Hei,

olen parisuhteessa miehen kanssa, jonka kanssa tulen olemaan lopun elämäni. En ole koskaan näin tuntenut, mutta olen varma asiasta. Tiedän että hän kestäisi minulta mitä vain, mutta en halua hänen tuntevan syyllisyyttä takiani. Minulla on nimittäin sairaalloinen mustasukkaisuus ja ahdistus ongelma. Hän tietää minusta kaiken, menneisyyteen liittyvät; minua on petetty, olen ollut lääke,kannabis ja alkoholiriippuvainen, minulla on ollut paniikkihäiriö(en ole varma onko se uusinut pahempana vai mistä on kyse…), minua on hyväksykäytetty ja olen yrittänyt riistää oman henkeni ja anoreksiasta. Pala nousee kurkkuun jo näistä kirjoittaessa.
Jokin aika sitten, vajaa vuosi mahdollisesti, jouduin draamapyörteisiin entisten läheisten ystävieni kanssa. Minusta levitettiin kaikkea pahaa, minua vihattiin yhdessä, olin ihminen huomiohuorasta ämmään. Periaatteessa irtaannuin sitten 90% entisistä piireistäni. Jäljelle jäi 2parasta ystävää ja poikaystävä ja perhe. Ennen olin yltiösosiaalinen tyyppi ja rakastin seuraa. Nykyään olen entisen minäni vastakohta.
Pahimmissa tapauksissa halu aloittaa lääkkeet ym. uudestaan on niin vahva että tuntuu että pakahdun. Tälläkin hetkellä. Tiedän saavani mitä haluan jos tarvitsen. Ennen olen ollut 100% rehellinen kaikesta poikaystävälleni, mutta olen huomannut taas peitteleväni ajatuksia jotka ovat vähmmän iloisia.
Suurin ongelma minulle on hänen eksänsä. He tapailivat vuosia sitten, ja jäivät parhaiksi ystäviksi. Minulle tämmöinen skenaario ei olisi koskaan mahdollinen omalla kohdalla, en hyväksynyt asiaa ja heidän välinsä viilenivät. He eivät ole meidän tavattua nähneet toisiaan, ja poikaystäväni sanoo etteivät he ole enää ystäviä. Mutta heidän perheensä tuntevat toisensa, ja saan kuulla eksän nimeä jokaiselta hänen sukulaiseltaan ja tuttavaltaan. Minusta tuntuu että menee järki. Koko ajan ehdotellaan yhteistä tekemistä mihin liittyy hänen eksänsä. Hänen isovanhempiaan myöten. En kestä. Ajatus siitä että he juttelevat selkäni takana saa minut hulluksi, mutta tiedän että asia ei kuulu minulle. Tunnen itseni niin toissarvoiseksi. Enkä tiedä onko sopivaa pyytää, etteivät he puhuisi hänestä minun kuullen.
En ole penkonut poikaystäväni tavaroita, enkä edes kysynyt puhuvatko he edelleen. Minusta heillä pitäisi olla siihen oikeus, mutta ajatus kalvaa minua niin, että ”taaksejäänyt” syömishäiriö on alkanut vainoamaan jälleen. Voin olla päiviä syömättä. Helpotus tulee kun hän pääsee lomille armeijasta, kun hän on vain minun kanssani kahdestaan, jolloin voin taas syödä. Muuten en hyväksy sitä, koska mietin että laihempana olen kauniimpi, jolloin hänen olisi helpompi irtaantua eksästään kokonaan. Tämä ajaa minut hulluksi.
Välillä haluaisin pistää suhteemme poikki tämän takia, koska ajatukset tekevät minusta lopun. Olen ravannut lääkärissä huonovointisuuden takia, he epäilevät sen olevan psyykkistä. Asiaa en ole oikein vieläkään itselleni myöntänyt, että oksennus lentää henkisen ahdistuksen takia. Minua hävettää. En tiedä mitä tehdä. Jatkuva pahoinvointi vaikeuttaa vakavasti opiskelua ja koulunkäyntiä. Pelkään päätyväni varhaiseläkkeelle.

Olen vain ihan loppu. Tekisi mieli vetää peitto korviin ja olla nousematta joka päivä. Silti raahaudun kouluun ja puen hymyn kasvoille. Oikeasti haluaisin vain olla yksin tajunnan rajamailla pillereiden avulla. Enkä kestä puhua tästä poikaystävälleni, sillä hän murtuisi täysin. Haluan että hän voisi nauttia lomistaan, eikä kuunnella marmatustani. Tiedän, että hän ymmärtäisi, mutta tiedän myös että hän välittää liikaa ja pelkään pilaavani hänen elämänsä. Minusta tuntuu ettei kukaan voi auttaa minua, tiedän itse olevani se, joka minua voisi parhaiten auttaa mutta ajatusten purkaminen vie minut hulluuden partaalle. Samantien voisin vain vetästä kaatokännit opiaattien kera. Pelkään että repsahdan, olen ollut jo reilun vuoden kuivilla… Mutta en yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä.
Osaako kukaan auttaa, tai kertoa omista kokemuksistaan?