taikku79 kirjoitti 7.6.2009 23:22

Olen lukenut paljon juttuja petettyjen näkökulmasta, mutta ei pettäjänkään olo ole mukava. Onko täällä muita sellaisia? Meidän avioliitossa on ollut ongelmia jo aiemminkin, vuosikausia...miehelläni epäillään bibolaaritautia. Se ei ole syy pettämiseen...tiedän että olen tehnyt väärin. Tutustuin toiseen netin keskustelupalstalla. Alusta asti tein selväksi että en halua suhdetta, enkä koskaan halua erota miehestäni. Tuttavuus eteni kuitenkin niin pitkälle, että eräänä erittäin vaikeana iltana mieheni unohdettua sopimuksemme lupasin tälle toiselle että voimme tavata. Olin pettynyt omaan avioliittooni, ja mieheni käytökseen...oli mukava tunne kun joku välitti minusta ja ajatuksistani.
Ei sitä kauan kestänyt, pari kertaa tavattiin ja liian pitkällehän se meni....puhelimitse pidettiin enimmäkseen yhteyttä. Omaatuntoani vaivasi niin, että mun oli pakko miehelleni kertoa koko tarina. Lupasin lopettaa koko suhteen, mutta ei se ole niin helppoa. Kun miehelläni on huono päivä, minulla on valtava kiusaus ottaa tähän toiseen yhteyttä. Pari kertaa niin teinkin, ja kun mieheni sen sai tietää selattuaan puhelimeni tietoja, hän oli romahtaa. En pitänyt lupaustani. Ymmärrän erittäin hyvin, että mieheni on vaikea luottaa minuun tämän jälkeen. Vilpittömästi kuitenkin haluan yrittää yhdessä eteenpäin. Tuon toinen mies teki mulle selväksi, ettei halua hajottaa liittoamme. Hän ei väkisin tule väliimme. Kun sanoin että haluan jatkaa avioliittoamme, hän sanoi ymmärtävänsä.
Miehelleni yritän olla mahdollisimman avoin ja kertoa miten asia on, mutta aina hän ei usko sanojani vaikka kuinka vakuutan puhuvani totta. Toisen miehen kanssa ei olla enää pidetty yhteyttä, vaikka se edelleen on todella vaikeaa. Varsinkin silloin kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle eikä oman miehen kanssa voi jutella tekisi mieli soittaa ja jakaa ajatuksia. Lupaus on lupaus, ja yritän tosissaan olla luottamuksen arvoinen....

Kun noinkin paljon ymmärrät, että olet tehnyt väärin, olet jo pitkällä. Sitä paitsi, käsitin, että olet jo valinnut jatkaa miehesi kanssa. Ja miehesi on valinnut jatkaa sinun kanssasi. Kaikesta huolimatta.
🙂👍

Keinot siihen on olemassa. Ensiksi on vaan lopetettava se suhde kokonaan. Tunteillesi et kyllä mahda vähään aikaan mitään, mutta tahto on se, johon sinun on tukeuduttava.

Paras konsti on puhua miehesi kanssa ihan joka päivä. Siitäkin, kuinka tekee mieli ottaa yhteyttä tähän toiseen. Se on ainoa keino, jolla pystyt sen halun ohittamaan.

Elämähän ei ole mustaa ja valkoista, vaikka moni sen haluaisi niin nähdä ja että olisi helpompi valita - joko musta tai valkoinen. 😟. Toiset väittävät sinua mustaksi ja muita valkoisiksi. Itse haluaisi nähdä itsensä valkoisena ja muut mustana.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Elämässä on mustaa, valkoista ja kaikki harmaan sävyt. Ne harmaan sävyt tekevät meistä inhimillisiä ihmisiä. Erehtyväisiä, mutta aina uudelleen valitsemaan joutuvia. Mitään tekemättömyyskin on valinta.

Minä olen pettäjä, oli syitä ja seurauksia. Valitsin viimein kertoa, kiitos painostajille 🙂🌻. Valitsin oman puolisoni ja kas! Kun kerroin totuuden, hän muuttui. Vuosikaudet elämäni oli ollut sontaa ja nyt kun toimin toisin kuin ennen, hänkin alkoi toimia toisin.

En voi sanoa, että pettäminen oli elämäni huonoin valinta. Seurauksia oli myös hyviä. Se oli teko, joka on osa minun elämääni ja auttoi minua näkemään asiat uudelleen toisin.

Voi hyvin, ole rehellinen itsellesi ja puolisollesi. Se auttaa 🙂🌻

Kiitos tuestasi! Tiedänhän minä että tämä vaatii vain tahtoa...sitähän avioliittolupauksessakin luvataan, tahdon rakastaa, myös huonoina päivinä. Aviomieheni on psyykkisesti sairas. Suurin hankaluus tässä on se, että en voi puhua. Tai voin, ja puhunkin, mutta mieheni suuttuu ja käsittää asioita eritavalla kuin olen tarkoittanut, ja uhkaa itsemurhalla. En uskalla jättää häntä päiväksikään yksin, ja suuttuneena hän ei voi lähteä auton rattiin.
Rakastan miestäni, ja tahtoisin elämän hänen kanssaan olevan tasaisempaa. Mutta en luota siihen että hänen elämänsä tasaantuisi. Kaikki omat unelmani olen joutunut hautaamaan, ja yhteisiä suunnitelmia ja haaveita meillä ei ole. Aika näyttää miten käy...haluan antaa suhteellemme mahdollisuuden. En halua jättää kaikkia hyviä asioita elämässäni, joita kuitenkin on paljon. En vain jaksa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja sitä kaikkea mitä se aiheuttaa. En jaksa tätä loputonta pelkoa, mitä mies itselleen tekee. En kyllä usko että jaksaisin eron aiheuttamaa tuskaakaan...
Sekava kirjoitus, mutta sekavaa on elämämmekin...

Hei,

Oletteko saaneet mitään tukea tuohon mielenterveysongelman käsittelyyn? Tokihan se on myös koko perheelle raskas sairaus. Ja onko miehesi lääkitys kunnossa?

Uskon, että teitä voidaan auttaa vaikka paikkakuntasi mielenterveystoimiston tai perheneuvolan kautta.

Jos et voi puhua miehellesi, etsi joku muu kuin se nettituttavuus. Läheisyys muodostuu liian helposti ihmiseen, joka ei tee kuuntelutyötä ammatikseen. On kuulema tavallista, että jotkut rakastuvat psykiatriinsakin, joten mikä ihme se on, että kiperässä tilanteessasi tunteita muodostuu ihmiseen joka kuuntelee.

Se on kuitenkin parisuhteellesi vaarallista.
Koska haluat kuitenkin jatkaa, kannustaisin sinua etsimään kuulijaa jostain muualta kuin treffipalstalta. Vaikkapa täältä vertaistuesta. Myös net-tuki tällä sivulla on erittäin hyvä. Minä olen saanut valtavan paljon apua ja tukea jatkaa omassa parisuhteessani edelleen.🙂👍

Voimia sinulle vaikeissa päätöksissä.

Hei!

Minun veljeni ex-vaimo on maanis-depressiivinen.
Olen nähnyt millaista on elämä tällaisen henkilön kanssa. Veljenikin yritti varmasti loppuun asti pitää perheensä kasassa. Riitoja oli enemmän kuin tarpeeksi.
Vaimo sai aikaan senkin, että veljeni savustettiin ulos perustamastaan firmasta.
Hän epäili veljelläni olevan vieras nainen ja hän rupesi soittelemaan firmaan ja veljeni jaksaminen meni jo niin pitkälle, ettei varmaan hallinnut enään omia töitään. Ja kun ihminen on heikommilaan silloin löytyy selkään puukottajia.

Jossain vaiheessa veljelleni tuli hätä, että omat lapsetkin alkavat oirehtia.
Siinä kysyttiin jaksamista. Lopulta hän sanoi, ettei enää jaksa. Kohta hän itsekkin on samassa sarjassa.

Avioero ei ollut helppo kellekkään siinä perheessä. Veljeltäni kysyttiin siinä vaiheessa tahdon lujuutta pitääkkö itsestä huolta vai sairastuneesta vaimosta, joka teki elämän helvetiksi.Hän itki, ettei veljeni jättäisi häntä. Hän käytti veljeni heikkouksia hyväkseen.

Myös vaimo joutui jättämään työnsä sairastuttuaan. Joten molempien ympyrät pyörivät vähän aikaa konkreettisesti kodin ympärillä.

Eron jälkeenkin vaimo anelee, että veljeni ottaisi takaisin. Mutta nyt kun on mennyt useita vuosia erosta, viimeinenkin lapsista ( tyttö 16v. ) muutti isänsä luo asumaan, kun ei tullut äitinsä kanssa toimeen.

Surullista on katsoa, mutta on se jonkinlaiset psyykkiset oireet jättänä lapsiin. Mutta veljeni sanoi, ettei varmasti ota enää häntä takaisin. Veljeni on nyt suhtkoht rauhallinen, vaikka huoltaa vieläkin ex-vaimoaan. Onhan hän lasten äiti, kuten hän sanoo.

Mutta toivottavasti en tehnyt kirjoituksellani mitään hallaa elämääsi. Mutta jos terveytesi alkaa oireilla on miettimisen aika. Silloin pitää hakea apua. Pitää itsestään huolta. Niin, vihkikaava todella "sitouduttaa " puolisoon, muttä raamatussa lukee myös, että meidän pitää huoltaa oma terveys. En tarkoita, että pitäisi pettää.Että se parantaa.

Tämä meni nyt vähän sivusuun. Tuli vain " huoli " jaksamisestasi.jaksaa sairastuneen kanssa. Eihän pettäminen jaksamista paranna / auta. Sitä vain kaipaa jotain rinnalleen, mitä ei saa omasta parisuhteesta.

Minä en ole elänyt sairaan kanssa. Mutta kovasti kyynisen, rasistisen kanssa. Eikä sekään aina nyt niin herkkua ole.

Minunkin alkanut ystävyys. Kun löysi jonkinlaisen oljenkorjen..se oli vain sen pienen hetken elämän ketjussa. Siitä ei sen enempää.

Muista rakastaa myös itseäsi!

Luin mielenkiinnolla tätä ketjua.
Itse ymmärrän tuon oikein hyvin, että alkaa urkkimaan toisen puheluja jos on petetty.
Itse tein niin. Sanoin että tämä on väärin, ei näin tehdä, mutta tein kuitenkin. Ja taas sain tietää että toisella on joku muu.
Luottamus ei ole palautunut. Tai tunne että ollaan pari. Tykkään edelleen hänestä ja rakastan ihmisenä, mutta parina? En? En osaa enää tuntea sellaista "me" henkeä, että olisimme oikeasti samassa veneessä soutamassa samaan päämäärään. Hän on minulle kuin kuka tahansa hyvä ystävä, ei enää minun pari.
Mutta edelleen olemme jotenkin kiinni toisissamme.
Yritän kovasti. Ehkä liikaa. Riitaa tulee hyvin herkästi kun mieleni "oikkuilee" ja olen kiukkuinen, ehkä katkera. Unelmani murenivat parisuhteesta. Nyt on tullut vielä enemmän asioita jotka erottavat meitä entisestään, hän tekee omin päin jo omia päätöksiä ja se loukkaa minua kun kuvittelen että ollaan yhdessä. No, niin hän sanoo ja vakuuttaa, minä laitan jarruja ja estelen. En enää mene luottavaisena ja iloisena eteenpäin, tulevaisuutta ei ole, sielää ei näy mitään. korkeintaan riitelevä, vihainen ihminen vastapäätä istumassa. Toraammeko koko loppuelämän vai älyänkö hypätä kyydistä pois ennenkuin juutun kokonaan tähän riitaisaan oloon.

Ihmeen mukava ja vapautunut olo, kun mieheni on parin päivän reissussa. Ei tarvitse pelätä mitään eikä esittää että kaikki on hyvin.
Kun ajattelen miten olisin itse vastaavassa tilanteessa reagoinut, olisin varmasti itsekin urkkinut kaikki viestit ja puhelut ja epäillyt joka välissä miestäni...siis jos hän olisi pettänyt minua. Ymmärrän oikein hyvin miten kamala olen ollut miestäni kohtaan, mutta rehellisesti sanottuna en edelleenkään kadu tekoani. Toisen miehen kanssa ei varmastikaan olisi tullut yhteiselosta mitään, en edes haaveillut siitä. Ehkä ajattelin että toinen mies olisi syy erota vaikeasta avioliitosta. Olen nynny ja pelkuri. En uskalla erota. Saan kaikkien vihan niskoilleni. Toinen mies on valmis odottamaan ja ottamaan minut, kunhan päätän itse mitä teen. Olen elänyt kymmenen vuotta toisen tarpeiden ja halujen mukaan, ja tehnyt päätökset häntä miellyttääkseni. En osaa päättää itseni puolesta, pelkään että minut leimataan itsekkääksi. Pelkään myös suunnattomasti yksin jäämistä...ettei minulla ole ketään. Suuri suku ja läheisverkosto on tällähetkellä, mutta kukaan ei hyväksyisi ratkaisuani. Verkosto hajoaisi kuin tuhka tuuleen, kun hyppäisin siitä pois.
Minä käyn kyllä psykologilla, täällä minulla on tukihenkilö, juttelen myös parin kaverin kanssa...siskoni tietää vaikeasta tilanteestamme...Kukaan ei taida oikeasti ymmärtää miten loppu olen huolehtimaan mieheni asioista...tai enää en huolehdi, mutta stressaan ja kannan niistä huolta koko ajan. Pelkään että kaikki laskut, hoitamattomat asiat, naapurivihat, petetyt lupaukset, kaikki kaatuu minun niskaan, ja silloin mua syytetään, että miksi en ole huolehtinut, miksi en ole pyytänyt apua?? Olen pyytänyt apua, mutta kukaan ei auta. Mies ei välitä. Hän lupaa kyllä paljon, muttei pidä lupauksiaan.
Sitten taas yhtäkkiä kaikki onkin hyvin. Mies on ihana ja rakastava ja huomioi minut...luotan ja uskon kaiken mitä hän sanoo. Uskon parempaan huomiseen. Kunnes taas muutaman päivän päästä petyn ja itken turhautumistani. En jaksaisi millään.
Huonoina päivinä ja hetkinä kaipaan suunnattomasti salaista ystävääni. Joudun pakottamaan itseni johonkin työhön, että unohtaisin hänet edes hetkeksi, jotta pystyisin olemaan soittamatta hänelle. Vaikeaa tämä elämä.
Tällaista tänään...

Aina löytyy hyviä syitä kaikenlaiseen käytökseen. Ehkä se syiden etsiminen ei kuitenkaan ole se mistä kannattaa aloittaa. Ja kun ne syyt löytyy yleensä sillä asenteella aina siitä toisesta, se on päättymätön tarina.

Edelleen kannatan sitä, että kun toimii itse toisin kuin ennen, se tuo muutoksia. Jos jämähtää paikalleen tehden samat kuviot aina vain uudelleen, se ei johda mihinkään.
Tavallaan taikku79 olet jo aloittanut sen toimisen ja se on herättänyt teissä molemmissa uusia ajatuksia sekä sen, että toinen ihminen vierellä ei olekaan se itsestään selvyys.

Näissä ketjuissa niin helposti hukkuu se punaisen langan pää, jonka aloittaja heittää kysymyksenä kehään. Mietit sitä, miten pystyisit lopettamaan suhteen ja jatkamaan parisuhteessa niin, että yhä voisitte olla tyytyväisiä yhdessä.

Se on vaikea kysymys. Toisaalta ellei mitään parannusta olotilaan tule, ei mielestäni ketään voi velvoittaa elämään aina vaan pahassa olossa vain siksi, että toisella olisi hyvä olla. Se on mielestäni "välistävetoa ja hyväksikäyttöä". Asioita täytyy laittaa vaakakuppiin ja molempien pitää saada parisuhteesta jotakin tyydytystä ilman, että toinen on vain pelkkä antaja ja toinen saaja.

Tällaisia asioita on meidänkin liitossa selvitetty ja sillä tavalla ollaan pystytty jatkamaan yhteiselämää.

Toivon sinullekin Taikku79 parempaan päin menoa - vain itse tietää, milloin on syytä luovuttaa ja sinnitellä.🙂🌻

Jatuli kirjoitti 12.6.2009 12:46

Mutta edelleen olemme jotenkin kiinni toisissamme.
Yritän kovasti. Ehkä liikaa. Riitaa tulee hyvin herkästi kun mieleni "oikkuilee" ja olen kiukkuinen, ehkä katkera. Unelmani murenivat parisuhteesta.

Elämä nakkelee esteitä ja erilaisia kuvioita jotka on selvitettävä. En vahvistu enkä opi mitään jos elän pumpulissa, yritän elää mahdollisimman helposti. Ja kumma juttu tällä kirjoittamisella on, että näkee oman mielentilansa "julkisesti", ja ymmärrän missä menen vikaan. Ei eteenpäin pääse jos aina katsoo taaksepäin jo kärsittyjä asioita. Ihan hukkaan mennyttä aikaa.
Ihminen muuttuu. Minä muutun ja muut myös. Anteeksi anto ja pyytäminen taitavat olla ihmisenä elämisen ehto, ettei jää yksin katkeruuteen. Koska kukaan ei ole täydellinen.

Hei Taikku79! Sinun perhe-elämäsi kuulostaa edelleen niin samanlaiselta kuin minun elämäni oli kaksisuuntaista häiriötä sairastavan ex-puolisoni kanssa. Aiemminkin kirjoittelin jo niistä raha-asioista toiseen ketjuun. Minä valitsin silloin lähtemisen, kun väsyin. Edelleen tunnen välillä syyllisyyttä, vaikka ajattelen, että tein oikean ratkaisun.

Me oltiin juuri ostettu oma talo maalta, suunniteltu eteenpäin yhteistä elämää, haaveiltu mitä kaikkea se mahdollistaa, aloitettu yhteinen valjakkokoiraharrastus ym. Me ei oltu asuttu yhdessä ennen, vaan muutettiin heti yhteisellä lainalla ostettuun taloon. Kaikki se, mitä ex-mieheni sitten oli arjessa kotona, tuli minulle yllätyksenä. Kaikki ne vaikeudet, vaikka tiesin, että hän on koko ikänsä sairastanut. En tosiaan tiennyt, mikä minua odottaa. Mikä meitä odottaa. Ystäväni ja perheeni epäilivät ja kyseelalaistivat mahdollisuuksiamme, mutta minä uskoin meihin.

Minä päätin läheisteni kehoituksesta lähteä. Se tuntui tosi pahalta, koska tunnen exäni hirvittävät kotitaustat ja traumatisoitumisen. Tiedän, ettei se ole hänen vikansa, että hän on kipeä ja että se ilmenee noin. Koti se hänet aikanaan sairastutti. Ja vaikka hän on ollut jatkuvissa hoidoissa, tilanne ei ole korjaantunut. Tunsin, että teen väärin häntä kohtaan, kun "hylkään" hänet, mutta oikein itseäni kohtaan kun lähden. Olin itsekin sairastanut ja maksanut vuosien terapian. Ajattelin niin, että nyt kun olen saanut oman elämäni jotakuinkin kuntoon, en halua panna kaikkea tekemääni työtä hukkaan sairastumalla uudestaan. Yritin aikani, oikeasti yritin auttaa, mutta en pystynyt parantamaan häntä. En rakkaudellani enkä muullakaan tavoin. Ja rakkautenikin kuoli, kun hän minua kerta toisensa jälkeen kohteli huonosti. Viime syksynä lähdin ja vieläkin se tuntuu pahalta. Sekin, että talo ja laina jäi hänelle. Tunsin hänen perheensä syyttävän minua siitä, vaikka eivät he koskaan suoraan sanoneet. Että jätin hänet taloudellisestikin heitteille, vaikka kyllä hän parhaina aikoina raha-asiat selvitti ihan hyvin. Hän ei halunnut myydä taloa pois, kun se oli vuosien unelmien täyttymys hänelle ja ainoa asia, joka toi elämänhalua.

Ehkä tämä oma syyllisyydentunne joskus helpottaa. Minulla on kuitenkin lupa onneen. Ja sinullakin on. Niin raa'alta kuin se ehkä kuulostaakin, emme voi pelastaa kuin itsemme. Miehesi on vastuussa aikuisena ihmisenä itse omasta onnestaan, sinä olet vastuussa omastasi. Minulle eromme oli valtava helpotus, tuntui kuin tuhat kiloa olisi otettu pois hartioilta. Ensimmäisenä iltana uudessa omassa kodissani tunsin pitkästä aikaa, että pystyin taas hengittämään. Ei pelottanut.

Taikku79, elämäsi on arvokas. Et sinä pettämisen takia ole huono tai moraaliton. En minä sitä luvallisena pidä, mutta minusta se kertoo siitä, että kaipaat sellaista mitä et mieheltäsi saa. Ehkä kannattaa rauhassa punnita, että onko sinulla mahdollisuuksia onneen miehesi kanssa? Voitteko rakentaa yhdessä vielä sellaista elämää, joka antaa sinullekin onnen? Vai menetätkö lopulta itsesi, jos joka hetki elät miehellesi? Niin, ettet uskalla jättää hetkeksikään yksin? Jokainen tarvitsee elääkseen omia hemmotteluhetkiä, tunteen siitä että on rakastettu ja tärkeä - ja myös omaa aikaa. Elämä on epätäydellistä, itse olemme epätäydellisiä ja joskus tahto rakastaa ei riitä. Vihkivala ei velvoita sellaiseen elämään, jossa oma sydän hiljaa kuolee.

Minä olen kiitollinen siitä, että minua "patistettiin" lähtemään, ilman kannustusta en olisi ehkä uskaltanut. Perhehelvetin keskellä sitä sokeutuu ja tottuu näkemään normaalina sellaista, minkä ei pitäisi kenenkään arkeen kuulua.

Muista: sinulla on oikeus onneen! 🙂👍

Kiitos Navajo ja kaikki muutkin ajatuksistanne. Tuota minäkin pelkään, syyllisyyttä. Kannanko sitä lopun ikääni jos jätän mieheni? Tällä hetkellä ero ei tunnu ensisijaiselta ratkaisulta. Minulla ei ole ketään kuka siihen kannustaisi. Päinvastoin kaikki yrittävät saada minua "järkiini" ja jatkamaan mieheni kanssa. Minä olen syyllinen tähän kriisiimme koska olen pettänyt miestäni. Sitä ennen meillä näytti olevan kaikki hyvin. Näytimme rakastuneilta monen vuoden avioliiton jälkeenkin, ja se laitettiin lapsettomuutemme piikkiin. Meillä oli aikaa hoitaa parisuhdettamme koska emme olleet saaneet lapsia. Todellisuudessa pinnan alla kyti monta käsittelemätöntä asiaa. Lapsettomuus, taloudellinen tilanne, työttömyys ja miehen sairastaminen, koulukiusaaminen...en uskaltanut puhua, koska pelkäsin miehen reaktioita. En kyllä edelleenkään uskalla avoimesti puhua miehelleni.
Tiedän että parasta mitä voisin tässä tilanteessa tehdä, olisi tukea miehen paranemista. Tämä kriisi voi olla uuden ja paremman elämän alku, mutta kertokaa mistä saan voimia siihen? Kuinka voin luottaa siihen, että mieheni paranee ja muuttaa tapojaan? Mitä minä voin tehdä toisin kuin ennen?
Miten unohdan toisen miehen, kun tiedän että hän odottaa minua? Voinko elää täysillä avioliitossani kun tiedän että jotain sellaista puuttuu, mitä sain toiselta mieheltä?
En ole kuukauteen nähnyt häntä, mutta ajattelen häntä päivittäin.
Olen kauhea ihminen ja huono vaimo. Olen kadottanut jonnekin ison osan positiivisesta elämänasenteestani, mutta onneksi sitä on vielä ripaus jäljellä. Se oleellinen ripaus, joka sanoo minulle että asiat järjestyvät ajallaan.

Minäkin mietin pitkään silloin sitä, että jos mieheni muuttuu ja parantuu. Toivoin sitä ja uskoin siihen. Ja vaikka erosimmekin, ei se tarkoittanut sitä että olisin luopunut uskostani hänen mahdollisuuksiinsa selvittää ongelmansa. Minulle ratkaisevaa oli miettiä se, missä kulkee oma rajani jaksamisen suhteen. Sitähän en voinut varmasti tietää, muuttaako exäni ehkä joskus tapansa (meidän kohdalla se tarkoitti uhkailua, pelottelua, kiristämistäkin...ja aggressiivisuutta), mutta sen pystyin jossakin vaiheessa muiden avulla arvioimaan, mitä itse jaksan ja kestän. Voihan olla, että hän joskus oppii ja muuttuu, mutta odottaessani sitä olisin sairastunut itse ja menettänyt elämäni. Ja sen tajusin sitten lopulta, että muutos on minun jaksamisen kannalta joka tapauksessa liian kaukana tulevaisuudessa. Nyt toivon vain sydämestäni, että hän tosiaan selvittää ongelmansa niin, että ehkä joskus tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa asiat sujuvat paremmin.

Harvoin asiat ovat ihan sitä, miltä päällepäin näyttää. Ulkopuolisten on niin vaikea kertoa sinulle ja teille että miten teillä menee ja kenen syy on mikäkin ja mitä pitäisi tehdä. Silloin kun suhteessa on väkivaltaa, asia on paljon selkeämpi. Väkivaltaa ei tule sietää missään tapauksessa! Mitä ne miehesi "huonot tavat" ovat? Minun exälleni sairaus oli tavallaan tekosyykin sille, että hänellä oli lupa pitää minua otteessaan käyttäytymisellä joka kyllä oli selkeästi näin kauempaa katsottuna väkivaltaista, henkistä väkivaltaa.

Olet oikeassa siinä, että asiat selviävät! 🙂👍 Nyt voi tuntua hankalalta, mutta kyllä asioilla on tapana selvitä -tavalla tai toisella.

Nyt on taas pitkästä aikaa ollut ihana ja toiveikas päivä. Eilen juttelimme mieheni kanssa pitkään asioista suuttumatta kumpikaan. Lainasin kirjastosta parisudekirjoja, ja yhdessä niistä oli hyvä harjoitus. Siinä piti katsoa toista silmiin viiden minuutin ajan, sitten kertoa kaksi asiaa joiden haluaa parisuhteessa muuttuvan, ja sen jälkeen mietittiin ja katsottiin taas toiset viisi minuuttia silmiin. Homma todellakin toimi. saimme puhuttua hankalimmista asioista ja sovimme toimintatavoista niiden suhteen. Mieheni sanoi haluavansa enemmän yhteistä aikaa, ja yllättäen toisena asiana että siivoaisimme kotona useammin. Itse koin tärkeimpinä asioina että mieheni ottaisi enemmän vastuuta elämästämme ja huomioisi minua enemmän.
Teimme monta sopimusta ja kirjoitimme ne jopa ylös.
Tänään olimme toisen kerran parisuhdeterapiassa, ja se oli hyvä juttu.
Mun toiveet ovat todellakin hiukkasen korkeammalla nyt. Ehkä tästä selvitään vielä. Päivittäin toinen mies on ajatuksissani, mutta aina vain etäisempänä. Olen yrittänyt ajatella ja kuvitella hänestä pahinta mahdollista...mietin esim. että hän ehkä oli joku naistenkaataja, jolla on joka paikkakunnalla petikaveri. Tai kenties hän onkin naimisissa ja perheen isä, jolle olin hetken huumaa. Ehkä hän valehteli mulle. Omaatuntoa hänellä ei ainakaan ollut, koska ei nähnyt mitään väärää suhteessamme. Hän ei välittänyt vaikka olen naimisissa. En ehkä koskaan saa tietää totuutta hänestä, mutta ainakin hän sai meidän avioliittomme suunnan käännettyä. Ehkä se oli hyvä asia. Miehenikin sanoi tänään, että vaikka kriisi on ollut vaikea, se on auttanut selvittämään monta asiaa jotka ehkä muutoin olisi jäänyt selvittämättä.
Kovasti työtä on vielä edessä. En usko että mieheni mieliala on kovin pitkän aikaa näin hyvä. Tai mistäs sitä tietää...ehkä hänenkin paraneminen lähti nyt käyntiin.
Mitä ne mieheni huonot tavat ovat? Lähinnä ne ovat liittyneet vastuuntunnottomuuteen. Raha-asiat ovat retuperällä, kirjeet jäävät avaamatta, naapurien tahallista ärsyttämistä, rahan lainaamista milloin keneltäkin ja älyttömiä summia( ja jäävät maksamatta), autolla kaahailua..tässä muutama. Osa varmasti on johtunut erittäin huonosta itsetunnosta, johon on syykin nyt selviämässä. Mieheni on ollut pahasti koulukiusattu, eikä edes hänen kotonaan ole tietty asiasta. Suurensuuri lankavyyhti on alkanut nyt aueta pikkuhiljaa. Aika näyttää miten selväksi se tulee...ehkä meillä on vielä onnellinen tulevaisuus edessämme...jos eroaisimme, en saisi sitä koskaan selville.

Päivät kuluvat vaihtelevissa tunnelmissa. Miehen mielialat vaihtelee usein jopa monta kertaa päivässä. Niin pahoja tunnereaktioita ei nyt enää ole ollut, että hän olisi itsarilla uhannut. Sitä mukaa kun miehen mieliala vaihtelee, heilahtelee munkin mieli...mukavat hetket ovat lisääntyneet, mutta sitäkin toivottomammilta tuntuvat ne huonot hetket. Eikö tämä koskaan lopu.?
Suhde toiseen mieheen on kai sit lopullisesti ohi...ei hänestä oo pitkään aikaan kuulunut mitään. Eikä mulla oo enää edes ikävä häntä kuin hetkittäin.
Lainasin kirjan Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua...erittäin hyvä ja suositeltava kirja. Välillä tuntuu että se kertoo minusta itsestäni.
Eiköhän tästä selvitä pikkuhiljaa.

Heippa taas! Kirjoittelen tähän ketjuun vaikka en tiedä lukeeko näitä edes kukaan. Saanpahan omia ajatuksiani purettua johonkin.
Meillä on iso päätös edessä, mutta musta tuntuu ettei sekään taida olla ihan omissa käsissäni. Vuokranantajamme soitti ja sanoi myyvänsä talon, jos emme tee itse ostopäätöstä pian. Laitoin siis heti lainahakemuksen pankkiin...saa nähdä mikä vastaus tulee. Lainahakemuksen käsittely menee luottotoimikuntaan, joka kokoontuu tiistaisin. Tämä siksi, että luottotiedoissani on merkintä parin vuoden takaisesta maksuhäiriöstä.
Edelleen mietin jaksanko oman mieheni kanssa. Jos ostamme tämän talon, tuntuu se niin pysyvältä ratkaisulta. Tai minun nimiinhän se laina sitten tulee. Kun on kokenut hetken niin erilaista ja vapaata elämää, on vaikea sitoutua taas tähän samaan arkiseen elämään. Syrjähypystäni ei ole edelleenkään kuulunut mitään, kai hänellä on jo toinen. Välillä tekisi mieli soittaa hänelle, mutta en ole sitä tehnyt. Näin pitkään olen selvinnyt hänestä kuulematta, ja päivä päivältä se on helpompaa.
En ole varma rakastanko miestäni, tai onko tämä edes koskaan ollut rakkautta. Meillä on niin erilaiset mieltymykset ja mielipiteet, alusta saakka on ollut. Luulin että mieheni muuttaisi ajan myötä tapojaan. Onko kenelläkään kokemusta omaan mieheen uudelleen rakastumisesta? Tiedän että nin on joillekin käynyt. Voiko sitä jotenkin edesauttaa, kun tuntuu etten jaksa millään kuunnella ja katsella häntä enää?!

Kysyit onko kokemusta omaan mieheen uudelleen rakastumisesta.

Olisi mahtavaa, jos voisin sanoa, että on mahdollista "rakastua". Totuus on kuitenkin, että rakastumiseen liittyy aina ennen kokematon ja tuntematon alue, jonka valloittaminen tekee kokemuksesta jännittävän ja uuden. Entinen kumppani on siis tuttu, eikä tässä ole mitään uutta.

Voin kuitenkin sanoa, että voit löytää toisen uudelleen. Uusin silmin katsoa, miettiä kuinka paljon hän rakastaa, että tämänkin kuitenkin kesti ja hyväksyi. Kun keskustelee kaikista asioista, voi tuntea uutta läheisyyttä. Muistaa, miten läheisiä ollaan oltu ennenkin, viihtyä yhdessä. Huumori auttaa paljon, ymmärrys siitä, mitä vaille ollaan jääty, että tähän ajaudutiin. Ymmärrys siitä, että tämän kokemuksen vuoksi ollaan uudessa alussa ja mahdollisuudessa.

Ei ole helppoa. Kyllä minussakin joskus herää se vanha ja katkera. Mutta sitten muistan taas miten hyvä hän oikeasti on. Tunnen turvallisuutta, kunnioitusta, kiitollisuutta, hellyyttä ja kiintymystä. Eikö se jo ole rakkautta? Varsinkin kun hän nyt huomaa minut, puhumme ja olemme läheisiä jälleen.

En osaa neuvoa sinua, mitä sinun pitäisi tehdä? Jokainen ratkaisee itse ja sehän se vaikeaa onkin. Vaakakuppiin on laitettava hyvät ja huonot puolet. Kenties kokeiltava, mitä on elää yksin ja taas yhdessä.

Unohtamalla sen ihmisen, joka oli viedä miehesi paikan sydämessäsi edesautat oman avioliittosi paranemista. Se on vaikeaa, jos ehtii naisena löytää henkisen yhteyden, mutta oma kokemukseni oli, että emotionaalista kaipuuta käytetään helposti hyväksi.

Olen seurannut tätä ketjua, onhan minulla sama kokemus. Mielenkiintoista olisi kuulla niidenkin ihmisten mielipiteitä, jotka valitsivat toisin ja miksi. En sitten tiedä, eikö heillä ole tarvetta enää puhua asiasta. Sekin kertoo kyllä jotain.

Onnea ratkaisuihisi 🙂👍