Mustasukkaisuuden kuristava ote
Olen pitkässä parisuhteessa oleva mies. Lapsiakin on ja naimisiinkin ollaan ehditty, vihdoin. Parisuhde on viime aikoina vain kasvanut ja vahvistunut, tunteet ovat äärettömän pinnassa – niin hyvällä kuin pahallakin. Kaikki on siis aivan loistavasti, tai oikeastaan voisi sanoa että lähes täydellisesti. Vai onko?
Erinäisten sattumusten, menneiden ja parisuhteen aiemman sulkeutuneisuuden kautta minulle räjähti uskomaton mustasukkaisuuden ryöppy joka repi kaikki nykyisen ja menneidenkin elämien haavat auki. En pystynyt käsittelemään näitä tunteita mitenkään järkevällä tavalla vaan aloin nähdä merkkejä ihan kaikessa. Oli aivan siinä ja siinä ettei olisi repinyt koko parisuhdetta rikki. Kokonaisuutena elämämme onkin nyt ehyempi, paljon paljon ehyempi ja arvostan paljon paremmin kaikkea sitä mitä meillä on. Meillä on toisemme. Koko perheemme. Minä en tarvitse mitään muuta?
Minua on nuoruuden suhteissani petetty. Monta kertaa. Kaikista vakavimmassakin nuoruussuhteessa tuli turpaan vasta hankittuamme yhteisen talon. Juuri silloin kun kaikki piti olla äärettömän hyvin!? Näitä samoja merkkejä aloin nyt nähdä joka puolella, kuin näin silloin… Viestejä miesten kanssa, lounaita, tiheneviä illanviettoja, kahvittelua ”työkaverin” kanssa töiden jälkeen, arkaluontoisia sähköposteja. Tai niin ainakin luulin. Osassa oli ehkä jotain mitätöntä perää, mille löytyi ihan pätevä selitys. Mutta ne pelot olivat jo tulleet pinnalle, suurina ja hallitsemattomina. Pelkäsin, että olen menettämässä kaiken mikä minulle oli tärkeää. Enkä pääse irti näistä pelon tunteista. Ne ovat jonkin verran laantuneet, mutta aika ajoin pulpahtavat voimistuen ja joudun tosissani ponnistelemaan ettei homma lähde käsistä. Toisen tekemisen kyttääminen, jatkuva kysely jne. Tekisi myös mieli kaivaa kaikki puhelimen ja tietokoneen tiedot auki, mutta taistelen niitä tunteita vastaan.
TIEDÄN ettei hän petä. Mitä siis pelkään? Mikä minussa saa nämä tunteet pinnalle? Onko ne nuo menneisyyden traumat parisuhteissa? Jos ja kun niillä on ainakin joku osa tässä, miten pääsen noista tunteista eroon?
Vaimoni haluaisi lähteä valikoitujen nuorten sinkkujen ex-työkavereidensa kanssa yli yön illanviettoon ja olen aivan riekaleina. Toisaalta toki haluan että hän menee, mutta nämä pelot tuntuvat ottavan sen verran suuren osan valtaansa että en pysty olemaan ja ajattelemaan selkeästi. Vaimon sinkkunaiskaveri ja pari sinkkumieskaveria menossa kolmannen naisen asunnolle yöksi asti. Ei kai siinä pitäisi olla mitään epänormaalia? Vai? Miksen pysty käsittelemään tätä, vaan pelot ottavat vallan?
Tiedän ettei hän menisi jos sanoisin, etten halua että hän menee. Voinko minä rajoittaa hänen elämäänsä sanomalla, että voin pahoin ja haluaisin ettei hän mene? Hänen puolestaan pelkään, että se vaikuttaisi näiden kaverisuhteiden näivettymiseen – aikuisiällä kun ei kauhean helppo ole tuollaisia suhteita solmia. Minä tarvitsisin nyt aikaa, ja aikaa, jotta pääsisin yli näistä tunteista. Pääsisin näiden asioiden suhteen normaaliin olotilaani kiinni. Siihen tyyneyteen näistä tunteiden ja pelkojen tsunameista.
Olemme myös yhdessä avoimesti puhuneet näistä tunteista ja jokainen kerta helpottaa olotilaani. Silti koen, että hän ei vain ymmärrä mitä tunnen. Sanoo ymmärtävänsä, mutta sitten sanoo jotain mikä osoittaa ettei ymmärrä.
Apua. Kaipaan apua, ettei nämä tunteet riko meitä. Kaipaan apua, ettei nämä tunteet rikkoisi rakastani.
Tiedän myös, että hän on rinnallani. Nyt ja aina. Haluaisin kuitenkin että hän on rinnallani omana kokonaisena itsenään. Ei niin että minä olen rampauttanut hänen muun sosiaalisen elämänsä. Ei niin että minä koko ajan pelkäisin jotain, olisin myös rikki enkä osaisi vain nauttia meidän upeasta elämästämme. En kuitenkaan kaipaa mitään muuta.
Hei,
Taidan tietää mistä puhut. Minulla puhkesi myös hallitsematon mustasukkaisuus suhteessa, tosin siihen oli syynsä. En pysty oikein luottamaan kumppaniini täysillä. Aiemmassa suhteessa asiat olivat toisinpäin ja jossain vaiheessa aloin jo ajattelemaan tuskastuneena, että pitääkö tässä alkaa tekemään asioita, joista syytetään suotta. Se oli todella ahdistavaa ja silloin päätin etten ikinä ole mustasukkainen. Toisin kävi ja toisinaan inhoan itseäni sen vuoksi. Inhoan kyttäämistä ja kyselemisiäni. Puhelinta en sentään tutki. Mutta jos kumppanini on joskus poissaoleva tai käyttäytyy mielestäni oudosti, alan heti epäillä. Joka kerta päätän, että lopetan epäilemisen, mutta ne pompahtaa pintaan aika ajoin. Se että toisen pitää jatkuvasti vakuuttaa ettei ole mitään tehnyt tai ole tekemässä on raskasta ja huomaan että kumppanillani alkaa mitta täyttymään. Mietin itsekin kuumeisesti millä tästä tunteesta pääsee eroon. Muutaman ohjeen olen itselleni antanut; Ketään ei voi omistaa, jos toinen päättää tehdä jotain, se on hänen valintansa. Jatkuva epäileminen vain pahentaa tilannetta, yritän olla urkkimatta jokaista askelta. Parempi elää tätä hetkeä ja näyttää rakkauttensa, kuin pitää yllä jatkuvaa kyttäämistä. Et voi uskoa kuinka olen miettinyt näitä asioita, joskus tuntuu että räjähdän. Jos haluan jatkaa suhdetta on minun muututtava, toista kun ei oikein muuttaa. Olemme puhuneet tästä asiasta monesti ja se jos mikä puhdistaa ilmaa. Toivon aina että kumppanini rutistaisi kunnolla ja sanoisi että kulta mitään hätää ei ole, silloin kun mustis kohottaa päätään (todellakaan ei helppo juttu, kun toinen on juuri syyttänyt jostakin). Onhan noita parisuhdekursseja yms. mustasukkaisille, mutten ole niihin halunnut mennä. Pelkästään se että tunnistaa olevansa mustasukkainen on jo hyvä asia. Ja jos sille vielä tekee jotain, on vielä parempi. Nuo kertomasi yön yli bileet olisi minulle kyllä jo aivan liikaa. Toivotan sinulle luottamusta rutkasti!
Oli niin paljon samaa kuin omassa maailmassani. En ikinä voisi kestää kovin mustasukkaista puolisoa, ajattelin. En ymmärrä sitä. Niin ei voisi käydä minulle. Mutta toisin kävi.
Järjen kanssa sillä asialla ei ole mitään tekemistä ja palaankin aina menneisyyden haamuihin ja kaikkiin käsittelemättömiin asioihin. Silloin asiat oli vain niin helppo työntää syrjään ja "unohtaa". Nyt sattumusten kautta nuo kaikki tunteet ovat nousseet pintaan ja todella vahvoina. Pelkona on tärkeiden asioiden menettäminen, vaikka syytä pelkoon ei olekaan. Sen muut elämässä tapahtuneet asiat ovat osoittaneet. Jotenkin vain pelissä on koko elämäni. Ja se pelottaa. Vaan ei. Nämä tunteet eivät katoa noin vain, mutta tällä kertaa niitä en aio enää työntää syrjään. Nyt ne pitäisi käsitellä yhteisen tulevaisuuden nimissä, jotta samanlaiset asiat toistuisi. Mustasukkaisuuden varjo voi ajaa elämääni juuri siihen väärään suuntaan, juuri siihen suuntaan mitä pelkään.
Miten tätä sitten hallitsisi? Mustasukkaisuuskohtauksen kourissa sydän hakkaa, koko vartalon valtaa ihmeellinen epävarmuuden tunne ja... pelko. Mieli keksii kaikenlaisia naurettavia ajatuksia toistuvasti ja jos jonkun hylkää niin pää keksii uuden. Ensimmäisenä toimenpiteenä olen opetellut viivyttämään tekojani tunteiden suhteen ja se tuntuu jokseenkin toimivan. Vaikka pää sanoo että tee näin, sano tätä, tee niin - niin en tee asioita heti, en reagoi niihin. Opettelen sitä että kaikki merkit joita pääni tulkitsee ovat oikeasti ihan oikeasti turvallisia ja tulkintani lähinnä naurettavia. Käännään itseni tapahtuman toiselle puolelle, kuten jos vaikka minä saisin viestin puhelimeen eikä hän... eihän siinä ole mitään vaarallista.
Olen kuitenkin jatkanut tätä jo jonkin aikaa mutta välillä meinaa ryöstäytyä käsistä. Tarvitsisin lisää tukevia metodeja jotta pysyisin koko ajan asian päällä.
Ehkä joskus opin, ettei historian tarvitse toistaa itseään. Vai toistaako se juuri minun käytökseni takia? Kaipaisin tukea, ehkä terapiaa. En vain osaa hakeutua mihinkään, mitenkään.
Onko jollekin ollut apua kirjallisuudesta? Mistä?
Sekava viesti. Sekavia ajatuksia.
Ryhtiliike nyt!
Moi,
Kirjoja aiheesta en ole lukenut, mutta netistäkin löytyy ihan hyviä artikkeleita ja keskusteluja.
Kai se on paljolti kiinni itseluottamuksestakin miten toiseen suhtautuu. Minulla on muutamia vuosia nuorempi kumppani ja sekin aiheuttaa toisinaan tunteen että olen liian vanha ja varmaan hän löytää nuoremman ja paremman. Kuulostaa pöljältä, mutta kuten sanoit mieli tekee tepposet kun luulot heräävät. Tunnistan itsestäni myös sen menettämisen pelon ja omistushalun jotka ovat mustasukkaiselle tyypillisiä. Tuo itsensä hillitseminen on hyvä, olen sitä onnistunut joskus kokeilemaan, juuri silloin kun sydän hakkaa ja kädet tärisee. Oletko muuten kertonut puolisollesi miltä tuntuu kun olet mustasukkainen, juuri sillä hetkellä?
Tämä oli aika hyvä artikkeli aiheesta: http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Mustasukkaisuus-vie-voimat/700/
Olipa helpottava lukea etten ole yksin ongelmani kanssa! Ei siis sillä että kenellekkään haluaisin tätä riesaksi elämään...
Olen todella mustasukkainen miehestäni ja pelkään hänen löytävän toisen naisen hetkenä minä hyvänsä. En uskalla luottaa siihen, että hän rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Minulla on todella huono itsetunto mistä luulen tämän kaiken johtuvan.
Ajattelen aina, että mieheni ihastuu toiseen naiseen töissä, kaupassa missä tahansa. Joskus jopa luulen että hän ihastuu johonkuhun ystävistäni.
Tämä epäluuloisuuteni syö parisuhdettamme pahasti. En tiedä miten saisin itsetuntoni kasvamaan ja uskaltaisin luottaa itseeni sekä mieheeni.
Toisaalta tiedän että hän rakastaa minua eikä voisi pettää. Mutta silti ajatus yksin jäämisestä toisen naisen takia hiipii jostain mielen syövereistä kuin mörkö joka haluaisi tuhota kaiken.
Tiedän miten pitäisi ajatella ja miten toimia, mutta mieli tekee monesti toisin. Se on todella raastavaa myös itselle ja saa mielen mustaksi 😭
Välillä on parempia päiviä. Ne ovat kuitenkin vain yksittäisiä päiviä ja hetkiä enkä saa niistä tarpeeksi voimaa että se jatkuisi pidempään.
Olisiko teillä jotain vinkkejä itsetunnon parantamiseen?
Minä en ole muulla henkilökohtaisesti ole tuntenut huonoa itsetuntoa koko aikuisikäni aikana, muuten kuin nyt ja tässä suhteessa, tällä tavalla. Toisaalta en ota elämässäni asioita sillä tavalla vakavasti, mutta tämä on asia josta todella välitän. Ei minua kiinnosta pitääkö naapurin pirkko minua viehättävänä tai katsooko joku minua baarissa sillä silmällä. Minua kiinnostaa vain hänen ajatuksensa minusta.
Elämässämme on tapahtunut kaikenlaista jotka varmasti ovat aina vaikuttaneet meidän parisuhteeseen välillä viilentäen ja välillä taas lähentäen. Lapsien tuloa, työpaikkojen vaihtumista jne. Kaikesta huolimatta olen tuntenut jokseenkin riittämättömyyttä hänelle. Etsinyt syitä esim. hänen haluttomuuteensa meidän ulkopuolelta, muista ihmisistä. Vasta viime kuukausina olen havahtunut tajuamaan että iso, iso osa tästäkin on ollut kiinni minusta. Omasta käytöksestäni.
Mutta samalla tuli (työn myötä) nämä vaimoni uudet menot, uudet ihmiset hänen elämäänsä, illanviettoja (ilman minua) jne kaikenlaista mitä ei aiemmin ole ollut kuin satunnaisesti. Jossain määrin olimme myös sulkeutuneita toisillemme emmekä tienneet, tai ymmärtäneet ihan kaikkea toisiemme asioista. Sähköposteja vanhan ystävän kanssa (mies) yms yms kaikennäköistä. Koin jääväni sivuun. Tai ainakin vähemmän tärkeäksi kuin ennen. Sitten muistin miten nuoruudessani silloisen avopuolison käytös oli alkanut muuttumaan mielestäni hyvinkin samalla tavalla ja yksi asia oli johtanut toiseen minua petettiin, monellakin tavalla. Pitkään. Tätä varmasti pelkään siis nytkin! Mitä jos...
Olemme nyt selvästi avautuneet toisillemme. Ainakin itse olen oppinut luottamaan siihen, että voin sanoa jos jokin asia tuntuu pahalta - ja hänen vastauksensa auttaa minua... joka kerta. Hän ymmärtää etten tee sitä tahallani. Se on varmasti rasite hänelle. Ja tätä tilannetta on kestänyt nyt jonkin aikaa, mutta en halua että tästä tulisi niin kauhean pitkää rasitetta elämässämme. Sillä haluan että opimme (tai minä opin) olemaan ns. normaalisti.
Tämäkin auttaa selvästi. Tänne kirjoittaminen, omien ajatusten näkeminen mustaa valkoisella. Pitkään kirjoittelin ajatuksiani ihan satunnaisesti vain itseni luettavaksi, jotta ymmärtäisin miten tyhmältä ne ajatukset näyttävät. Mutta se, että saankin ajatuksiini jonkinlaisia reaktioita täältä, antaa minulle huomattavasti lisää. Kiitos siitä.
En tiedä voiko tässä tämän kaiken itsensä pohdiskelun, puolison kanssa keskustelun jne lisäksi auttaa kuin aika.
Voi kun joku voisikin osoittaa minulle päivämäärän milloin olen vapaa näistä ajatuksista. Pistäisin kalenteriin siihen suuren suuren merkinnän ja juhlisin sitä päivää vaikka ihan vuosittain.
Vapaus. Vapaa rakastamaan ja antamaan rakkaansa olla myös omalla tavallaan vapaa.
Reverse kirjoitti 3.8.2012 11:42
Olisiko teillä jotain vinkkejä itsetunnon parantamiseen?
Suhteessa puolisoon: Omalla kohdallani olen huomannut, että kun olen antanut enemmän huomiota ja sitä oikeanlaista arvostusta puolisolleni, on hän vastavuoroisesti antanut minulle sitä kaipaamaani huomiota. On uskomatonta minkä muutoksen päivittäisillä annoksilla läheisyyttä, huomiota ja arvostusta voi yhteiselämään tuoda.
Muuten: Uskalla olla oma itsesi! Hymyile, ole kohtelias ihmisille - huomaat että ihmiset hymyilevät ja ovat kohteliaita sinulle. Se jos mikä piristää mieltä ja kohottaa itsetuntoa. 🙂
Kirjallisuus! Kirjasto on täynnä hyvän mielen opuksia, itsekin suuntaan sinne hakemaan muutaman opuksen. Aina voi oppia itsestään jotain uutta.
Sitäpaitsi... Kirjoituksestasi päätellen olet oikeasti hyvin fiksu ihminen. Olet tiedostanut ongelmasi, nyt vain ratkomaan sitä aktiivisesti. 🙂
Kiitos 🌻🙂🌻
Olen siinä suhteessa onnekas, että pystyn puhumaan tästä asiasta mieheni kanssa ja hän yrittää ymmärtää ongelmani.
Välillä olen taas käynyt todella syvällä näiden mustien ajatusteni kanssa, mutta jotenkin sieltä aina pääsee ylös.
Olen ajatellut hakeutua lääkäriin että pääsisin puhumaan ammattilaiselle ongelmistani. Jotenkin tuntuu että olen voimaton ja "kädetön" näiden asioiden suhteen. Tarvitsen apua myös ulkopuolelta.
Pää on täynnä myös hyviä ajatuksia, mutta ne pimeät mustat aatokset yrittää aina ne syrjäyttää.
Paljon on tapahtunut muutenkin elämässäni viime aikoina, sekä hyvää että huonoa. On muutoksia sekä epävarmuutta. Kaikki tämä vaikuttaa ja tällä kertaa voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.
Tänään sain mieheltäni kukkia sekä hän oli ostanut mansikoita jäätelön kanssa nautittavaksi kun vietämme leffaillan yhdessä ☺️❤️
Huono viikonloppu. ☹️
Älyttömän paha olo itsestä. Ajatuksista ja tekemisistä. Sanomisista. Älyttömän paha olo siitä että vaimon työpaikka tietää mustasukkaisuudestani. Nolottaa, hävettää... painun maan alle enkä tule ikinä takaisin. En kehtaa näyttää naamaani saatika muuten sanoa kenellekään mitään. Oman työhistoriani pohjalta tiedän että se on ja siitä tulee ikuinen vitsi työporukan kesken. Kivakiva. Se onkin ehkä ainut asia minkä toivoisin hänen tehneen toisin, eli jättänyt kertomatta. Ärsyttää. Ymmärrän, hän "joutui" perumaan jotain menojaan takiani, mutta silti. Pieni asia oman käytökseni rinnalla, ehkä, mutta painaa. Muuten hän ei voisi paremmin suhtautua, kai. Tai ainakaan näyttää välittämistään. Mutta miksi?! Muuten ollut rinnallani ja tukenani näissäkin asioissa, mutta miksi ihmeessä sitä pitää kuuluttaa muille? Häh.
Muutenkaan ei ole hetkeäkään tasaista, yhtä tapahtumien vuosia vietetty. Uusia työpaikkoja, asuntoja, kaikenlaisia menoja ja juhlia, terveysongelmia. Kaikkea. Olisi kiva että joskus meno hidastuisi ja näkisi miltä maailma oikeasti näyttää.
Mikään ei tunnu oikealla tavalla. En tajua. Meillä on niin hyvä yhdessä. Aina. Silti pelottaa, jännittää ja on takertuvalla tavalla älytön ikävä joka kerta on toinen on poissa. Ei tämä ole normaalia. Toinenkin näkee, kun koko ajan kyselee että mitä mietit, mikä on jne jne.
Mitä mä teen?
Välillä tuntuu että muillakin olisi paremmin, jos olisin mahdollisimman kaukana. Olisivat vapaita.
Huoh.
ihmismieli kirjoitti 6.8.2012 11:12
Huono viikonloppu. ☹️
Älyttömän paha olo itsestä. Ajatuksista ja tekemisistä. Sanomisista. Älyttömän paha olo siitä että vaimon työpaikka tietää mustasukkaisuudestani. Nolottaa, hävettää... painun maan alle enkä tule ikinä takaisin. En kehtaa näyttää naamaani saatika muuten sanoa kenellekään mitään. Oman työhistoriani pohjalta tiedän että se on ja siitä tulee ikuinen vitsi työporukan kesken. Kivakiva. Se onkin ehkä ainut asia minkä toivoisin hänen tehneen toisin, eli jättänyt kertomatta. Ärsyttää. Ymmärrän, hän "joutui" perumaan jotain menojaan takiani, mutta silti. Pieni asia oman käytökseni rinnalla, ehkä, mutta painaa. Muuten hän ei voisi paremmin suhtautua, kai. Tai ainakaan näyttää välittämistään. Mutta miksi?! Muuten ollut rinnallani ja tukenani näissäkin asioissa, mutta miksi ihmeessä sitä pitää kuuluttaa muille? Häh.
Muutenkaan ei ole hetkeäkään tasaista, yhtä tapahtumien vuosia vietetty. Uusia työpaikkoja, asuntoja, kaikenlaisia menoja ja juhlia, terveysongelmia. Kaikkea. Olisi kiva että joskus meno hidastuisi ja näkisi miltä maailma oikeasti näyttää.
Mikään ei tunnu oikealla tavalla. En tajua. Meillä on niin hyvä yhdessä. Aina. Silti pelottaa, jännittää ja on takertuvalla tavalla älytön ikävä joka kerta on toinen on poissa. Ei tämä ole normaalia. Toinenkin näkee, kun koko ajan kyselee että mitä mietit, mikä on jne jne.
Mitä mä teen?
Välillä tuntuu että muillakin olisi paremmin, jos olisin mahdollisimman kaukana. Olisivat vapaita.
Huoh.
Huoh. Iltapäivää kohti helpottaa. Lähinnä kiukuttaa muuten vaan. Mitenhän sitä ryhdistäytyisi yhteiseen iltaan. On tässä muutakin ajateltavaa. Paljonkin.
Jos edes harrastukset kiinnostaisi, mutta niidenkin keskellä ajatukset kaikessa muussa. Ihan yleisessä pohdinnassa ja minäkuvan tuijottamisessa. Millä ohjata ajatuksia johonkin ihan muuhun ja kaikkeen joutavaan?
Ei ole kauhean helppoa huomata, että tämäkin kaikki on ollut vain kuvitelmaa. Millä oppisin ettei minun tarvitse kaikkea ylianalysoida ja täyttää kaikkia aukkoja mielikuvituksellani.
Vaimoni kysyi minulta, että vaikka meillä on kaikki hyvin niin miksi sinä et halua olla onnellinen?
Samaa ihmettelen nyt tänä aamuna itse. Ruoskin itseäni menneisyydestä jatkuvasti, siis siitä etten ole aina ollut hänelle läsnä. Vuosikausia, joskin vaihtelevin aikakausin, vain sohvalla mököttävä haamu. Välinpitämätön hölmö.
Menneitä ei kuitenkaan voi muuttaa, voi keskittyä tähän hetkeen. Ajattelenko alitajuntaisesti etten ansaitse tätä elämää?
Pakko vain uskoa, että kaikki tämä johtaa isoin harppauksin parempaan minään. Parempaan elämään meille.
Tosi paljon samoja ajatuksia itselläni..Ansaitsenko näin hyvää? Miksi en halua olla onnellinen kun kaikki on kuitenkin hyvin.
Kävin viime kesänä muutaman kerran kriisikeskuksessa juttelemassa. Minua neuvottiin muuttamaan ajatuksiani. Se ei ole helppoa, voin sanoa, mutta vain yrittämällä tietää auttaako se. Koska ei niitä ajatuksia kukaan muu sinne päähän laita kuin itse ja samalla tavalla itse niitä voi muuttaa.
Tämä on taas niitä helpommin sanottu kuin tehty asioita, mutta aion kuitenkin yrittää.
Tiedän, että mustasukkaisuuteni johtuu huonosta itsetunnosta. En pidä itsestäni, siitä miltä näytän ja mitä olen.Aion tehdä asialle jotain. Aion tehdä itsestäni sellaisen niinkuin haluaisin olla.
En tarkoita mitään kauneusleikkauksia tai muuta yhtä radikaalia vaan ihan normaalia painonpudotusta, kuntoilua, itsensä kehittämistä.
Vertaan itseäni aina muihin naisiin ja ajattelen miten paljon kauniimpia he ovat, parempia ihmisiä, hauskempia, mukavampia. Se on todella raastavaa ja siihen tarvitsen apua, koska en tiedä kuinka siitä pääsisin eroon.
Miksi mieheni olisi kanssani jos haluaisi jonkun toisen?? Hän ei ole pettäjätyyppiä. Ei pysty edes valehtelemaan minulle. Silti se pelko aina nostaa päänsä jostain...entä jos en riitäkkään?
Tuskainen on tie kulkea, oikea via dolorosa.
Reverse kirjoitti 7.8.2012 13:55
Miksi mieheni olisi kanssani jos haluaisi jonkun toisen?? Hän ei ole pettäjätyyppiä. Ei pysty edes valehtelemaan minulle. Silti se pelko aina nostaa päänsä jostain...entä jos en riitäkkään?
Tuskainen on tie kulkea, oikea via dolorosa.
Aivan! Ihan samoja ajatuksia, vaikka ei ole syytä. Muutenkin pitäisi tajuta elää tässä ja nyt murehtimatta.
Sen lisäksi tämä mustasukkaisuus vain syö parisuhdettamme, sitä kaikista vähiten haluaisin.
Miksi sitten näin?
Etsinkö syitä käytökselleni? Häpeän tätä, jos löytäisin jotain, tekisikö se siitä helpompaa? Oikeutetumpaa?
Mitä sitten? Olisiko se hyvä asia? Helpottaisiko se oloani? Tuskin.
Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.
Kyllä tämä tästä. Vieläkin.
En itse ole mustasukkainen; aina silloin tällöin jokin mustasukkaisuuden pistos tulee, mutta muuten en ole erityisesti, vielä -- kuten täältä opin, mustasukkaisuus voi iskeä yllättäen. Itse ajattelen, että on pakko vain luottaa. En saa kuitenkaan selville, mitä mieheni tahollaan töissä ja muualla puuhaa ja miten käyttäytyy; en voi vahtailla häntä puskissa ja seurailla joka liikettä. Ajattelin että pitää valita että joko luotan tai en luota. Luottaminen ei ole aina helppoa, mutta sitten voi kysyä suoraan asioita ja kertoa mistä ei pidä. Jätän tiettyjä asioita tekemättä mistä mieheni ei pidä; en esim. käy ulkona (baarissa) mutta keksin harvojen ystävieni kanssa muuta puuhaa.
Pelko että menettää kaiken hyvän on ehkä jossain mustasukkaisuuden takana piilossa. Kaikki on siis hyvin. Onnellisuutta ei odota, ehkä sitä ei voi uskoa todeksi vaan epäilee että jossain on oltava jotain vikaa, kun meille jo lapsena oikeastaan opetetaan että kaikki menee pieleen ja pitää odottaa pahinta. Siltä minusta tuntuu. Meille on jo kouluiässä kerrottu ettei olla minkään arvoisia ja jos sitten saa paljon, niin voi tuntua siltä ettei ole sen arvoinen. Tuolta minusta tuntuu. En tiedä. Ehkä en ole mustasukkainen kun meidän suhteessa ei ole vikaa, mutta on niin paljon muuta huolta ja murhetta, että ei ole tuota onnellisuuden tunnetta.
Teflon kirjoitti 8.8.2012 19:58
En itse ole mustasukkainen; aina silloin tällöin jokin mustasukkaisuuden pistos tulee, mutta muuten en ole erityisesti, vielä -- kuten täältä opin, mustasukkaisuus voi iskeä yllättäen. Itse ajattelen, että on pakko vain luottaa. En saa kuitenkaan selville, mitä mieheni tahollaan töissä ja muualla puuhaa ja miten käyttäytyy; en voi vahtailla häntä puskissa ja seurailla joka liikettä. Ajattelin että pitää valita että joko luotan tai en luota. Luottaminen ei ole aina helppoa, mutta sitten voi kysyä suoraan asioita ja kertoa mistä ei pidä. Jätän tiettyjä asioita tekemättä mistä mieheni ei pidä; en esim. käy ulkona (baarissa) mutta keksin harvojen ystävieni kanssa muuta puuhaa.
Pelko että menettää kaiken hyvän on ehkä jossain mustasukkaisuuden takana piilossa. Kaikki on siis hyvin. Onnellisuutta ei odota, ehkä sitä ei voi uskoa todeksi vaan epäilee että jossain on oltava jotain vikaa, kun meille jo lapsena oikeastaan opetetaan että kaikki menee pieleen ja pitää odottaa pahinta. Siltä minusta tuntuu. Meille on jo kouluiässä kerrottu ettei olla minkään arvoisia ja jos sitten saa paljon, niin voi tuntua siltä ettei ole sen arvoinen. Tuolta minusta tuntuu. En tiedä. Ehkä en ole mustasukkainen kun meidän suhteessa ei ole vikaa, mutta on niin paljon muuta huolta ja murhetta, että ei ole tuota onnellisuuden tunnetta.
Näin. Sehän kuulostaa yksinkertaiselta. 🙂 Pitää vain luottaa. Ja nyt olenkin ottanut selvästi vain tuon lähtökohdan sekä olen alkanut hylkimään kaikkia muita ajatuksia.
Mitä siitä murehtimisesta hyötyy? Pahaa oloa, ainakin itselle ja mahdollisesti myös toiselle. Paha olo ei ainakaan paranna ihmissuhdetta.
Hassuinta on että minulla on elämässäni kaikki oikeasti hyvin. Kaikki. Miksi siis yritän kehittää itselleni ongelmia? Onko se niin että kun ei ole muita ongelmia, niin sellaisia pitää kehittää?
Niin. Miksi en vain osaisi olla onnellinen siitä mitä on?
Nyt torjun epämiellyttävät tunteet järjellä. Olen alkanut jokaisen epämiellyttävän ajatuksen kohdalla miettimään, mistä tämä ajatus tulee, onko siinä ajatuksessa jotain perää vai onko se ihan mielikuvituksen tuotetta. En anna sille valtaa. Pian tuosta tajuan, että se on kuin onkin kieron alitajuntaisen mielikuvitukseni tuotetta.
Tulevaisuudesta ei tiedä kukaan. Pitää vain elää tätä hetkeä ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Tätä hoen itselleni, toivottavasti se auttaa.
Olen selvästi ymmärtänyt jotain. Olo on eheämpi kuin kertaakaan aiemmin ja muutos tapahtui hetkessä. "akuutti" tilanne on kuitenkin jatkunut jo kuukausia joten hyppäys on valtava. Noita hyppäyksiä on toki ollut useampia, mutta aina välillä tullut pieniä taka-askeleita myös. Jotenkin vain nyt tuntuu paljon pysyvämmältä.
Jotain pakkoneurooseja vielä on jäljellä, mutta kyllä nekin pikkuhiljaa. Neurooseilla lähinnä tarkoitan pakkoajatuksia ja niiden suhteen reagoimista. Olen oppinut kuitenkin tunnistamaan kuvitellun todellisuudesta, tärkeät asiat vähemmän tärkeistä.
Pahin ongelmani on enää ehkä koko elämäni ajan eräänlaisena ongelmana ollut asia. Minun on pakko tietää aina kaikesta kaikki. Todella vaikea jättää mitään asiaa avoimeksi. Mitä sitten vaikken tietäisikään mitä maailmassa tapahtuu ihan joka sekunti?
Kirjoja olen selaillut, mutta yksikään ei ole kohdannut minua kovinkaan kehittävästi. Ehkä joitakin ajatuksia ovat antaneet kuitenkin, mitkä ovat vieneet eteenpäin.
Kyllä se tästä.