Olen tuore äiti ja haluan kuolla
Olen 23-vuotias. 3 viikkoa sitten synnytin esikoiseni, ihanan, täydellisen tyttövauvan. Lapsi oli haluttu, joskin vähän typerään elämäntilanteeseen – minä ja mieheni olemme erittäin pienituloisia ja ilman vakituista työpaikkaa.
Olin masentunut jo raskausaikana. Itkeskelin paljon eikä mikään tuntunut oikein miltään. Olin ahdistunut ja jatkuvasti allapäin, vaikka tiesin kaiken olevan suht hyvin. Sain masennuslääkereseptin, mutten hakenut lääkkeitä, sillä en halunnut syödä pillereitä. Ajattelin että kyllä se helpottaa ajan kanssa. No, masennus lieventyi kyllä muutama kk ennen synnytystä, mutta tiesin sen palaavan synnytyksen jälkeen kahta pahempana. Ja niinhän siinä sitten kävi.
Synnytys oli rankka mutta meni hyvin. Olin ekan viikon sen jälkeen aivan rättipoikki, en jaksanut oikein mitään muuta kuin maata sängyssä. Imetys takkusi jo heti ensi metreillä; vauvan imiessä sattui niin kovasti että väänsin itkua. Rintakumista ei ollut apua, pystyin syöttämään vauvaa vain pullosta, imetin ehkä kerran päivässä ja annoin rintojen levätä muun ajan. Kipu oli aivan kauhea. Sairaalassa kukaan ei opastanut minua eri imetysasennoissa, ja kun ihmettelin kipua vauvan imiessä, minulle sanottiin vain: ”Kyllä sillä oikea ote näyttäisi olevan, se kipu hellittää ajan kanssa.” Meni kaksi viikkoa eikä se ollut vieläkään lieventynyt kuin himpun verran vain. Itse sitten tajusin että vauvahan imi ihan päin honkia ja sen takia rintani olivat olleet niin järkyttävän kipeät etten ollut pystynyt muuhun kuin lypsämiseen ja pulloruokintaan. Nyt sitten, kun ei enää satu, maitoa ei enää tule tarpeeksi.
Olen hirvittävän pettynyt itseeni kun tajuan etten kenties koskaan pysty täysimettämään, vaikka niin kovasti haluaisin. Lopullisen kuoloniskun imetykselle antoi virtsatietulehdukseen saamani antibioottikuuri, jonka aikana en pystynyt antamaan omaa maitoani vauvalle lainkaan (siitä seurasi hirveät vatsavaivat kun pari kertaa kokeilin). Lopetin sitten lypsämisenkin, oikeastaan huomaamattani, ja maidon tulo väheni niin rankasti että tätä nykyä maitoa tulee päivässä noin 50-60 ml vaikka kuinka yritän lypsää/imettää.
Alku vauvan kanssa lähti imetysongelmista huolimatta hirmu hyvin käyntiin. Vauva oli kiltti kuin enkeli, söi ja nukkui vain. Jossain vaiheessa asiat kuitenkin muuttuivat, muistaakseni juuri silloin kun vauvan ollessa n. puolentoista viikon ikäinen sain ne antibiootit ja sen johdosta jouduin antamaan enemmän korviketta. Tutteli aiheutti järkyttävät vatsanväänteet ja vauva alkoi pikkuhiljaa huutaa lähes jatkuvasti. Huutokonsertteja oli päivässä monta tuntia, pahimmillaan vauva saattoi huutaa tunteja putkeen eikä mikään auttanut. Vaihdoimme korvikkeen Nanniin ja se näyttikin aluksi auttavan, mutta nyt huuto on palannut kuvioihin.
Alusta lähtien vauva on herännyt yöllä miltei kellontarkasti 3 tunnin välein syömään ja sen jälkeen nukahtanut tyytyväisenä. Viimeiset puolitoista viikkoa heräämiset tapahtuvat 1-2 tunnin välein eikä nukahtamisesta tahdo tulla mitään. Vauva ähisee ja tuhisee ja kitisee sängyssään – vatsavaivojaan, luulisin, sillä samalla hän kipristelee ja jalat vispaavat. Päivälläkään ei saa nukuttua, kun päiväunet ovat maksimissaan sen kaksi tuntia ja sitten alkaa taas se kipuhuuto tai nälkäitku. Alan olla niin väsynyt ja kiukkuinen koko tilanteeseen että haluaisin vain juosta junan alle ja kuolla pois.
Synnytyksen jälkeen meni ehkä viikko, kun olin tosi pirteä ja hyväntuulinen, tein kotitöitä kuin kone ja kaikki sujui loistavasti. Sitten mielialani romahti. Pelottaa, sillä alan olla siinä pisteessä että kohta räjähdän kokonaan. En kestä vauvan itkua enää yhtään – hermot kiristyvät heti kuin vieterit kun kuulen pienenkin parkaisun. Välillä minun tekee mieli heittää vauva ikkunasta tai sitten hypätä itse katolta alas. En osaa tuntea juuri mitään positiivisia tunteita ketään tai mitään kohtaan. En hymyile vauvalle, tuskin juttelen. Hymyilen tuskin miehellenikään. Kaikki tunteet, mitä vauva minussa herättää tällä hetkellä, ovat uupunut kiukku, riittämättömyys ja luojan kiitos sentään huolehtimisen tarve. En jaksaisi yhtään kantaa häntä sylissäkään. Mikään, mitä teen, ei ole hyvä tai tarpeeksi.
Mieheni onneksi osallistuu vauvanhoitoon täysillä. Syöttää, vaihtaa vaippoja, hoitaa yölläkin. Hoidamme vauvan suunnilleen puoliksi, mutta tuntuu että sekään ei riitä minulle. Haluaisin vielä enemmän lepoa, voisin nukkua maailman tappiin asti. Olen itsekäs paska jolle ei riitä mikään.
Minulla on tunne, että olen täysin paska äiti, koska oman mielihyväni takia (en siis kestänyt kipua) en aloittanut imetystä jo alusta lähtien täysipainoisena. Luulen, että jos olisin imettänyt tai ruokkinut tyttöä omalla maidollani koko ajan, maitoa olisi tullut riittävästi ja toisekseen likka ei olisi saanut vatsavaivoja, ainakaan noin pahoja. Koko juttu on siis minun syytäni. Itkuisuuden pitäisi helpottaa 3-4 kk ikään mennessä, mutta sen ajatteleminen on sama kuin ajattelisi että istun helvetissä ”vain” seuraavat sata vuotta.
Voisin yhtä hyvin juosta järveen, sillä minusta ei ole tähän. En jaksa enää, en kerta kaikkiaan jaksa. Jos olen jo nyt ihan rikki ja loppu, miten IHMEESSÄ jaksan koko tämän vaikean ensimmäisen vuoden? 😯🗯️
Haluaisin vain nukkua. Haluaisin nukkua pois.
Tilanne ei ole muuttunut miksikään, korkeintaan pahentunut. Hain masennuslääkkeet, mutten viitsi vielä aloittaa niitä, sillä odottelen pääsyä kilpirauhaskokeisiin.
Olen ihan lopussa. En tosiaan tiedä kauanko kestää ennen kuin sekoan ihan täysin. Mieheni hoitaa nyt vauvaa pääsääntöisesti, sillä minä en enää siedä koko pentua silmissäni. Vihaan sitä, kun sille ei kelpaa mikään. Vihaan itseäni, kun olin niin tyhmä että menin tekemään lapsen. Haluan vain nukkua! Haluan kuolla! Miksei kukaan tapa minua!? Miksei kukaan auta?
ADRIENE HYVÄ !!!
Kilpirauhas arvot ovat lempiaiheeni. 😳😳Tiesitkö, että viitearvoja , eli arvoja jotka kertovat onko sairautta vai ei..on nostettu ydinräjähdyksen takia, joka tapashtui vuosia sitten tshernobylissä. Saatat olla juuri sitä ikäluokkaa jolloin olit vauva tai pieni lapsi kun se tapahtui. suomeenkin se vaikutti niin, että lasten kilpirauhas sairaudet varsinkin syöpä lisääntyi sen johdosta..ja varsinkin kilpirauhas sairaudet liika-ja vajaatoiminta on lisääntynyt.
TSH viitearvo on 1-4 että se on normaali. En muista mitä T3v ja T4v pitää olla mutta TSH on kokonais arvo...jos sinulla se keikkuu tuon 4 yläpuolella, niin kuulut siihen ryhmään joka tarvitsee lääkityksen, vaikka arvot ovat "normaalit" mutta oireita on pilvin pimein. Sinun pitäisi jaksaa vaatia se itsellesi, edes kokeeksi. Siis kun TSH on korkea silloin on kyse vajaatoiminnasta: palelu, lihominen, masennus, ihon ja hiuksien kunto huono....lisäksi paljonmuuta...
Itselläni arvot olivat yli 8 TSH:ssa ja se todettiin toisen lääkärin vastaanotolla aivan muissa merkeissä. Silloin olin hoidattamasa jalkakipuani.Hänkin sanoi vain, että kannattaa tarkistuttaa tuota arvoa vielä. HÄN EI SIIS SILTÄ ISTUMALTA SANONUT MINULLE; ETTÄ ARVOSI OVAT PÄIN HONKIA; MENE JA TILAA AIKA ETTÄ SAAT SEN KUNTOON...sanoi vaan että seuraile !!!!!!!! 😠:
Unohdin kok asian ja sitten kipirauhaseeni tuli tulehdus, kurkkukipu joka oli aivan kamala..kesti kolme kuukautta ennenkuin tajusin, itse sanoa lääkärille että otettaisinko kilpirauhasarvot..otettiin ja sieltä se syy löytyi. Sitten aloitettiiin Thyroxin hoito ja oireet hävisivät..osittain.🙄
Toivon sinulle voimia....eikö nykyisin ole mahdollista saada lasta ns.unikouluunkin ? Niin että saisit nukkua pari yötä ja hoitajat kouluttaisivat lasta nukkumaan....😴
Ottaisin mielelläni vauvasi hoitoon pariksi päivää...me emme ole saaneet lasta ja olen vasta keskenmenosta toipumassa😭..tuntuu pahalta, ettet jaksa lapsen kanssa..tarkoitan että jokaisen äidin pitäisi saada kokea se onnen tunne vauvasta, en sis syyllistä sinua. En tiedä mitä kaikkea olet joutunut kestämään...jos vauvalla on koliikki, se varmasti on hankalaa ja te tarvitsisitte apua sen hoitoon...
Mutta marssi nyt sinne lääkäriin ja otata ne arvot ja VAADI lääkitystä !! Ja puhu neuvolassa pahasta olosta, vaadi hoitoa tilanteeseen...🙂👍
VOIMIA SINULLE !!!
Kuinka jaksat nuori äiti? Kirjoita kuulumisia! Olet ollut mielessäni...
Toivoa etsimässä, sanoit: "Tiesitkö, että viitearvoja , eli arvoja jotka kertovat onko sairautta vai ei..on nostettu ydinräjähdyksen takia, joka tapashtui vuosia sitten tshernobylissä. "
En tiennyt. Mutta sen tiesin, että Suomen raja-arvot ovat ihan päin honkia, kun vertaa siihen mitä ne ovat muualla maailmassa. Olen syntynyt -84, joten on hyvin todennäköistä, että jotakin on siitä laskeumasta jäänyt. En tosin asunut itärajan lähelläkään -86, mutta kaiketi laskeuma levisi ihan ympäri Suomen?
Kävin kilpirauhaskokeissa viime maanantaina ja arvoni olivat nyt seuraavat: TSH 1,41 ja T4V 14. Minulta olisi pitänyt mitata vielä T3V ja TPO-vasta-aineet, sillä suvussani on autoimmuunityreoidiittia, mutta kappas kummaa, jostain syystä tk-lääkärit aina "unohtavat" nämä kokeet vaikka yksin tsh:sta ja t4v:stä ei voi päätellä onko kilpirauhasessa vikaa vai ei. Jos olisi rahaa, menisin tältä seisomalta yksityiselle. 🙄
Sinun tsh:si oli järkyttävän korkea! Mieletöntä miten Suomessa ei saa ihan selvään sairauteen kunnon hoitoa, vaan vajaatoimintapotilaille lyödään melkein heti masennusdiagnoosi ja mielialalääkeresepti kouraan. Eikä siinä vielä kyllin, vaan masennuspotilastakaan tuskin seurataan muuten kuin sairaanhoitajan kanssa juttelulla noin kerran kuukaudessa. Olen näistä asioista niin vihainen etten tiedä miten päin olisin.
Oletko kuullut Liothyroidista (meniköhän oikein) tai Armour Thyroidista? Näitä lääkkeitä käytetään kilpirauhasen vajaatoiminnan hoidossa, mutta niitä on melko vaikea saada Suomesta ja ne ovat kalliita. Toimivat kuitenkin paremmin kuin pelkkä tyroksiini - kilpirauhanenhan tuottaa normaalisti oliko se 9 vai 10 eri hormonia ja tyroksiini on vain yksi niistä. Ei siis ihme, että pelkällä tyroksiinilla ei paljoa tuloksia tule.
"eikö nykyisin ole mahdollista saada lasta ns.unikouluunkin ? Niin että saisit nukkua pari yötä ja hoitajat kouluttaisivat lasta nukkumaan...."
- Lapsi on vasta reilun kuukauden ikäinen. En usko että sen ikäistä vielä laitetaan unikouluun, varmaan vasta yli puolivuotiaita jos eivät ole oppineet nukkumaan öitä läpi. ☹️
"tuntuu pahalta, ettet jaksa lapsen kanssa..tarkoitan että jokaisen äidin pitäisi saada kokea se onnen tunne vauvasta, en sis syyllistä sinua."
- Ymmärrän mitä tarkoitat. 🙂🌻 Minäkin haluaisin niin kovasti iloita lapsestani, ja tuntuu pahalta kun en pysty siihen.
-----
Vauvan vatsavaivat ja sitä myöten huudotkin ovat helpottaneet, mutta minun oloni ei ole mainittavasti parantunut. Kaipa se masennus tekee asiat niin vaikeiksi ettei mistään saa mitään iloa irti. Voi kyllä olla, että oloni kohenee pikkuhiljaa, kun elämä vauvan kanssa alkaa käydä helpommaksi.
Mieheni hoitaa vauvaa suurimmaksi osaksi (kerrankin olen kiitollinen siitä että hän on työttömänä) ja minä sitten taas teen kotitöitä enemmän. (Sanoinkohan tämän jo jossain aikaisemmassa viestissä...?) Jotenkin tuntuu hirveän vaikealta olla vauvan kanssa, jutella sille ja helliä sitä. Kaikki hymyileminen ja nauraminen tuntuu teeskentelyltä. En jaksaisi yhtään olla sosiaalinen, en kenenkään kanssa.
Masennuslääkkeet ovat tuossa pöydällä, mutta teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi syödä niitä. E-pillerit aikoinaan pistivät elimistöni ihan sekaisin ja mm. laukaisivat tämän masennuksen, joten mitä mielialalääkkeet mahtavat tehdä?
Toisina hetkinä uskon että kyllä tästä vielä noustaan, ja toisinaan taas en näe tulevaisuudessa mitään hyvää, ajattelen että asiat korkeintaan vain pahentuvat tästä. Täysin loppunut imetys ja aivan kuralla oleva taloudellinen tilanne eivät ainakaan auta asiaa. 😭
En tiedä johtuuko masennuksesta vai mistä, mutta minulla on aivan järkyttävän syyllinen olo koko ajan. Haaveilen siitä, että minulla olisi vaikka jalka tai käsi poikki tai sairastuisin vaikka oikein pahaan flunssaan niin minulla olisi oikeasti SYY olla tekemättä niin paljon hommia. Kun ei ole mitään näkyvää syytä sille, että väsyttää ja uuvuttaa ja masentaa, tuntuu hirveän syylliseltä "laistaa" normaaleista minulle kuuluvista töistä ja askareista. Kun kuitenkin PYSTYISIN ne tekemään jos vain ryhtyisin toimeen. Pystyisin kun vain viitsisin yrittää. Ääni päässäni hokee jatkuvasti, että olen laiska ja lusmuilen vain, ja että ei minulla oikeasti mitään masennusta ole, vaan olen vain huomionkipeä. Se on pahin pelkoni; mitä jos en todella olekaan masentunut? Mitä jos oikeasti haluankin vain huomiota niin kuin joku teini-ikäinen draamakuningatar? 😞
Selasin juuri erästä masentuneiden foorumia ja tajusin siellä olevien kirjoitusten perusteella, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut noin 14-vuotiaasta lähtien. En ole vain hoksannut sitä, ei kukaan muukaan ole hoksannut, eikä sitä ole mitenkään hoidettu. Ei siis ihme, että tänä päivänä olo on tällainen... 😟
heips adrianne!
Mä olen samanikäinen masennusta sairastava 2 lapsen äiti,vanhin,poikani on jo 5 vuotias ja nuorimmainen tuli juuri 3 kk.Mä en tosin saanut ainakaan pahaa synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta sitä huolimatta tiedän nuo olotilat,kun tuntuu et hermot menee joka asiassa ja mikään ei riitä ja mikään ei tunnu miltään,kaikki on vaa yhtä "koomaista" oloa..asun lasteni isän kanssa yhdessä,mutta meil menee niin et mä hoidan lapset ja kodin kun mies käy töissä ja vapaa aikana se mielummin kittaa kaljaa ja on kavereidensa kanssa ja ei todellakaan osallistu vauvan kanssa oloon.
Eli vain kerroin taustaa siitä syystä että voin samaistua tunteisiisi,vaikka minulla ei nyt olekkaan samoja tunteita tässä vauvan kanssa,mutta masennusta olen sairastanut kohta 2 vuotta ja tosiaan tiedän sen ylä ja ala mäet,kaikki onkin jo sanonut sulle kaiken mahdollisen lääkityksestä ja avusta, sekä juuri noi korvikkeiden vaihdot ym.ja relatipat..onko ne relatipat auttanu nyt yhtään?
Lähinnä tässä mun mielipide asiaan,ainakin tämä on mulla ollut henkireikä monessa masennuksen vaiheessa,eli saatko sä omaa aikaa laisinkaan? siis ilman että vauva on läsnä? pääsetkö sä ystävien kanssa ulos tuulettumaan tai miehesi kanssa yhdessä leffaan ja vaikka vaan yhteiseen koti iltaan ilman että vauva on kotona? meinaa se että saat aikaa itsellesi,jotain ns.mieleistä,vaikka pahassa masennuksessakin se voi tuntuu silt et ei huvita ja kaikki on ihan sama tms. niin silti must sun pitäis yrittää keskittyy itsees ja ainaki kokeilla jos et ole kokeillut niin tuota oman ajan ottamista,vauva kumminki vaistoaa äidistä jos äidillä ei ole hyvä olla ja on paljon rauhallisempi jos säkin olet.
Ja vielä tost imetyksestä,haluun sanoo sen verta et monella on toi fiilis et jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu niin mitä sitten,ei se maailmaa kaada,ja vaikka susta tuntuis et huutoja ei sit ois ollut niin paljoa niin se vauva on kumminkin niin vähän aikaa niin pieni että "elää" pelkällä maidolla,varsinkin ku nälän tunne kasvaa ni turhaan sitä antaa vaa maitoo mahd. pitkään..varsinkaan jos ei oo voimia ja haluaisi nukkua vaikka paremmin..
sitten ku alotat vaik vellit ni nälkäki pysyy pitempää pois=)Mä itse kannatan imetystä kyllä jos se vaan onnistuu,mutta oon kyllä kaikkia imetyshulluja vastaan,saihan ne äitiyspakkauksestakin tuttipullon pois sillä verukkeella että tuoreet äidit ei turvautuisi siihen,MUTTA sitten on tosiaan niitä äitejä jotka ei vaan syystä tai toisesta voi tai halua imettää,eikä se tosiaan tee yhtään huonompaa äitiä kenestäkään!
ja vaikka sä tunnet noit ettet halua elää fiiliksiä tai vauva käy hermoille niin oikeasti se on täysin se masennus joka sen aiheuttaa ja yritä jaksaa ja ajatella että loppujen lopuksi se et ole sinä joka ajattelee niin! sä olet varmasti loistava äiti ja sisimmissäs rakastat vauvaasi enemmän kuin mitään muuta,älä syyllistä ittees siitä et sust tuntuis ettet jaksaisi.jos sä haluat nukkua enempi,sit nuku,aina ku vaavi vetää päiväl päikkäreitä,nuku samalla ja jos vaa miehes suostuu ni sano et se menee kävelylle vaavin kans ni sä pääset vaik nukkuu hetkeks tai jos vaan saat ni vie vauva yhdeksi yöksi hoitoon että saat nukuttua! se ei todellakaan tee susta huonoa tai välinpitämatöntä äitiä!
ja vauva arki on aina semmosta et mikään kun ei mene niinkuin kirjoissa ja kaikki päivät on tavallaan yllätyksiä täynnä,se on rankkaa,varsinkin jos sust tuntuu ettet jaksa,mut tiedä se ettet ole yksin ja sun ei siitä tarvitse potea huonoa omatuntoa jos tiedostat ite olevas loppu..sä tarviit vaan aikaa ja tukea ja masennus ku on semmonen et se ei tosiaa lähe 2 kk pois,se on tosi pitkä prosessi ja välil menee paremmin ja välil huonommin,yritä jaksaa ja löytää voimia,eikä pelkästään vauvan takia,vaan itsesi!=)
Hei! Minulla ihan vastaavia itsesyytöksiä ja pelkoja siitä että puhunko totta lähimmäisilleni, valehtelenko että mulla on masennus vai onko mulla oikeasti sairaus? No ei sitä muuta voi kun luottaa siihen, että mitä tuntee ja koittaa uskoa että ne on totta. Sä ihan selvästi olet ainakin todella uupunut ja väsyneenä sitä on ärtyisä ja pinna menee helpommin kuin hyvin nukkuneena. Masennuslääkkeistä sanoisin sulle, että ei niistä välttämättä tule juuri mitään sivuoireita, ainakaan jos aloitat pienellä annostuksella, itse kans reagoin voimakkaasti e-pillereihin, mutta nämä ihan eri asia. Masennuslääkkeet rauhoittaa, ja saa ehkä kropan enemmän balanssiin, jos on vaikea tilanne eikä tahdo muuten selvitä niin mä ainakin suosittelisin kokeilemaan jonkun kk, ei tilanne varmaan ainakaan huonone siitä. Mutta pitää syödä säännöllisesti lääkärin määräämää annosta ja jaksaa odottaa positiivisia vaikutuksia. Tsemppiä ja voimia, käy välillä sellaisten ystävien kanssa ulkona, joiden seurassa voit puhua vapaasti ja tehdä ihan jotain muuta kuin kotiympyröissä. 🙂🌻
Flunssan takia en nyt jaksa lukea kaikkia sivuja, mutta tekee mieli kommentoida yhtä asiaa. Kirjoitit että olisit halunnut kunnolla imettää lastasi ja tunsit siitä pahaa oloa että et voinut. Haluaisin vain sen sanoa että äitini ei pystynyt kaksosia itse imettämään, ei yksinkertaisesti tullut niin paljon maitoa. Joten olen reippaasti juonut korviketta ja lopulta kuulemma mennyt ihan lehmänmaitoakin roppakaupalla. Ja maito on edelleenkin suosiossani, joten ethän turhaan huolestu siitä että et "täysipäiväisesti" sitä voinut itse tehdä, joohan? Hyvin pärjää ihan vähemmälläkin 🙂
Tsemppiä sulle kovasti!
minä haluaisin sen verran sanoa, että kaverillani oli synnytyksen jälkeinen masennus, ei tiennyt itse mikä vaivaa eikä osannut hakea apua. olisi antanut lapsensa adoptoitavaksi, jos ei mies olisi ollut mukana vauvanhoidossa ja toppuuttelemassa, että älähän hättäile. koliikki tais vauvalla olla, ja muutenki rankkaa. ei tuntenut oikein mitään, lapsesta ei osannut pitää, saati rakastaa sitä.
en osaa sanoa miten hän siitä tarkalleen selvisi, mutta nyt on jo kolme ihanaa lasta. esikoistaankin oppi rakastamaan, kun aikaa kului ja lapsi muuttui "rääkyvästä kääröstä" enemmän vuorovaikutustaitoiseksi.
en tiedä oliko tästä mitään apua, mutta uskon että on ihan normaalia, ettei kaikki koe ensisilmäyksellä huumaavaa äidinrakkautta, vaan että vauva on vieras ihminen siinä missä kuka tahansa, voi viedä aikaa ennen kuin siihen rakastuu. ja semmoista joka vain huutaa ja vie itseltä voimat ja kaiken ajan eikä osaa sanoa mikä hätänä että voisi auttaa; ei sellaiseen ole helppo rakastua. toivon ja uskon että sinäkin selviät ja rakastut, kunhan saat sinniteltyä vaikeimman ajan yli, ja vauvasi nauraa sinulle. 🙂👍