Mustasukkaisuus, miten eroon, mistä apua?
Hei,
Olen ollut yhdessä vaimoni kanssa 13-vuotta, joista 8 naimisissa. Olen aina ajatellut, että olen todella onnekas, kun
olen niin upean ihmisen tavannut ja hänen kanssaan avioitunut. Elo on ollut, välillä iloista, välillä vähemmän iloista ja tämä nyt kuuluu varmasti jokaiseen parisuhteeseen.
Vajaa vuosi sitten vaimoni kertoi, että hänellä ei ole hyvä olla tässä suhteessa ja, että tunteet minua kohtaan ovat vähentynteet. Itselle tämä tuli vähän yllätyksenä, koska kuitenkin pienistä ongelmistamme huolimatta, olin ajattelut, että loppujenlopuksi asiat ovat ihan malliillaan. Kun lapsemme syntyi 3.5-vuotta sitten, vaimoni jäi hoitamaan häntä kotiin vajaaksi kahdeksi vuodeksi. Tuona aikana kyllä huomasin, koska lapsi vie suurimman osan vaimoni jaksamisesta, niin suhteen hoitaminen jäi hyvinkin heikoille kantimille. Tottakai olin mukana auttamassa lapsen kanssa, yhdessä teimme paljon asioita, mutta kuitenkin niin, että yhteistä aikaa meillä ei juurikaan ole ollut. Näin jälkeenpäin ajateltuna, tuossa teimme virheen, kun annoimme suhteemme vain olla ns. telakalla. Tällä hetkellä tuntuu, että tuona aikana kasvoimme hiukan erilleen ja nyt sitten olisi tehtävä jotain, että suhteen taas saa nidottua yhteen.
Mutta, tosiaan, kun vaimoni kertoi tunteistaan, niin se oli suoraan sanottuna shokki minulle. Taas jälkiviisaana, voi sanoa, että kuitenkin olen pitänyt vaimoani itsestäänselvyytenä, jonka kanssa vanhenen, elän elämäni ja tuo on ollut todella suuri virhe. En ole ikinä ollut hänestä mustasukkainen vaan antanut hänelle omaa tilaa ja omaa aikaa, niinkuin hän on antanut minulle. Mutta, nyt tuon ”episodin” jälkeen olen huomannut itsessäni aivan älytöntä mustasukkaisuutta joka ahdistaa jo minua itseäkin ihan älyttömästi. Minusta tuntuu, että tällä kaikellä epäilemiselläni ja kyttäämiselläni kuristan henkisesti vaimoni ja ajan hänet täysin pois luotani. Hän ei ole tehnyt mitään sellaista asiaa, joka tuohon antaisi aihetta, ainoa asia minkä olen kuullut on se, että joku miespuolinen kollega on häneen ihastunut, mutta tämä on kuulemma vain yksipuolista. Niin, tässäkin ”kuulemma”…
Mutta, enhän minä sitä voi noin ajatella, vaan aina pitää jostain syystä kehittää omassa päässä tilanne, jossa
he varmasti ovat yhdessä tekemässä mitä lie hyvänsä. Tämä on henkisesti todella rassaavaa, kun oikeasti, hyvin usein ihan pienessä asiassa näen jonkin vihjeen siitä, että kyllä nyt on jotakin tekeillä. Melkoinen Sherlock.
Tiedostan itse osittain, jo siinä tilanteessa, että oikeasti tässä ei ole mitään järkeä, ei mitään. Mutta, silti se lumipallon pyörittäminen vain jatkuu. Kun tilanteen on saanut päässä jo ohitettua, niin alkaa oikeasti hävettämään nuo asiat mitä päässään kehittää.
Voi sanoa, että olen melkeinpä sairaalloisen mustasukkainen, ilman syytä, ehkäpä tuo johtuu osittain siitä, että en halua nähdä suhteessamme ongelmia jotka olen itse aiheuttanut, vaan etsin niitä täysin suhteen ulkopuolelta muista ihmisistä.
Inhoan tätä tunnetta ja alan jo vihaamaan itseäni, kun en pääse tästä millään eroon. Vaikka miten yritän järkeillä asioita ja miettiä rationaalisesti, niin silti. Aina nuo pahuksen ajatukset valtaavat pään. Tästä kärsin minä, vaimo, koko perhe. Työni jää joskus hoitamatta, koska en saa kasattua ajatuksia enkä pysty keskittymään.
Mistä tähän ongelmaan voisi saada apua? Mitä voin asialle tehdä?
Hei, sinä!
Luin tarinasi. Suhteessamme oli jotain samaa kuin sinunkin tarinassasi. Meillä
mies halusi elää omaa elämäänsä, halusi elää kuten sinkut, sormuskin taisi
unohtua välillä.
Itse hain apua kriisikeskuksesta, sieltä saat ajan nopeimmin. Viiden kerran jälkeen
joudut etsimään toisen paikan, mutta sieltä saat neuvoja jatkopaikan suhteen. Itse
kävin seurakunnan diakonin luona jonka kanssa todella synkkasi ja sain apua.
Olen huono neuvomaan, muissa paikoissa en ole käynyt. Onhan sitä kaikenmaailman
perheasiainneuvottelukeskuksia mutta käsittääkseni sinne on vaikea päästä ainakin
jonot ovat pitkät.
Toivon että löydät apua. Vaistoan sinussa herkän, kunnollisen miehen. Onnea matkaan🙂👍
Hei ero_kesäk_2006!
Kiitos viestistäsi. Olisin vastannut aikaisemmin, mutta nykyään niin laho pää unohti salasanan sivustolle 😳
Tosiaan, viestini kirjoittamisesta on vierähtänyt jo aikaa, mutta tilanne nyt sinänsä ei ole ihan kauheasti muuttunut. Olen osittain päässyt mustasukkaisuudesta eroon. Tosin, nyt tuntuu, että tilalle on tullut jonkinlainen "hällä väliä"-ajatus. En tiedä onko se jotain ihmeellistä itsensä suojelemista mahdollisen tulevan varalta, mutta en enää oikeastaan välitä
mitä vaimoni tekee työpaikallaan/työkavereiden kanssa. Toisaalta tuo myöskin pelottaa vähän itseäni, että olenko jo niin tehokkaasti padonnut kaikki tunteet jonnekin, että en
enää sitten tunne mitään rakkautta vaimoani kohtaan?
Tunteet heittelevät niin totaalisesta laidasta toiseen, välillä mietin, että kyllä tästä vielä selvitään ja kaikki menee hyvin. Sitten taas toisena päivänä kaikki on niin mustaa kuin vain voi olla. Tähän tietysti vaikuttaa se, että yöunet ovat todella lyhyitä olleet jo kauan. Yöllä ne parhaat ajatukset ja olettamukset syntyvät. Ehkä tuossa tuli yksi asia minkä teen totaalisen väärin. Oletan asioita aivan liikaa. Koska nykyään en juurikaan näe missään asiassa mitään positiivista, niin oletan aina sitä pahinta. Pessimisti ei pety, olen elävä esimerkki siitä sanonnasta.
Olen käynyt puhumassa näistä asioista työpaikan työterveyshoitajan kanssa, joka kuuntelee ja tuntuu ymmärtävän näitä juttuja. Tuo on helpottanut ihan älyttömän paljon oloani.
Tosin, tuolta tullaan sitten taas niin nopeasti alas, kun en tarvitse kuin pienen asian, mihin jumitan ja alan sitä miettimään. Ja taas mennään....
Osa minusta haluaisi vain luovuttaa tämän. Olla yksin ja rypeä typerässä itsesäälissä. Tästä vaihtoehdosta tiedän seuraavan sen, että matka alkoholistiksi alkaa hyvinkin nopeasti. Lievää alkua olen jo tuohon huomannut, kun jotenkin pienessä nousuhumalassa pystyy tuntemaan pientä iloa ja tyytyväisyyttä. Silloin jopa hyväksyn itseni, enkä vain mielessäni mollaa itseäni.
Kun kirjoittelen asioita päiväkirjaani, jota oli pakko alkaa pitämään, että saan joitakin asioita mieleni päältä pois, pystyn jopa rationaalisesti ajattelemaan näitä asioita. Suurimmassa osassa ei ole mitään järkeä ja parasta olisi kun pystyisi lopettamaan sen ainaisen asioiden analysoimisen ja olettamuksien tekemisen. Mutta, kun tilanne on ns. "päällä", niin en vain siihen pysty. Ajatukset lähtevät kohti älyttömyyttä nopeammin kuin talkkari katolta.
Ehkäpä pitäisi tatuoida otsaan teksti "järki käteen, pässi", että kun katsee peiliin, muistaisi, että ajattele JÄRJELLÄ asioita, kun niitä tulee vastaan äläkä ala sekoilemaan.
Mutta, summa summarum: kuinka kauan pitää/kannattaa yrittää?