anamcara kirjoitti 24.7.2011 2:29

Tätä on kestänyt noin kaksi vuotta.
Pakko-oireita aiemmin.Nuoremme 26v.on lahjakas muusikko.Nyt kaikki opiskelut on seis.
Hän pelkää koko ajan kostoa,jostain sanomastaan asiasta jota ei muista,oltuaan humalassa.
On ollut sairaalassa.Nyt kuntoutumishoidossa,mutta ei kerro groteskeja pelkojaan muille kuin minulle,äidille.
Minä välitän ne hoitohenkilökunnalle,joka ei tunnu käsittävän hänen pelkoaan.Tai eivät tiedä koko totuutta.
Nuori makaa päivätoimien jälkeen säleverhot kiinni ja peitto korvilla ja toivoo unta.Ja yötä,pois päivästä.Lääkitys on kohdallaan.
Lomilla on ruvennut käyttämään alkoholia,se rohkaisee ja auttaa kuulemma.
Yhden kaverin ,joka tuntee psyyken asioita pitää yhteyttä,muut on jättänyt,ei vastaa kännyyn ei s-postiin.
Isän kanssa ei osaa puhua,isä ei ymmärrä tekemättömyttä,flegmaattisuutta.Tietää kyllä tilanteen.
Mikään ei kiinnosta,millään ei ole väliä.Koston tunne on vain totta,vaikka on epätosi.Komea kaveri,joka ei välitä enää ulkomuodostaan.Polttaa ketjussa.Ei koe sairaudentunnetta.
Me emme jaksa enää,emme tiedä mitä tehdä.Olen käynyt hoitokokouksissa,mutta ei tunnu etenevän.Itselläni on psykiatri,mutta mies ei suostu.Miten eteenpäin.Itselläni on ollut paniikit ja pakko-oireet,mutta ne ovat pieniä tähän verrattuna.😯🗯️😯🗯️😯🗯️:

Ote elämästä voi olla kadonnut syystä, joka on tapahtunut jossain bileissä?tms - tarkoitan joku alkusyy - joka linkittyy jotenkin elämän aiemmin koettuun kipeään kohtaan?
Itsestä tunnistan tuonmoisen vaiheen, jossa yhteys oli pois ulkomaailmaan, makasin täydessä lamaantumisen tilassa, tuskin virtsaamassa kävin.
en juonut, ei ollut mitä virtsatakaan.
En tehnyt mitään sen kahden viikon aikana, jonka se kesti.
Kukan ei tiennyt olla huolissaan.
Olin työelämässä, mutta en ollut työelämässä kuitenkaan.
Joku tuommoinen syväjumiutumisen voimattomuus joss amillään ei ollut mitään väliä.
Millään ei ollut merkitystä.
Ei ollut ketään sanomaan mitään.
Se tila jotenkin ruokki sitä tilaa.
Oli jotenkin mustaa olemisen tilaa.
Sälekaihtimet oli kiinni.
Valoa ei kestänyt, minkäänlaista.
Ajatuksetonta oloa.
Ruumis kuin kelluva levä -olo.
Luopumista, kaikesta, ilman minkäänlaista ajatusta mistään.

Kai se oli kehonkin reaktio kaikkeen ylivoimaiseksi muuttuneeseen?
Elämä(nhalu) oli mennyt tukkoon.
En käsitä vieläkään mistä tarkalleen ottaen tuolloin oli kysymys.
Ei ollut pelkoa, ei ollut mitään.

Kostonpelko?
Huumaavien aineiden vaikutuksista minulla ei ole tietoa, omakohtaista, kun en ole ollut kuin nikotiinissa kiinni osan aikaa elämästä. Muutamat lärvit olen eron(avio) jälken elänyt.
Alkoholitilassa aivoissa tapahtuu - mitä kaikkea -?Mikä syttyy - mikä salpautuu?
Jos joku toinen vastaa senlaiseen kysymykseen?

Muisti ja keho suojaa ihmistä.
Vasta kun joku asia tai tapa koskettaa tms. jotenkin avaa, jotain sitä ihmisen omaa suojamekanismia - niin että joku ajatus tai tunne liikahtaa jossain - siitä voi alkaa kehkeytyä jonkinlainen pieni, kentiesheiveröinen tai lähes olematon sykäys kohti jonkinlaista elämäntuntua tuonkaltaisessa tilassa, jota kuvaat nuoren tilannetta kuvatessasi.
Kun elämässä ei ole mitään(vaikka kaikki mitä on ympärillä on ympärillä),
kun on kaiken pahan voimattomuuden pohjassa
riittävästi ollut
ja kenties syntyy,
jos en voi kuolla, ehkä mä sitten vielä voin elää -tuntemus,
ehkä siinä on uusi alun siemen?

Muisti ja keho ei suojaisi ellei olisi sattunut jotain mikä päässyt salpaamaan elämän sykkeen.

Kuka hänelle kostaisi - onko hänellä sanoja sen avamiseen?
Muistaako hän keitä oli paikalla,
mitä tapahtui - ennen ja jälkeen sen kipeimmän kohdan?

Kiitti vastauksestasi.
Jospa saisinkin hänet itse kirjoittamaan tänne tai jonnekin muualle tai avaamaan itsensä.(Hän ei usko harhaluulon olevan harhaa.Joskus ,ajoittain myöntää.)
Ei hän sanojensa mukaan muista kuin yhden,jonka jotenkin tunsi,muita ei tuntenut.
Tätä kaverilta on fb:ssa kysynyt mitä on puhunut silloin,onko sanonut jotain pahasti jostakn tms.kaveri ei muista kuin tavallisia juttuja kuin päissä ollessa puhutaan,eli kukaan ei muista mitään.
Mutta poika ei usko..harhaluulo on niin voimakas,"kostajat"siirtyvät antamaan "merkkejä",missä hän on.Pelotellakseen.Siinä samoina aikoina hänellä meni seurustelusuhde poikki myös.Hän opiskeli kotikaupungissa ja kävi kerran viikossa soittotunnilla myös muiden opiskelujen lisäksi erään parhaimpien opettajien luona Hesassa.Niillä reissuilla rähjääntyi kuulemma myös.Eli liian paljon,liian herkälle,oletan???
Olen jutellut psykiatrin kanssa ja lukenut harhaluulosta,tiedän sen verran,että se on suuren stressin ja täydellisyyden tavoittelijan "kohtaus" sairaus tms.ja voi kestää vuosia.Nyt mennyt yli kaksi vuotta "sumussa".
Itse en tiedä miten kestän ja isä on samoin aika pihalla tästä.Ehkä enemmän.
Ongelmaksi muodostuu alkoholi,lonkerot ja kalja,koska se vie sen pelon kärjen pois.
Olemme juuri tänä vkl puhuneet pojan kanssa ja hän sanoo ymmärtävänsä meidän tuskamme hänen takiaan,mutta kun emme pääse hänen päänsä sisään Tämä "lonkeroiminen"on kärjistynyt nyt loman aikana maalla meidän vanhempien luona.Hänen iloisuutensa ja olemuksensa on ihan kuten itsestäsi kirjoitit jotenkin "halvaantunut""lamassa".Miten sinä sitä oikein selvisit?Ps. Poika ei käytä huumeita.😯🗯️😠

En muista siitä ajasta muuta kuin että jossain vaiheessa vaan havahduin ja vähä kerralta aloin liikahtaa kothi pimeitä sälekaihtimia.
Oli vaan tullut aika sitä lamaassa olon aikaa täyteen, kai.
Ensin taisi tulla janontunne.
Sitten äly, että juotavaa, pitää hakea.
Ja nousin.

anamcara kirjoitti 30.7.2011 1:55

Kiitti vastauksestasi.
Jospa saisinkin hänet itse kirjoittamaan tänne tai jonnekin muualle tai avaamaan itsensä.(Hän ei usko harhaluulon olevan harhaa.Joskus ,ajoittain myöntää.)
Ei hän sanojensa mukaan muista kuin yhden,jonka jotenkin tunsi,muita ei tuntenut.
Tätä kaverilta on fb:ssa kysynyt mitä on puhunut silloin,onko sanonut jotain pahasti jostakn tms.kaveri ei muista kuin tavallisia juttuja kuin päissä ollessa puhutaan,eli kukaan ei muista mitään.
Mutta poika ei usko..harhaluulo on niin voimakas,"kostajat"siirtyvät antamaan "merkkejä",missä hän on.Pelotellakseen.Siinä samoina aikoina hänellä meni seurustelusuhde poikki myös.Hän opiskeli kotikaupungissa ja kävi kerran viikossa soittotunnilla myös muiden opiskelujen lisäksi erään parhaimpien opettajien luona Hesassa.Niillä reissuilla rähjääntyi kuulemma myös.Eli liian paljon,liian herkälle,oletan???
Olen jutellut psykiatrin kanssa ja lukenut harhaluulosta,tiedän sen verran,että se on suuren stressin ja täydellisyyden tavoittelijan "kohtaus" sairaus tms.ja voi kestää vuosia.Nyt mennyt yli kaksi vuotta "sumussa".
Itse en tiedä miten kestän ja isä on samoin aika pihalla tästä.Ehkä enemmän.
Ongelmaksi muodostuu alkoholi,lonkerot ja kalja,koska se vie sen pelon kärjen pois.
Olemme juuri tänä vkl puhuneet pojan kanssa ja hän sanoo ymmärtävänsä meidän tuskamme hänen takiaan,mutta kun emme pääse hänen päänsä sisään Tämä "lonkeroiminen"on kärjistynyt nyt loman aikana maalla meidän vanhempien luona.Hänen iloisuutensa ja olemuksensa on ihan kuten itsestäsi kirjoitit jotenkin "halvaantunut""lamassa".Miten sinä sitä oikein selvisit?Ps. Poika ei käytä huumeita.😯🗯️😠

"Kostajat" saa ajattelemaan muistaako poikasi, oliko siellä jotain henkivaltojen kanssa leikittelyä, spiritismisä tms jossain muodossa - niinä kertoina kuin mitä hän muistaa sieltä alkoholihuurujen keskeltä?
Oliko siellä sattunut jotain, tai oliko porukalla katsottu jotain tajuntaan syvästi uppoavaa pimeää josta jäi jotain mielen sokkeloihin pelkoina vaikuttamaan?
Mikä oli niin syvän pelon syy? Jotain outoa kuitenkin niihn aikoihin liittyy?
Muistelkaa yhdessä mitä kaikkea niinä vuosina tapahtui, keitä kavereita, missä liikkui, mitä huippujuttuja jne.

Oikeastaan en niinkään tarvitse apua siinä miten tähän on tultu,sen melko hyvin tiedän ja se on diagnosoitu harhaluuloksi.Ei ole mitään henkimaailman asioita käsitelty,eikä mustaa magiaa eikä muuta sellaista,mutta järkytys kyllä oli ,etä bileet olivat "kimppakivat".Eli yllätys pojalle,että ne olivat sellaiset ja hän oli lähtenytkin pois.Ei se psykoosin laukeaminen silloin vielä tapahtunut vaan siinä on paljon stressiä,täydellisyyteen pyrkivän opiskelijan taistelua parhaimpiin suorituksiin,mitkä saikin,mutta seurustelusuhde oli katkolla ja katkesi.Toisten bileitten jälkeen,jälki-illassa,saunassa,puhkesi psykoosi ilmi.Oli varmaan jo kytenyt kauan.
Kaikkein tärkeintä olisi nyt teidän ystävä-ihmisten apu kertoa oma ajatuksenne,miten tästä eteenpäin,kun hän luulee puhuneensa pahaa kaverista ja pilanneensa kaverin maineen ja siitä johtuvaan kostoon.Kavereista kukaan ei ole edes viitanneet mihinkään kyseiseen kostoon.Hän ei usko diagnoosiin,harhaluuloon,paranoiaan,vaikka muuten on ihan järkevä ja älykäs.Tämä pakkomielle ei jätä häntä rauhaan,hän on levoton ja rauhaa ei saa mistään kuin hetken.Kuka ikäänkuin voi "herättää"hänet tähän elämään.?Vain aikako?Kiitos vastaajille.

Hei, tuosta mitä kerroit saa sen vaikutelman, että toiset huoneessa/mukana olijat eivät välttämättä ole edes huomanneet saati noteeranneet hänen sanoneen mitä kerrot hänen pelkäävän. Asia on monikerroksinen. Tuo, miten voimakkaasti se on vaikuttanut hänen mielen tasapainoonsa, kertoo että on ollut kyse hänelle hyvin tärkästä ihmisestä. Ja siitä, että hän on kokenut jäänensä yksin asetelmassa. Seksiin liittyvät kimppakivat ovat järkytys itseään kunnioittavalle ihmiselle, jos on kasvanut selkämmillä raiteilla(kuin ne kimppakivailijat).
Hän ei ilmeisesti ihalunnut suhteen(yhteyden hänelle tärkeään ihmiseen) päättyvän.
Hän on kuitenkin kokenut järkytyksenä sen, että meno oli muutttunut irstaaksi. Tai edes viitteet sellaisesta saattavat saada herkän ihmisen pois tolaltaan ja siten arvioi omista sanomisista jälkeenpäin mietittyinä paisuu ylisuuriin mittasuhteisiin. Hienoa, että nuorellasi on vahva tuki teistä vanhemmista, ainakin sinusta äitinä. Hän kyllä löytää takaisin balanssiin. suru menetyksestä kestää aikaa, varsinkin jos kyse jo jonkun aikaa koetusta suhteesta. Pettymys ja järkytys selittävät poikasi oloa.

Kiitos,erakoksiko...ulvon,kiitos,se näet helpottaa,se itku minua.Poikani ei voi itkeä lääkemääränsä takia.
Hän suree tyttönsä lisäksi myös menetettyä unelmaansa,musiikin maailmassa.Hän on/oli Akatemian parhaita,(paras )muusikoita.
Luin juuri lehdestä hänen kurssikaveristaan joka on musiikin saralla nyt taiteellisena johtajana,kuitenkin taitojen puolesta opiskellessaan lastani heikompi.Tunnettu opettajansa sanoi häntä Jumalan lahjaksi musiikille ja poika tuntee kipua kun ei voi täyttää lahjaansa.
Mutta sillä ei ole mitään merkitystä jos pää ei kestä.Hän ei tunnista harhaluuloaan kuin osittain,kauhu on vieras aamusta yöhön.Kauanko hän kestää?Hän on itse niin ankara itselleen,ei armoa.On ollut aina liian tunnollinen ja empaattinen,nyt kostaa ikäänkuin itselleen,tietämättään koston kauhua peläten.Ei poistu juurikaan huonestaan,ei ota kontaktia kuin minuun ja erääseen nuoruuden kaveriinsa,joka tuntee näitä tuskia.
Harhaluuloisuus voi kestää vuosia,hän tahtoo sairaalaan,tai kotiin tai pois kokonaan.Asuu tuetussa kommuunissa.Rukoilen ja toivon sitä balanssia tai edes jotain helpotusta hänelle.Kiitos sanoistasi,luen uudelleen ne taas.
Koen itse sairastuvani murheesta.Oma psykiatrini muutti pois paikkakunnalta.Poikani tarvitsisi ihmisiä joihin luottaa,mutta meillä ei ole sukua.mummoja eikä muita,ei sellaisia ihmisiä ,jotka antaisivat turvan tunnetta.Veli ja isä eivät ymmärrä miten voi vain olla ja maata.Kiitos,sinulle.Myötätunto on niin paljon.
Ps.minusta on tullut lähes erakko itsestä.Olen väsynyt kaikkeen pinnallisuuteen.
😭

Vielä erakoksikolle(vaikea nikki).Se on täysi tosi ,kukaan ei tiedä vieläkään mitä hän pelkää,eivätkä tiedä ees ,että hän pelkää.Ihmettelevät missä hän on.Miksi ei vastaa.Kaverit ovat jopa sittaneet minulle ja kysyneet häntä.Häntä on pyyetty esiintymään,opettamaan,kursseille jne.Kukaan ei ymmärrä.Hän on kysymysmerkkinä entisille?kavereille.

anamcara kirjoitti 10.8.2011 12:17

Kiitos,erakoksiko...ulvon,kiitos,se näet helpottaa,se itku minua.Poikani ei voi itkeä lääkemääränsä takia.
Hän suree tyttönsä lisäksi myös menetettyä unelmaansa,musiikin maailmassa.Hän on/oli Akatemian parhaita,(paras )muusikoita.
Luin juuri lehdestä hänen kurssikaveristaan joka on musiikin saralla nyt taiteellisena johtajana,kuitenkin taitojen puolesta opiskellessaan lastani heikompi.Tunnettu opettajansa sanoi häntä Jumalan lahjaksi musiikille ja poika tuntee kipua kun ei voi täyttää lahjaansa.
Mutta sillä ei ole mitään merkitystä jos pää ei kestä.Hän ei tunnista harhaluuloaan kuin osittain,kauhu on vieras aamusta yöhön.Kauanko hän kestää?Hän on itse niin ankara itselleen,ei armoa.On ollut aina liian tunnollinen ja empaattinen,nyt kostaa ikäänkuin itselleen,tietämättään koston kauhua peläten.Ei poistu juurikaan huonestaan,ei ota kontaktia kuin minuun ja erääseen nuoruuden kaveriinsa,joka tuntee näitä tuskia.
Harhaluuloisuus voi kestää vuosia,hän tahtoo sairaalaan,tai kotiin tai pois kokonaan.Asuu tuetussa kommuunissa.Rukoilen ja toivon sitä balanssia tai edes jotain helpotusta hänelle.Kiitos sanoistasi,luen uudelleen ne taas.
Koen itse sairastuvani murheesta.Oma psykiatrini muutti pois paikkakunnalta.Poikani tarvitsisi ihmisiä joihin luottaa,mutta meillä ei ole sukua.mummoja eikä muita,ei sellaisia ihmisiä ,jotka antaisivat turvan tunnetta.Veli ja isä eivät ymmärrä miten voi vain olla ja maata.Kiitos,sinulle.Myötätunto on niin paljon.
Ps.minusta on tullut lähes erakko itsestä.Olen väsynyt kaikkeen pinnallisuuteen.
😭

Luovilla ihmisillä on syvänneaikansa.. Pettymyksien kohtaaminen vie aikaa.
Elämä voi jumittua, mutta joka hetki on (silti) arvokas.
Poikasi hengittää, elimistö toimii, hän pääsee liikkumaan, jalat kantavat, silmät vaan niin sisäänpäin johonkin elämästä kiinnostuksen vieneeseen tapahtumaan.
Hänen nuoruuden kaverinsa on hänen henkireikänsä, omalla tavallaan.
Voin kuvitella sinun olojasi, hänen äitinään ei ole nyt helppo olla?
Murheellisen kuulen on puhuttava hiljaa - jos muistan oikein Helena Anhavan ajatuksen.
Mikä lohduttaisi sinua?
Mistä sinä saisit elämääsi uutta pontta jaksaa?
Oman olosi vahvistuessa saa poikasikin sinulta enemmän turvaa - olet hänelle tärkeä.
Tunnetko ketään, jonka kanssa voisit ajatuksiasi vaihtaa?
Mitä kirjaa olet joskus lukenut, kun sinulla on ollut epätoivon hetkiä?
Löysitkö jotakin mikä unohtuneena mutta ehkä uudelleen mieleen palautuneena antaisi sinulle voimia, jonkinlaista tuen tuntua?
Katsotko elokuvia?
Voitko irrottautua siitä kotoa tunteaksesi luonnon sinua tuulellaan hyväilevän?
Tai hiuksia riepovan, niin että voisit antaa ajatuksissasi jonkun sielua painavista raskaista ajatuksista saada ilmaa, pukea omaa oloasi sanoin paremmin toistakin ymmärtääksesi?
Poikasi surun syvyys ei ole pohjaton, vaikka nyt kenties siltä tuntuukin.
On onni, että hänellä on nuoruuden ystävä, joka hänestä välittää vaikka tuossa tilassa olevan luona ei ole helppo löytää sanoja.
Sekin voi nyt riittää, jos hän jaksaa tulla vaan olemaan samaa tilaa, samassa huoneessa jakaama aikaa jos ei sanoja löydykään.
Ystävälle olisi hyvä jos voisi ilmaista miten tärkeää hänen käyntinsä nyt varsinkin ovat.
Huomioi sinä häntä jos poikasi ei kykene itseään ilmaisemaan.
Mahdollista heidän oleminen rauhassa keskenään, kävelemään tai jos hän(nuoruuden ystävä) pitää vaikka piirtämisestä tai mistä tahansa muusta tavasta tehdä jotakin mistä hän nauttii tai vaan pitää.
Lähde itse jonnekin mistä et ole ihan heti takaisin.
Sovi ystävän kanssa milloin palaat takaisin.
Hänen on hyvä saada kokea, että häneen luotetaan.
Mistä poikasi pitää?
Mahtaisitko löytää muistikuvistasi jotain mitä et ole tullut ajatelleeksi pitkään aikaan liittyen häneen?
Voimia teidän viikonloppuun toivon, toivotan ja rukoilen.

Kiitos,erakoksiko.
Tästä saan voimaa kun joku kirjoittaa ja olen siten olemassa.Joku välittää.
Voin puhua pojan kanssa kaikesta ja siinä on myös se riippuvuuden ongelma.
Olen hänelle ainut tuki ja liian lähellä.
Oivalsin tänään jotain .Löysin sanan megalomania..eli jonkinlainen suuruuden harha.
Se ei ole ,se suuruusharha olisi ollut harhaa,hänellä on siihen kaikki mahdollisuudet ollut ja ehkä vieläkin,mutta kun hän onnistui kaikessa mitä musiikissa teki,sai stipendit ja palkinnot ja kokoon hyvän bändin jne..ystävät "hypettivät"(hypertunnustuksia) häntä jatkuvasti ja toki kotona oltiin myös onnellisen ylpeitä .....hän kulki ikäänkuin usvassa,kun nyt ajattelen.
Hän piti aina itsestään selvänä,että musiikki ja sävellys tulee Luojalta,hänen kauttaan,soitti,lauloi,sanoitti,äänitti.Nyt ei mikään hänessä soi.
Jos mietin,en tiedä onko näin,niin realismi olisi ollut paikallaan,tai että joku opettajista olisi sanonut tai kuka tahansa,että rauhallisemmin ja ei niin täydellisesti ja ,että voi mennä joskus huonostikin.Mutta kun kaikki oli kuin sankarin elämää...harhahan siitä tulee,ensin suuruus ja katastrofin kautta pienuus-onnettomuus ja kostontunne.Siis.,että hän koki/kokee olevansa niin tärkeä,että joku haluaa kostaa hänen mahdolliset pahat sanansa,että hän olisi ylpeydessään loukannut jotakuta. Voisiko se mennä näin?
Kuka lienetkin,olet tällä tavoin jo selvittänyt minulle ajatuksiani...jos vielä jaksat niin toivo ja rukoile....puolestamme.😟

Kiitos vielä kerran.Kirjoitin Sinulle jo ihan oman viestin,mutta kai sen tarkoitus oli lentää bittiavaruuteen.Tässä toinen.
Syvällisen-sivullisen kanssa on turvallista ja kiitollista keskustella.
Olet kulkenut syviä polkuja sinäkin.
Helena Anhavan kirjoituksia olen lukenut,luen paljon,kirjoitan ja olen sanoittanut lauluja
pojalleni,jotka hän sanoitti.
Olen saanut myös neuvoja tutuilta,miten minun pitäisi käyttäytyä ja tehdä.Ne sattuivat.
Vereslihalla olevaa ei pidä neuvoa,riittää vain rinnalla kulku,siitä sinulle tämän yön kiitoksen kukka.🙂🌻

Kiitos sinulle yön kukastasi Anamcara.
Muistan teitä useammin kuin ehdin täällä käydä.
Vanhempana sitä on lastaan liian lähellä, niin tuttu, niin tavoitettavissa, itsestään selvänä se yhteys - hiljaisuus hyvä siinä mukana kolmantena.
Kestääkö poikasi katseen?
Miten kuvailisit sitä yhteyttä, joka välillänne on näinä aikoina?
Onko siinä yhteydessä tilaa saada olla? läsnä tai yhdessä poissa?

Voiko miehesi ehtiä tulla katsomaan poikaansa?
Isästä voi tuntua liian vaikealta kohdata pojan ongelmia(jos itse kipuilee jonkun saman kanssa?)