Hei,

ensimmäinen pidempi suhteeni oli vaikea eroineen päivineen. Ex ei ole mitään diagnoosia saanut, mutta vahvoja narsistisia piirteitä käytöksessä kyllä on. Hiljalleen alkavaa mitätöimistä, syyllistämistä, henkistä väkivaltaa, lievää fyysistä väkivaltaa, minun mustamaalaamista, pettämistä, mustan puhumista valkoiseksi.... välillä oli olo että minä olen hullu, epäilin itseäni vaikka tiesin olevani oikeassa ja ex väärässä valheineen. Hän on aina oikeassa ja oikeutettu mihin haluaa.

Oma tarinani olisi puolikkaan kirjan mittainen, joten en sitä tässä kerro. Toivotan tsemppiä, itselleni jäi syvät haavat jotka eivät tunnu umpeutuvan. En ole asiaa pahimman kriisin jälkeen miettinyt mitenkään päivittäin, mutta kyllä omassa käytöksessä on paljon peruja siltä ajalta. Parisuhteessa paljon epäluuloa ja vaikeutta luottaa ( toki siihen on muitakin syitä ), puolustautumista, parisuhteessa en nojaa toiseen osapuoleen vaan pitäydyn etäällä. Haavojen päälle olen kehittänyt kovan " en tarvi ketään" kuoren jota nyt 7 vuotta erosta yritän hiljalleen purkaa. Vaikeaa se on.

Oma tarinani on vielä siinä pisteessä että varmaksi en osaa mitään sanoa, mutta kova tarve olisi selvittää pää sellaiselle "normaalimmalle" tasolle, tai sitten hyväksyä etten osaa luottaa ja opetella elämään sen kanssa. Pääosin kukaan ei tietoisesti toiselle halua pahaa, järjellä sen ymmärtääkin mutta kun tunteet lyövät päälle, totuus tuntuu muulta.
Aika parantaa paljon, 7 vuotta sitten ollessani myrskyn silmässä oli hyvä suoritus kun selvisin seuraavaan päivään, siltä se silloin tuntui 🙂

Hei...
ja kiitos kirjoituksestasi!

Onhan se vaan uskottava, että aika parantaa haavat. On vaan kovin sääli, että ihmisen elämästä menee vuosia "hukkaan", kun elät, kuin jossain usvassa! Olin ennen iloinen ja positiivinen ihminen... nykyään on harvinaista nähdä hymyä kasvoillani!

Jos ystävälleni olisi käynyt samoin, kuin minulle... olisin voinut ajatella, etten ikinä antaisi itseäni kohdella noin! Mutta rakkaus on niin suuri voima!

Ex miesystäväni sai minut lopettamaan harrastukset, luopumaan ystävistä ja lähes kaikesta, mikä minulle oli tärkeää. Hän halusi olla se ainut, jota elämässäni tarvitsin! Syytteli ja huoritteli, vaikka olin 100%:n uskollinen. Työkaverille soittelut, olenko töissä ja olenko saanut puheluita ym. ym. Hän löysi kaikista asioista jotain ikävää ja epäilyttävää. Hän oli vaan tosi taitava uskottelemaan minulle, että olin aina se syylllinen! Uskoin lopulta aina itsekin siihen! Tästäkin saisi kirjoitettua pitkää tarinaa ja uskomattomilta kuulostavia tapahtumia, mistä hän minua syytteli ja epäili.

Hän oli kuitenkin se, joka lopetti suhteen. Kaikki se epäily ja kyttäily kävi liian raskaaksi... myös hänelle! Itse olisin ollut vaan vielä valmis jatkamaan ja hakemaan apua... mutta terapeuttini sanoi minulle hyvin... "Et olisi pystynyt rakastamaan häntä terveeksi!"

Uskotaan ja luotetaan tulevaan... todelliseen, aitoon ja oikeaan rakkauteen! ☺️❤️

Itselläni suhteen päättymisestä on vasta alle puoli vuotta, joten mikään ammattilainen en toipumisen suhteen vielä ole. Pieniä merkkejä hyvästä suunnasta on kuitenkin nähtävissä 🙂 .

Noihin yllämainittuihin eksän valehteluihin ja mustan puhumisesta valkoiseksi keksin muuten suhteen aikana hyvän keinon. Nauhoitin ne salaa puhelimella. Vaikkei eksälle voinut hänen valehtelustaan sanoakaan (ts.siitä ei olisi ollut hyötyä, lisää riitaa vaan) niin nuo nauhoitteet todistivat minulle itselleni, että voin edelleen luottaa muistiini ja aisteihini: eksä tosiaan oli sanonut juuri niinkuin muistin, vaikka hän jälkikäteen muuta aina väittikin. Tuo tieto oli hurjan tärkeä juttu siinä hullunmyllyssä...

Mun tilanteeni on siinä mielessä hyvä, että takana on hyviä ja tasapainoisia ihmissuhteita, joten tuo tapahtunut on helppo rajata koskemaan vaan tuota kyseistä ihmissuhdetta ja helppo nähdä eksän omina henkilökohtaisina ongelmina ja taisteluina tuulimyllyjä vastaan. Luotan siis, etteivät kaikki ihmiset toimi minua kohtaan kuten eksä. Ja hänkin oli kaikista maailman ihmisistä valinnut olla minun kanssani, vapaaehtoisesti, joten tuo oli hänen tapaansa rakastaa, se mihin hän pystyi. Jotain sellaista, miten hän sisimmässään kohtelee itseäänkin. Näen hänessä paljon myös sitä ihmistä, joka olin aiemmin itsekin: Itselläni ollut taipumusta passiiviseen aggressioon, eksä taas purki aggressionsa raivolla ulos. Olen päättänyt, että tuon passiivisen aggression tilalle kehitän jotain muuta, jotain rakentavampaa.

Niitä toipumisen merkkejä: olen aina viihtynyt miesten parissa vain kaverihengessä, ehkä siksi, että lapsuuteni paikkakunnalla ei montaa tyttöä ollut ja totuin poikien kulttuuriin... Eksä sai minut melkein uskomaan, että kaikki miehet näkevät minussa vaan jotain seksuaalista, ja että siinä on aina jotain väärää ja likaista. On ollut ihana havaita, ettei näin ole, että miehet tosiaan voivat pitää vain jutuistani ja tavastani hahmottaa maailmaa. Että minä olen siis ystävyyden arvoinen ilman naiseuttanikin. Eksä demonisoi monet (kaikki?)minulle tärkeät asiat ja vaikka osa niistä ei vieläkään tunnu hyvälle(aika ajanut ohi?) niin moneen niistä on taas palannut ilo, kun näkee, että se synkkyys siinä asiassa olikin vaan eksän ajattelua, ei minun.

Joku ohje masennuksen nujertamiseen on tehdä niitä asioita, joista tulee hyvä mieli, ja totuttaa aivojaan sillä tavalla iloon. Jos raha tulee rahan luo, niin ilokin tullee ilon luo 🙂

Tuon menneen käsittelyn kohdalta ja siitä oppimiseksi toivoisin löytäväni hyviä, eteenpäin ohjaavia kysymyksiä. Tällä hetkellä tärkeintä kuitenkin on kasvattaa omaan elämään hyvää. Varaan esim.aamulla itselleni aikaa kävellä rauhassa metsän läpi töihin ja siellä yritän etsiä katseeseen kaikkea kaunista. Tällaista pientä...

Tsemppiä! Tuun lukemaan myöhemmin, jos ketjuun on tullut hyviä ideoita eteenpäin pääsemiseen, ja jos löydän jotain hyviä ajatuksia, voin tulla jakamaan ne sinullekin. Isoin mörkö on selätetty ja nyt opetellaan taas nauttimaan elämästä 🙂

On tästä kaikesta hyviäkin asioita seurannut. Exälläni on tapana edelleenkin kertoa kylillä tarinoita minusta. Kuinka petin, varastin, olen huora yms. Jossain kohtaa lakkasin miettimästä mitä ihmiset minusta ajattelevat, minä tiedän etten ole noita asioita tehnyt ja se riittää minulle. Olin ennen kiltimpi ja myöntyväisempi, nykyään pidän rajoistani hanakammin kiinni. Ja vaikka paljon meni rikki sisältä, onneksi jotain tuli tilallekin. Selvisin erosta (johon liittyi kaikkea lastensuojelusta lähestymiskieltoihin) ja sain siitä voimaa. Olen vahva, tiedän etten murru helposti eikä minua voi polkea enää maahan. En luovu asioista jotka ovat minulle tärkeitä.

Kaipaan suhdetta jossa voisi tukeutua toiseen.... ja toisaalta en. Olen selvinnyt tähänkin asti ja rakentanut elämäni sellaiseksi kaiken muun kuin parisuhteen osalta että viihdyn ja voin hyvin. Eron jälkeen oli vuosia kun elin yksin eikä sekään musertavan kurjaa ole. Tällä hetkellä kamppailen parisuhdeviritelmäni kanssa ja olen jälleen epäluuloinen, toki siihen liittyy muitakin syitä. Tätä ennen oli yksi hyvä suhde jossa luotin ja oli hyvä olla, mutta se päättyi sillä toiveet tulevaisuudesta olivat niin erilaiset. Olemme hyvissä väleissä edelleen ja saan siitä lohtua. Se todistaa itselleni etten ole se miksi exäni minua väittää, osaan erota sovussa, olen reilu eivätkä kaikki ole itsekkäitä idiootteja.

Vuosien saatossa olen joutunut painamaan todella paljon sisälleni selvitäkseni, nyt kun niitä purkaa niin kipeää tekee. Jostain syystä en kuitenkaan ole katkera enää, ainakaan pahasti. En koe että ex olisi pilannut elämäni tai haudo kostoa. Olen hyväksynyt että hän on mikä on enkä voi sitä muuttaa. Lähtökohtaisesti olen asiallinen ja koitan pysyä etäisissä väleissä, jos hän ei siihen pysty niin sitten ei pysty. Anteeksikin olen pääosin antanut, unohtamisessa menee varmasti vielä vuosia, tai sitten se ei tapahdu koskaan. Olen antanut myös anteeksi itselleni siinä suhteessa tekemäni virheet ja ottanut niistä opiksi. En esimerkiksi enää kuvittele että kun oikein kovasti rakastaa toista, hän muuttuu. Tai että minä olisin niin merkityksellinen että toinen alkaisi käyttäytyä toisin. Nuorena pudotus oli kova tähän todellisuuteen.

Miinusta aiheuttaa se etten enää osaa antaa armoa tai anteeksi parisuhteessa valehtelulle tai luottamuksen pettämiselle. Yhtään. Yritän opetella mutta toivottomalta näyttää. Vahvasti uskon että kaikella on tarkoituksensa, joskus asiat vaan kirkastuvat vasta vuosien jälkeen.

Minulla on valitettavasti huonoja kokemuksia. Olen peräti kahdesti joutunut/lähtenyt/hakeutunut parisuhteeseen narsistin kanssa. Olen ymmärtänyt, ettei tällainen juttu ole ollenkaan harvinaista. Vaikka opiskelin ensimmäisen suhteen jälkeen narsismista paljon ja kävin terapiassa, löysin kuitenkin itseni uudelleen suhteesta narsistiseen ihmiseen.

Narsistisissa suhteissani oli kuitenkin paljon eroja. Ensimmäisellä kerralla rakastuin päätä pahkaa. Tai en ihan. Ensin olin epäilevä, sitten ihastuin, sitten taas hämmentyneenä epäilin ja sen jälkeen rakastuin. Olin silloin kuitenkin tosi nuori ja täysin kokematon seurustelusuhteiden osalta. Jälkikäteen vaan tajusin, että ne asiat joita alussa ihmettelin olisi pitänyt ottaa vakavammin. Narsistihan kuitenkin toimii niin, että kun toinen ihmettelee jotain, niin narsisti selittää sen hyvin päin ja varoo jatkossa vastaavia asioita kunnes on saanut toisen ns. tukevasti koukkuunsa. Siksi en oikeastaan saisi syyttää nuorta hyväsydämistä itseäni. Jälkimmäinen suhde oli jo heti alkuunsa aivan tyrmäävä. En tajua, miksi annoin sen jatkua. Muistan miettineeni, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta ilmeisesti paremman puutteessa annoin homman edetä. Suhteessa oli hyviä hetkiä ja aikoja, mutta myös äärimmäisen tylyä, nöyryyttävää ja psyykkisesti väkivaltaista toimintaa. Jälkimmäinen miehistä kärsi myös alkoholismista, mikä jo yksinään oli syy, miksen voinut nähdä suhteen kestävän. Miehissä ei ollut paljonkaan yhteistä paitsi tuo narsismi, joka kyllä ilmeni heissä eri tavoin. Tunnistan kuitenkin syyn, mikä minua pidätteli suhteessa heihin. Heillä molemmilla oli samoja muutamia ominaisuuksia, joita ihailen. Siinä on selvästikin minun heikko kohtani ja asia, jossa minun on syytä katsoa peiliin.

Valitettavasti nuo kaksi suhdetta ovat romahduttaneet uskoani tavanomaisen ja hyvän parisuhteen löytämiseksi. Minusta on tullut itsenäinen ja itseäni suojeleva nainen. Onneksi minulla on kuitenkin hyviä ystävyyssuhteita ja monia muita kivoja juttuja elämässäni. Ei parisuhde ole mikään välttämättömyys elämässä. Jos elämässäni vielä joskus tulee eteen kiva parisuhde niin mikäs siinä, mutta jos ei tule niin eipä sekään maata kaada.

Ei kannata hirveästi asiaa toivoa. Kannattaa ottaa etäisyyttä asiaan ja pohtia hieman myös omia perhesuhteitaan. Niistä voi löytyä selitys siihen, miksi päätyy narsistin pauloihin. Mä en enää luota kovin moneen ihmiseen. Liian moni valehdellut, levitellyt valheita selän takana ja vähätellyt raskaita kokemuksia (fyysinen parisuhdeväkivalta, raha-asioissa valehtelu, alaikäiselle ehdottelu...). Luulen, että täytyisi pitää tosi monta vuotta taukoa seurustelusta ja ehkä myös muutenkin miettiä omia rajojaan myös oman lähipiirin suhteen. Mä luulin pitkään, että ongelmat oli vaan niissä entisissä miehissä, mutta kun kirjoitin menneisyyttäni paperille, tajusin, että aika vinksahtaneet kuviot on myös äiti-suhteessani.

Syytän osin itseäni, miksi olin niin hölmö ja sinisilmäinen? Miksi nielin niin paljon? Vaikka mitä nyt voi olettaa nuorelta jonka parisuhdehistoria on aika olematon.

Nykyisyyteen se heijastuu sellaisena epäluulona, että mitä jos tuokin valehtelee minulle koska ajaa omia etujaan, olenko taas se hölmö joka luottaa vaikka olisi pitänyt tajuta? Jostain syystä olen siirtänyt vastuun itselleni, minulla pitäisi olla joku kristallipallo josta näkisin tulevaisuuteen, etten nyt vaan antaisi huijata itseäni. Ja varsinkin jos joku mokaa jotain luottamusasioissa, se on heti merkki että samanlainen nilviäinen se on kuin exäkin, olet tyhmä jos tuhlaat aikaasi ja on oma vikasi jos otat näpeille.

Kuluttavaa ja turhaa, mutta ajatuskaavasta on vaikea päästä eroon. Enkä edes tiedä miksi syytän itseäni, ei kai se ole väärin jos lähtökohtaisesti luottaa ja uskoo ettei toinen halua tahalteen satuttaa?

Siis tottakai ihmisten täytyy voittaa luottaa toisiinsa, muuten ei missään kommunikaatiossa tai kanssakäymisessä ole mitään järkeä. Arjen ja järjestelmän tasolla me luotetaan tosi moniin asioihin. Mä esimerkiksi luotan siihen, että tiet aurataan lumesta, lähikauppa on auki 7-23, lapseni saa ruokaa päiväkodissa, työnantajani maksaa mulle palkkaa kaksi kertaa kuussa jne. Jos jokaikistä asiaa ja ihmistä rupeaisi epäilemään, niin siihenhän saisi kaiken aikansa kulumaan.

Läheisissä ihmissuhteissa valehtelu, manipulointi, sumuttaminen ja huijaaminen satuttavat paljon. Lohdutuksen sanana voin sanoa, että vain ikä ei selitä luottamusta. Minun mielestäni sinun ei tarvitse tuntea mitään syyllisyyttä. Kuka sinua syyllistää? Ystävät? Eksä? Sukulaiset?

Jos olet vielä nuori, ehdit sen parisuhteen saada myöhemminkin. Ei maailma karkaa pois. 🙂

Hei! Koko sivusto on minulle ihan uusi, en ole muutenkaan ikinä ongelmistani halunnut kertoa muutamaa ystävää lukuun ottamatta kenellekään. En tiedä onko tästä mitään apua, mutta nyt on kokeiltava jotain tämän olon/tilanteen ratkaisuun. Epäilen vahvasti, että ex-mieheni on narsisti tai sitten minussa on jotain vikaa, olen hullu?

Olen kahden pienen lapsen äiti. Olimme miehen kanssa melkein 10 vuotta yhdessä, alle 20 vuotiaasta lähtien. Jo ensimmäisinä kuukausina/vuosina miehestä paljastui sellaisia asioita (oikeastaan hänen käytöksestään), mikä sai pari ystävääni huolestumaan. En kuunnellut vaan suljin heidät elämästäni, koska uskoin, että olin niin rakastunut ja mies on vain niin temperamenttinen. Fyysistä minua kohtaan se ei vielä tuolloin ollut. Pikku hiljaa eristäydyin kaikesta/kaikista. Olin kotona hullu, luulosairas yms.vaikka olisinkin omlut vain hiljaa. Omia mielipiteitä ei saa olla. Välillä viikoja kestävää ihanaa aikaa.

Olimme seurustelleet noin 3 vuotta (ennen sitä ostettiin yhteinen koti), kun esikoinen syntyi. Häntä odottaessa koin ensimmäisiä kertoja todella miten tunnekylmä mies osasi olla. Tuolloin myös huusin hänelle itse ensimmäistä kertaa. Pikku hiljaa riidat paisuivat ja lähtivät milloin mistäkin, olin ehkä tehnyt paskaa ruokaa. Henkistä väkivaltaa oli ollut jo vuosia, hiljalleen siitä tuli fyysistä. Ensin kyse oli tönimisestä - sitten huomaankim, että ollaam tultu siihen, että minua hakataan harjanvarrella lapsemme katsoessa vierestä. Huutoa, haukkumista, syyttelyä........ Tulin uudelleen raskaaksi. Raskausaika oli kamalaa suhteemme kannalta. Itse nautin raskaudesta , mutta mies taisi vihata sitä. Kun kuopus syntyi, mies ei osallistunut vauvan hoitoon lainkaan, vaikka pyysinkin apua. Onneksi oli ystäviä ja vanhemmat apuna.

Nyt vihdoin uskalsin lähteä suhteesta. Hän edelleen kontrolloi, yrittää ainakin. Syyttää minua pettämisestä, jota ei ole koskaan tapahtunut. Puhuu minusta hirveyksiä lapsille ja sukulaisille. Tekee minusta hirviötä koska rikoin perheemme. Olen henkisesti todella sekaisin ja kaipaisin jonkinlaista apua tilanteeseen, onko teillä neuvoja? Olenko aivan sekaisin jos ajattelen tuossa ihmisessä olevan narsistisia piirteitä?

RoosaMK kirjoitti 7.4.2017 14:11

Hei! Koko sivusto on minulle ihan uusi, en ole muutenkaan ikinä ongelmistani halunnut kertoa muutamaa ystävää lukuun ottamatta kenellekään. En tiedä onko tästä mitään apua, mutta nyt on kokeiltava jotain tämän olon/tilanteen ratkaisuun. Epäilen vahvasti, että ex-mieheni on narsisti tai sitten minussa on jotain vikaa, olen hullu?

Olen kahden pienen lapsen äiti. Olimme miehen kanssa melkein 10 vuotta yhdessä, alle 20 vuotiaasta lähtien. Jo ensimmäisinä kuukausina/vuosina miehestä paljastui sellaisia asioita (oikeastaan hänen käytöksestään), mikä sai pari ystävääni huolestumaan. En kuunnellut vaan suljin heidät elämästäni, koska uskoin, että olin niin rakastunut ja mies on vain niin temperamenttinen. Fyysistä minua kohtaan se ei vielä tuolloin ollut. Pikku hiljaa eristäydyin kaikesta/kaikista. Olin kotona hullu, luulosairas yms.vaikka olisinkin omlut vain hiljaa. Omia mielipiteitä ei saa olla. Välillä viikoja kestävää ihanaa aikaa.

Olimme seurustelleet noin 3 vuotta (ennen sitä ostettiin yhteinen koti), kun esikoinen syntyi. Häntä odottaessa koin ensimmäisiä kertoja todella miten tunnekylmä mies osasi olla. Tuolloin myös huusin hänelle itse ensimmäistä kertaa. Pikku hiljaa riidat paisuivat ja lähtivät milloin mistäkin, olin ehkä tehnyt paskaa ruokaa. Henkistä väkivaltaa oli ollut jo vuosia, hiljalleen siitä tuli fyysistä. Ensin kyse oli tönimisestä - sitten huomaankim, että ollaam tultu siihen, että minua hakataan harjanvarrella lapsemme katsoessa vierestä. Huutoa, haukkumista, syyttelyä........ Tulin uudelleen raskaaksi. Raskausaika oli kamalaa suhteemme kannalta. Itse nautin raskaudesta , mutta mies taisi vihata sitä. Kun kuopus syntyi, mies ei osallistunut vauvan hoitoon lainkaan, vaikka pyysinkin apua. Onneksi oli ystäviä ja vanhemmat apuna.

Nyt vihdoin uskalsin lähteä suhteesta. Hän edelleen kontrolloi, yrittää ainakin. Syyttää minua pettämisestä, jota ei ole koskaan tapahtunut. Puhuu minusta hirveyksiä lapsille ja sukulaisille. Tekee minusta hirviötä koska rikoin perheemme. Olen henkisesti todella sekaisin ja kaipaisin jonkinlaista apua tilanteeseen, onko teillä neuvoja? Olenko aivan sekaisin jos ajattelen tuossa ihmisessä olevan narsistisia piirteitä?

RoosaMK. Tosi hyvä juttu, että lähdit suhteesta pois. Pidä puolesi ja usko itseesi, vaikka sukulaiset kääntyisivätkin miehen puolelle. Älä anna periksi. Sinä olet toiminut oikein ja lastesi parhaaksi, niin kuin jokaisen äidin täytyy voida toimia.

Vaikea sanoa tässä varmaan kenenkään yhden viestin perusteella onko ex-miehesi narsisti. Kieltämättä tuossa käytöksessä: eristäminen, henkinen väkivalta ja myöhemmin fyysinen on hieman narsistisia piirteitä. Vaikka tuskin kaikki narsistit kuitenkaan on väkivaltaisia. Musta tuntuu, että narsistin erottaa muista ihmisistä se "mulla on oikeus tehdä xxxx" -ajattelu. Narsistin mielestähän vika on aina muissa.

Pohdin välillä onko narsistien lähisuhdeväkivalta jotenkin vähän eriytynyttä sellaisesta iltapäivälehtien mustien silmien ja nyrkkitappeluiden tasosta. Mun yksi eksäni ei koskaan lyönyt, vaan puristi vaan käsivarsista niin pitkään, että iho meni rikki ja alkoi vuotaa verta. Sitten se näytti siltä, kun olisin kävellyt metsässä tai viillellyt itseäni. Pidin kesällä pitkähihaista, ettei aurinko olisi polttanut ihoon jälkiä.

Tuli vaan mieleen sen takia, että sanoit miehen lyöneen harjanvarrella. Luulen, että narsisti tarvitsee aina jonkin välikappaleen itsensä ja väkivallan väliin, jotta voi selittää itsensä pois tilanteesta.

Älä missään olosuhteissa tunne vastuuta tai syyllisyyttä miehesi käytöksestä. On varmasti ihmisiä, jotka sanoo sulle "että minä olisin lähtenyt pois jo ajat sitten", "minä olisin heti huomannut" jne jne. Tärkeintä on, että rakennat nyt hyvän ja turvallisen kodin itsellesi ja lapsillesi. Älä alennu miehen tasolle, vaan pidä oma linjasi. Ajan myötä ihmiset tajuaa, että vika ei ole sussa. Ja jos eivät tajua, niin ovat tyhmiä.

Itseä ei pidä syyllistää tapahtuneesta. Tiedän kaikkien kyllä tekevän sen jokatapauksessa. Kun on päässyt irti tuhoavasta suhteesta, herää todellisuuteen ja kyselee "miten olin niin tyhmä, naivi, uskoin sen ja sen ja mahdollistin tämän jatkumisen" Mutta kaikki tapahtuu salakavalasti pikkuhiljaa. Tapaus siellä, tapaus täällä, sitten draamaa, itkua, sovitaan, nähdään yhteiset tavoitteet mihin tähdätään, missä kummankin on hyvä olla, jatketaan, ymmärretään ja jälleen isku siellä, mustelma täällä ja manipuolointi jatkuu. Sitten on enää vaikea lähteä, kun on jo ymmärtänyt niin pajon, ei kohtaakkaan sitä "viimeistä pisaraa", kun yli on läikkynyt jo niin paljon.

Haluan jatkaa luottamista ihmisiin. En halua tästä kauheasta kokemuksesta itselleni taakaksi katkeruutta. Sen kanssa on vaikea iloita elämästä ja rakkaudesta. Minä kohtasin sairaan ihmisen, se ei tarkoita, että kaikki ihmiset ovat mahollisesti sairaita.

Tärkeää on se, kuinka käsittelee tapahtunutta, jotta se ei tapahdu uudestaan. Ihminen joka lähtee narsistisesta suhteesta uskoen, että kyllä minä osani ansaitsin ja olihan minussa vikaa ja kyllähän muhun voi aika kovasti turhautua, voi mahdollisesti antaa jonkun toisenkin narsistin kohdella kaltoin. Mutta ihminen, joka on ollut narsistisessa suhteessa on todennäköisesti oppinut paljon narsistisesta ihmisestä ja tunnistaa sen seuraavankin. Kokemus opettaa.

Ei kannata yhden sairaan ihmisen jatkaa manipuoloimista ja valtaansa kun kaikki on jo ohi. Suurin osa ihmisistä ei halua manipuloida, alistaa, hyväksikäyttää vaan käyttäytyvät kuin sinäkin. Tuntevat empatiaa ja sympatiaa. Kun tekevät virheitä, ovat aidosti pahoillaan. Se pahuus oli siinä ihmisessä, ei todennäköisesti siinä seuraavassa miehessä, joka tulee vastaan.