaalassa saivat hänet pelastettua henkiin.
Vielä imetyksestä. Koska olet noin tuore äiti, on maidontulon "uudelleenkäynnistys" täysin mahdollista. Se vaatisi paljon juomista, paljon lepoa sekä lapsen imetyksen lisäksi useita lypsykertoja vuorokaudessa (ehdottomasti myös yöllä, että rinnat tajuaa tuottaa enemmän maitoa läpi vuorokauden). Kannattaa miettiä kuitenkin, että onko se sinulle niin tärkeä asia, että haluat siihen ryhtyä (myös herätä yöllä) ja pystyt sen yleensä ottaen järjestämään. Yöheräämisten vastapainoksi pitäisi pystyä päivällä lepäämään. Onneksi elämme Suomessa ja myös vaihtoehtoja rintamaidolle löytyy. Pulloruokinta ei todellakaan tee ketään huonoksi äidiksi!
Voimia teille! Älä jää yksin murehtimaan, hakekaa apua. Ja kirjoittele tänne 🙂
Hei taas!
Halusin vastata tuohon huostaanottopelkoosi.
Missään tapauksessa neuvolassa ei ajatella ensimmäisenä lapsen huostaan ottamista tai tarkkailtavaksi joutumista. Sieltä voivat soittaa sosiaalitoimistoon, jolloin mahdollisuus saada vähävaraisille tarkoitettuja lisäetuuksia sosiaalitoimiston kautta.
Neuvolassa pyritään kaikin tavoin edistämään ja auttamaan perheiden jaksamista ja antamaan tukea vanhemmuudessa.
Huostaan otto on aina äärimmäisen viimeinen keino ja sitä käytetään vain ja ainoastaan silloin kun lapsen terveys tai henki on suuressa vaarassa.
Yleensä ne kertomukset jossa lapsi on otettu huostaan on tuttavan tutun kautta kuultuja juttuja ja vailla todellisuuspohjaa tai sitten on jätetty kertomatta tai muunneltu huostaanoton todellista syytä.Huumeiden käyttö on yksi sellainen, josta vaietaan ja syyksi kerrotaan juuri joku masennus tmv.
Kyseiseen ammattiryhmään kuuluvana voin sanoa, että kerro huoletta neuvolassa ongelmistasi jos koet apua tarvitsevasi. tapauksessasi ei ole mitään sellaista mikä antaisi aihetta edes harkita huostaan ottoa. Ei edes silloin jos sinä sairastuisit niin paljon, että joutuisit sairaalahoitoon. hyvä ystävä, onhan lapsella isä ja kertomasi perusteella vielä hyvä sellainen. Ei köyhyys tai työttömyys ole millään tavalla uhka lapsesi terveydelle.
Ole huolettomalla mielellä. Sinua autetaan varmasti jos niin haluat. luethan kuitenkin, mitä tuossa yllä kirjoitin, jos haluat yrittää itse pinnistellä masennuksestasi eroon.
Ystäväsi Ruuth🙂🌻
Kiitos kaikille vastauksista. Ihana nähdä että ihmiset välittävät.
Tänään on ollut vähän parempi päivä, sekä minulla että vauvalla. Kenties se johtuu minun kohdallani siitä, että sain tosiaan nukkua koko viime yön, kun mieheni hoiti vauvaa aamukahdeksaan saakka. Olen niin kiitollinen hänen avustaan etten oikein tiedä miten sen osoittaisin. En voi käsittää, mitä olen tehnyt, että olen saanut niin ihanan miehen. 🙂
Vauvakin on ollut tänään iisimmin. Syönyt vain ja nukkunut, vaikka aamulla ilavaivat kiusasivatkin pari tuntia. Käyn tänään ostamassa Rela-tippoja, josko ne vaikka auttaisivat vatsavaivoihin ja itkeskely helpottuisi.
Meillä käy perhetyöntekijä silloin tällöin, ja tänään kävi kanssani juttelemassa Baby blues -työntekijä, joka auttaa masentuneita äitejä. Ajattelin käydä tänään hakemassa masennuslääkkeet, joiden reseptin sain jo raskausaikana mutta joita en kuitenkaan sitten hakenut. Pelkään vain sivuoireita, etenkin se oksettava olo kammottaa. 😝
Masennuslääkkeen sivuoireet voi olla alussa aika inhottavat, mutta yleensä parissa viikossa olo alkaa tasaantumaan. Jos saat herkästi sivuvaikutuksia, jaa tablettien otto osiin. Minäkin otan 4x puolikkaan / vrk. Siten sujuu paremmin.
Tosi hyvä, että teillä on käynyt tukihenkilöitä kotona! Ja ihanaa, kun sinulla on auttavainen mies 🙂👍
Kaikkea hyvää teille 🙂🌻
Kuule:
vauvan hoito on rankkaa - ok.
tahdoit kuitenkin lapsesi joten sanon mummon oikeudella että
ryhdistäydy.
tiedätkö, tyttäreni on yksin kaksosten kanssa -
imetti kahta, hoiti, syötti, valvoi, teki kaiken minkä jokainen rakastava äiti teki - ja hän teki sen yksin.
kyllä äiti voimia löytää - niin ovat naiset aina löytäneet -
koska on ollut pakko.
Nyt alan todella olla siinä pisteessä että tapan kohta jonkun. Toivottavasti se olen minä eikä vauva. Hermot paukkuvat niin kuin viulun kielet pitkin päivää. Vauva on huutanut ja kitissyt tämän päivän koko ajan, samoin viime yön ja toissayön; mikään ei ole hyvin, missään ei ole hyvä olla, tutti ei kelpaa. Viihtyy vain sylissä ja siinäkin viisi minuuttia, jonka jälkeen sama kiukkukitinä alkaa taas.
Hain tänään masennuslääkkeet (Citalopram), mutten tiedä uskallanko aloittaa niitä sivuoireiden pelossa.
Tämä ei kai lopu ikinä. Kestän mitä tahansa paitsi sen että minulta viedään unet.
Lainaus:
"Kuule: vauvan hoito on rankkaa - ok.
tahdoit kuitenkin lapsesi joten sanon mummon oikeudella että ryhdistäydy.
tiedätkö, tyttäreni on yksin kaksosten kanssa -
imetti kahta, hoiti, syötti, valvoi, teki kaiken minkä jokainen rakastava äiti teki - ja hän teki sen yksin. kyllä äiti voimia löytää - niin ovat naiset aina löytäneet - koska on ollut pakko."
Aina löytyy maailmasta joku, joka on "jaksavampi ja parempi ja täydellisempi". Jos niihin vertaa itseään ja sen vertailun seurauksena yrittää "ryhdistäytyä", vaikka voimat on lopussa, niin lopputulos on lähes poikkeuksetta uupumus / masennus.
Masennus on sairaus, jossa rankin kommentti toisilta on, että ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni, kyllä muutkin jaksavat, vaikka niillä ovat asiat paaaaaljon pahemmin ja niillä on paaaaljon rankempaa. Keskusteluun voidaan nostaa vaikka sota-ajan suurten lapsikatraiden lesket, jolloin tämän päivän yksikään äiti ei kai saisi kokea voimattomuutta, ahdistusta ja masennusta.
Jokaisen äidin tilanne on yksilöllinen ja kukaan toinen ei voi tietää, mistä kaikista monista syistä tilanne on niin rankka kuin on. Eikä rankkuuksia voi panna pahimmuus tai peremmuusjärjestykseen. Jos joku on voimiensa äärirajoilla, hän silloin on siinä ja tarvitsee apua ja tukea. Ei kukaan ole huvikseen "voimat lopussa". Hienoa on se, että älyää ja uskaltaa pyytää apua, eikä yritä selvitä yksin, jos ei jaksa.
Minä olen JOUTUNUT selviämään aika yksin, en nyt tässä siitä sen tarkemmin. Kumpikaan lapsista ei ole terve. Toisella on pitkäaikaissairauksia ja toinen on puolestaan erityislapsi yms. Olisin mielelläni ottanut apua ja tukea vastaan vuosien varrella, jos olisin sitä lähipiiristä saanut. Ulkopuolisen avun ottaminen oli tietyistä syistä monimutkaista. Olin reipas ja tomera ja ahkera selviytyjä. Oikea Duracell! "Kyllä äiti jaksaa". Kuinkas sitten kävikään kun toistakymmentä vuotta tuota rulettia kesti muiden vaativien elämänpaineiden ohella. Sairastuin itse masennukseen. Niin se vain kameli uupui ja kamelin selkä katkesi. Ei tule äitienpäivänä mitalia. Ei ole mitään ihaltavaa siinä, että uuvutin itseni ja kulutin voimani loppuun. Nyt lataan akkuja ja toivon, ettei kenenkään muun tarvitse kokea tätä.
Sinulle, nuori äiti: Riittää, kun yrittää parhaansa. On viisautta huomata, ettei jaksa. On fiksua hakea apua. 🙂👍
Kirjoita kuulumisia!
Hei !
Kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa aiheuttaa kuvailemiasi oireita. Onko sinulta otettu kokeet ? Kipaise TÄNÄÄN terkkarin luo ja pyydä pikana kokeet. Saatat saada vajaatoiminnasta kertovat lukemat ja sitäkautta lääkityksen ja helpotuksen oloosi. Yllättävän usein onkin kyse ko. taudista eikä yksin masennuksesta. Pidän peukkuja sinulle
Realisti: Kiitos, mutta tiedän tuon. Olen taistellut kilpirauhasjuttujenkin kanssa; minulta on mitattu kilpirauhasarvot 3 kertaa viimeisen viiden vuoden sisällä. Tulokset ovat aina "rajoilla", vaikka oireita on pilvin pimein, mutta lääkkeitä en saa koska arvot ovat "niin hyvät". Suvussa on paljon kilpirauhastauteja ja äitini sairastui autoimmuunityreoidiittiin tismalleen minun ikäisenäni ja samassa tilanteessa (ensimmäistä kertaa raskaana). Olen menossa tässä kuussa uudestaan testeihin ja ihan oikeasti toivon nyt, että arvot ovat ihan vinksallaan, jotta näille oireille - muillekin kuin masennukselle - löytyy jokin selitys.
-----
Skärvan: Kiitos. Sait minut tajuamaan että:
Olen laiska.
Olen kiittämätön.
Olen huono äiti.
En rakasta lastani enkä välitä hänestä.
Välitän vain itsestäni.
Olen itsekäs, surkea kitisijä, jonka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata ruikuttamasta, koska jollakin toisella ovat asiat vielä huonommin.
Sait oloni entistä surkeammaksi. Toivottavasti olet nyt tyytyväinen.
🙂🌻 voimia. Sinulla on menossa aika joka koettelee mutta kokemuksesta voin sanoa; kun ponnista - onnistaa🙂🌻