Mieheni edesmennyt expuoliso onnistui luikertelemaan suhteeseemme, jättäen jälkeensä epävarmuutta ja ns rebecca syndrooman. Minähän en voisi koskaan olla yhtä hyvä kuin hän eikä mies koskaan rakastaisi minua kuten häntä. Valheita kuinka mies olisi anelemassa häntä takaisin, kuinka itse olisin ollut vain helppo p****. Kuinka olisin laiska, tyhmä ja ruma, en koskaan hänen vertaisensa. Kuinka mies vain hakkuisi minua hänelle, kun olen niin vaikea ja aikaansaamaton.

Tämä kaikki kiusanteko on ohi, eikä enään ole elossa muualla kuin mun päässä. Mies tukee ja tsemppaa parhaansa mukaan, ja on monesti sanonut millainen myrkynkeittäjä ex oli ja että pyrkikin mun itsetunnon tuhoamiseen että lähtisin, ja mies palaisi hänen luokseen.

Omalla tavallaan koen olevani aika vahva, edelleen miehen vierellä seison vaikka ex jättikin koko uusioperheellemme traumaa. Koen että hän on mun loppuelämän ihminen, enkä osaa kuvitella elämää ilman tätä uusioperhettä.

Kuitenkin mun jatkuva epävarmuus itsestäni, ja viha exää kohtaan myrkyttää tätä suhdetta. Huomaan arvostelevani heidän kasvatustapojaan, sisustustaan, exän valitsemat kukkapuskat pihallakin on mulle punainen vaate. Emme siis asu yhdessä, ja mies asuu lastensa kanssa heidän entisessä yhteisessä kodissa kunnes etsitään oma yhteinen.

Haluan päästä tästä yli, meidän suhde kuolee ellen pääse tästä epävarmuudesta, vihasta ja katkeruudesta eroon.

Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä?