naisen väkivaltaisuus
Olen reilusti yli kolmikymppinen mies.
Tapasin ihanan täydellisen naisen johon rakastuin.
Erosin lasteni äidistä, ja kaikki oli yhtä huumaa.
Meni vuosi kun aloin huomata merkit täydellisen kumppanini huonosta itsetunnosta. Sairaalloinen mustasukkaisuus, tekemisistäni, työstäni, menemisistäni, lapsistani. Väkivalta astui kuvaan
hieman myöhemmin, otin rakkaaltani ”turpaan” useita kertoja, yllä mainituista syistä vaikka oikeasti syytä ei ollut.
Hän kertoi että häntä olivat omat vanhemmat pahoinpidelleet kun hän oli lapsi.
Hän oli myös hyökännyt ex-miehensä kimppuun, mutta ei syytä ei minulle kertonut.
Kuristaminen, kynnen jäljet kaulassa, ahdistavat raivokohtaukset tulivat aina säännöllisesti, ja samoista asioista vaikka yritimme keskustella.
Hän myös hyökkäsi lasteni kimppuun ja haukkui heitä. Ravisteli silloin 10-vuotiasta poikaani. Rakkauden, täydellisen seksin, läheisyyden hyvän olon takia otin aina vastaan anteeksipyynnöt, ja elämä jatkui. Kunnes taas tuli seuraava kerta.
4 vuotta jaksoin, nyt olen yksin ja ahdistunut.
Rakastin häntä, rakastan ehkä edelleen, kaipaan, mutta en enään jaksanut. Hän oli sielunkumppani, ihojemme kosketus oli taikaa, seksielämämme kiihkeää ja intohimoista, uutta kokeilevaa.
Olimme onnellisia kun olimme kahden, mutta lapseni, kaverini, työni sekä muut parisuhteen ulkopuoliset asiat tekivät hänet sairaan mustasukkaiseksi, agressiiviseksi.
Kun sanoin että lähden, hän tuli päälleni keittiöveitsi kädessä, omien lastensa nähden, uhaten tappaa minut. Uskon että tein oikein kun lähdin, hän kokeili terapiaa, sai lääkkeitä, mutta asiat eivät muuttuneet. Jouduin jättämään elämäni naisen jonka ”sairaus” tuli esille ja paheni, syytökset minua kohtaan saivat pelkäämään sanojani, tekemisiäni, menemisiäni. Elin pelossa, miten hän reagoi tekemisiini, sanomisiini. Tästä aiheutui oravanpyörä että en saanut suutani auki, ja tilanne vain paheni.
Nyt on vain suuri kaipaus sitä ihanaa naista kohtaan johon rakastuin.
Olen yksin, omassa kodissa, talo myynnissä, kulissit murtuneet.
Peukalo vieläkin kipeä kun se murtui hänen hyökätessään kimppuuni juhlissa, joissa oli
satoja vieraita ja paljon työtuttujani.
Ikuisesti kannan kaulallani ja rinnassani hänen kynsiensä tekemiä arpia.
Mieltäni kalvaa epäilys siitä teinkö oikein, olisiko pitänyt yrittää, jatkaa, odottaa muutosta?
Hakea yhdessä apua?
Tiedostin että uusioperhe vaatii paljon, mutta ei kaikkea voi jaksaa ja antaa anteeksi.
En minäkään varmasti täydellinen ollut, mutta olin uskollinen, rakastunut, halusin olla hyvä hänelle, halusin kaikkien hyvää unohtamatta omia lapsiani, joille isän kuuluu antaa aikaa.
Hei!
En tiedä osaanko auttaa mutta voin ainakin antaa ajattelemisen aihetta. Kerroit rakastuneesi täydelliseen naiseen jonka kans kaikki oli ihanaa. Sitten kuitenkin astui kuvaan myös mustasukkaisuus ja väkivalta. Useinhan suhteen alussa kaikki vaikuttaakin täydelliseltä ja vasta myöhemmin paljastuu ne huonotkin puolet ja ongelmat. Uskon todella että teit oikein lähtiessäsi pois suhteesta. Uskon myös sen että rakastit häntä, rakastit sitä naista ilman väkivaltaisuutta ja sairaalloista mustasukkaisuutta. En kuitenkaan usko olleesi onnellinen kun hän hakkasi ja kävi kimppuusi. Ei sellainen kuulu onnelliseen parisuhteeseen ja perhe-elämään.
Vanhempani olivat myös väkivaltaisia ja aiemmat poikakaverini myös. Siitä huolimatta en ole koskaan lyönyt miestäni tai lastani. Onhan totta että vanhemmilta opittu väkivaltaisuus voi siirtyä lapsiin, mutta silloin olisi korkea aika hakea apua. Itse päätin kauan sitten etten koskaan lyö, haluan antaa lapselleni ja miehelleni turvallisen ja lämpimän kodin. Etkö sinäkin halua sitä omille lapsillesi? Onko oikein hyökätä toisen kimppuun puukon kanssa lasten silmien edessä? Millaisen mallin he siitä oppivat?
Myönnän itsekin olevani mustasukkainen, mutta terveellä tavalla. Mieheni saa käydä kavereidensa kanssa juhlimassa, saa olla naispuolisia kavereita jne. Mutta jos aihetta löytyy, olen mustasukkainen ja näytän sen. En kuitenkaan käy kenenkään kimppuun tai tee muuta vastaavaa.
Kirjoituksesi perusteella sinulla on arvot kohdallaan, ja osaat arvostaa rakkautta, turvallisuutta ja perhettä. Pidä niistä arvoista kiinni! Tiedän että ei ole helppoa unohtaa kun on rakastanut. Tiedän senkin että ansaitset paljon parempaa. Kunhan annat itsellesi aikaa, tiedät sen itsekkin. Paljon voimia!🙂🌻
Kiitos Jannah kommentoinnistasi.
Vaikka myös itse tietääkin tehneensä oikein, on hyvä saada sille vahvistusta
koska ikävä sitä "ihanaa" naista kohtaan kalvaa mieltäni.
Ja sitten taas muistan mitä kaikkea kestin, mitä pelkäsin.
Ensi viikko lomalla lasteni kanssa, ja viiteen vuoteen ei nyt tarvitse
kuulla siitä kiukuttelua että vietän työllä ansaituista lomistani osan lasteni
kanssa kolmistaan.
🙂🙂
Hei!
Olet joutunut kokemaan kovia, ja olen pahoillani siitä. Tiedän miltä tuntuu kun toinen lyö. Teillä oli onneksi myös hyviä hetkiä, itselläni 7 v avoliitossa ei juurikaan ollut, oli vain huonoja ja vähemmän huonoja. Tunteet vain kertakaikkiaan turtuivat ja katosivat jonnekin tuskan ja välinpitämättömyyden alle.
Tarkoituksenani ei ole nyt puolustella puolisosi tekemisiä, mutta osaltani myös ymmärrän häntä. Jos on sairaalloisen mustasukkainen, se on todellakin sairaus, enkä usko, että sitä itse pystyy paljon omalla järjellään säätelemään. Kerroit hänen hakeneen apua, joka ei auttanut. Saikohan hän apua oikeaan vaivaan ja oikealla tavalla? Ja luulen kyllä, että mustasukkaisuus on ollut hänelle valtava taakka ja rasite, en oikein usko, että kukaan voi olla tahallaan toiselle sellainen. Vai voiko todella? En tiedä.
Itse kärsin mustasukkaisuudesta ja minussa häivähtikin pelko siitä, entä jos minusta tuleekin puolisosi kaltainen? Pelkään sitä todella. Olen eronnut edellisestä miehestä ja asun nyt uuden kanssa. Olen tällä hetkellä sairaslomalla masennuksen vuoksi ja olen menossa terapiaan, ja mitä luultavimmin myös saan jonkin lääkityksen. Haluan apua, ja nyt minua pelottaa, ettei se autakaan! Miten voisin sitten koskaan enää elää kenenkään kanssa parisuhteessa? Enhän halua elää vain loukatakseni muita ja ollakseni muille rasite ja taakka.
Mustasukkaisuuteni ei ole noin rajua kuin sinä kuvailit, mutta entä jos siitä tulee noin paha? Niinhän puolisollasikin se paheni hiljalleen.. Olen oikeasti peloissani. Ainoa vaihtoehtoko jäädä loppuelämäkseni yksin?
😭 -lilac-
Hei lilac, kiitos kommenteistasi.
Ehkä tässä kaikkein vaikeinta onkin se, että hyviä hetki oli, paljon.
Mutta hyvät hetket eivät korvaa sitä pelkoa ja syyllisyyttä omista tekemisistä.
Olin ja vakuutin olevani vain yhden naisen mies, osoitin hänelle rakkautta kaikin
mahdollisin keinoin.
Mutta, aina hän syyllisti minua asioista jotka liittyivät lapsiini ja työelämääni.
Valitettavasti työni vielä oli ja on naisvaltaisella alalla jossa joudun jonkun verran matkustamaan.
Vielä pari viikkoa ennen viimeistä riitaa ja päätöstä lähteä halusin rakentaa suhdetta paremmalle pohjalle, mutta sitten tuli taas se suuri pamaus, aiheena lapseni.
Mustasukkaisuus on sairaus, ja sinulla on pelkoja omastasi, sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, suosittelen
tekemään jotain ennen kuin tilanne päätyy yhtä pahaksi kuin minulla.
Minulle tuli tuska, oli vaikea puhua sopimistani asioista ja menoista, koska aina hän vain raivostui, esitin sen miten tahansa. Ja tilanne vain paheni. Joka kerta hän muuttui agressiivisemmaksi, myös uhkaili, jopa tekemällä itselleen jotain.
Tiedän että ilman lapsiani ja työpaikkaa vaihtamalla olisi kaikki voinut onnistua, mutta eihän kaikkea muuta voi sulkea pois vain rakkauden takia, varsinkaan omia lapsiaan.
En usko että ihminen voi noin vain muuttua, jos kyseessä on sairaus. Apu on aina tarpeen.
Hän sai apua, terapiaa ja lääkkeitä, mutta eivät ne auttaneet.
Mielestäni huono itsetunto, kuten jo mainitsin, oli hänellä kaiken takana. Vaikka vakuutin rakastavani vain häntä, jumaloin häntä, ei se hänelle riittänyt.
Eikö ihminen voi parantaa omakuvaansa?
Luoda itselleen vahvempaa minää, itsetuntoa?
Jostainhan tuollaiset asiat kumpuaa, joku tai jotkut teot omassa elämässä ovat siihen vaikuttaneet.
Ja minä oikeasti yritin kaikkeni, mutta se ei riittänyt.
😟
Hei mies-69,
älä syyllistä itseäsi siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Se ei vie mihinkään, sinä et voi toista ihmistä muuttaa.
Itse olin kahden vuoden ajan pahoinpidelty tyttöystävä, sen jälkeen uudessa suhteessa syyllistyin itse muutaman kerran samaan miestäni kohtaan. Mikään selitys ei kuitenkaan kelpaa, nyrkeittä on asiat pystyttävä selvittämään. Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että on vaikeaa myöntää edes itselleen, millaiseksi hirviöksi voikaan pahimmillaan muuttua - ja vasta sen myönnettyään voi oikeasti asialle tehdä jotain. Itse vakuuttelin avomiehelleni, etten koskaan enää häneen kohdista väkivaltaa, anteeksi pyydeltiin ja asiat unohdettiin. Vasta miehen kyllästyttyä katteettomiin lupauksiin ymmärsin, ettei näin voi enää jatkua. Hankin asiaan ammattiapua, keskustelin parhaiden ystävien kanssa, hain itse aktiivisesti muita toimintamalleja riitatilanteisiin. Sinä et kuitenkaan voi tätä naisystäväsi puolesta tehdä, hänen täytyy itse todella haluta muuttaa käytöstään. (Mikään terapiakaan ei auta, ellei itse todella tunnusta tekojensa vakavuutta.)