Moikka!
Hienoa, että diagnoosi on saatu ja syy käytökselle on löytynyt. Itse taistelen saman asian kanssa,tosin äitini ei ole suostunut lääkäriin menemään/apua hakemaan, vaikka sitä olen useita kertoja pyytänyt. En siis tiedä diagnosoitaisiinko hänelle narsistinen vai epävakaa persoonallisuushäiriö tms. Hän siis on pitänyt minua lapsesta asti tiukassa otteessaan ja emotionaalisesti ja henkisesti käyttänyt hyväkseen. Hän on siirtänyt vastuun omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista minulle. Olen siis saanut kuulla olevani syyllinen kaikkeen huonoon hänen elämässään. Samalla myös tuntenut olevani se kaikki hyvä mitä hänellä on. Minun on siis pitänyt pitää kiinni roolistani hyvänä tyttärenä ja olla sellainen kuin hän haluaa minun olevan. Ja sekään ei tietenkään ole riittänyt.
Nyt viime syksynä masennuin ja hakeuduin hoitoon. Sieltä sain tukea tarpeeksi siihen, että pystyin katkaisemaan välit äitiini. Tuntuu aivan sairaan pahalta,mutta se oli hoitohenkilöidenkin mukaan ainut vaihtoehto, jolla saan tarpeeksi tilaa omille tunteilleni,ja keskityttyä siihen, kuka itse olen irrallaan äidistäni. Nämä ajatukset ovat minulle täysin uusia ja tuntuvat pelottavilta.
Oloni on kuitenkin parantunut huomattavasti ja en ole koskaan tuntenut itseäni näin kevyeksi, kun en joudu joka päivä vastaanottamaan kauheita syytöksiä ja raivoomista. Sain uudella tapaa perspektiiviä ja toivoa elämään.
Aion joskus kyllä vielä kohdata äitini,mutta nyt ei ole sen aika.
Suosittelen sinulle, että jos tilanteesi on vähääkään niin tuskainen kuin omani oli, että ottaisit kunnolla etäisyyttä äitiisi. Et kuitenkaan elä äitisi vuoksi elämääsi. Olet nuori ja tarvitset itsenäistymistä ja vapautta tutkiaksesi kuka olet ja mitä haluat elämältäsi.
Onko sinulla joku muu tuki kuin äitisi?
Esim joku kaveri? Sisarus? Sukulainen? Muu aikuinen? Pääsykoekevät voi olla hyvin rankka. Siihen päälle ei oikein jaksa mitään muuta ylimääräistä painoa.
Pystyisitkö kenties muuttamaan omillesi?