Murrosikäisen haistattelut
Haluaisin kuulla, mitä kokemuksia teillä muilla on ja miten käyttäydytte lasta kohtaan, kun hän haistattelee. Meillä tuossa sellainen tilanne (12v. pojan kanssa), että hän tulistui nanosekunnissa siitä, kun otin puheeksi hänen läksyparkkiin joutumisensa. Hän oli nyt unohtanut tehtävävihkon kouluun ja edellisellä kerralla unohtanut jotain muuta, nämä kahden viikon sisällä.
Minusta oli ihan aiheellista puhua asiasta. Itse otin asian puheeksi ihan huomiona, enkä mielestäni edes saarnannut. Lapsi koki kuitenkin tuon saarnaamisena ja vähän siinä itkua tillitti, sekä tulistui sitten ja alkoi huutamaan, että pää kiinni ja huorittelemaan. Minä siinä tiukasti hänelle, että nyt lopettaa ja tuollaista kieltä ei käytetä. Hän siinä jonkunajan kuluttua oli selvästi katuvainen ja kiltisti teki jotakin pientä kotihommaa, kun pyysin.
Minun on välillä todella vaikea tietää, mitä tekisin missäkin tilanteessa lasten kanssa. Olen kyllä oppinut laittamaan rajoja, mutta en luultavastikaan tarpeeksi. On ollut monia vuosia, kun en ole jaksanut loppuunpalamisen vuoksi oikein hyvin lapsia kasvattaa. Eivät ole saaneet äidiltään tarpeeksi huomiota ja turvaa. Eipä sekään ole turvallisuutta herättänyt, kun ensin olin tosiaan milteis sänkypotilaana ja sitten tuli ero ja jäin lasten kanssa yksin ja masennuin.
Nyt on asiat niin hienosti, että olen jaksavampi, kuin moneen vuoteen. Alan olla miltei jo normaalikuntoinen, siis niin, että jaksan käydä vaikka hiihtämässä ja päivittäin työssäkin.
Olen pikkuhiljaa yrittänyt hoitaa vanhemmuuttani paremmin. Olen ymmärtänyt senkin, että se kaikki on minun vastuullani ja haluan todella tehdä perheeni elämästä hyvää ja onnellista. Nykyään meillä on jopa iloa, kun aiemmin sitä ei juuri ollut. Tuon 12v.n kanssa on toisinaan ongelmaa, hän on kerran jopa lyönyt minua kasvoihin. Tosin siitä on aikaa ja se on jäänyt siksi ainoaksi kerraksi. Sen tiimoilta kävimme myös keskustelemassa. Luultavasti minä sitä keskustelua enemmän tarvitsinkin, kuin lapsi.
Lisäksi 17v. täällä pyrkii olemaan päällysmiehenä joka asiassa. Veisi minulta vallan heti, jos vaan antaisin siinä periksi. Koitan aina olla tiukkana, mutta toisinaan tulee tilanteita, etten tiedä, mitä pitäisi tehdä, sanoa jne. En koe olevani ihan sellainen vanhempi, kuin haluasin. Miesystäväni osaa kyllä sen homman, rajojen pitämisen. Häneltä olenkin yrittänyt oppia asiaa, mutta hänkin on niin harvoin meidän kanssamme.
Tuntuu, että vaikkakin ymmärtää monia asioita parisuhteeseen ja perheeseen liittyen, sitä on tiosinaan melkoisen hukassa lasten kanssa. ja minun se pitäisi osata, kun olen nuo lapset halunnutkin. Haluan heille tasapainoisen aikuisuuden ja tämän lapsuudenkin vielä.
Nymphalis Antiopa kirjoitti 28.2.2012 18:20
Se sitten meni ohi muutamaa ylilyöntiä lukuun ottamatta suht pian.
Nyt on hyvät välit kumpaankin ja on puhuttu noista ajoista ja kun lasken mustaa huumoria heidän tempuista niin onhan nuo vähän noloina.
Eikö niitä menneitä voisi vain jättää menneisyyteen ja luopua niiden kaivelusta?
Ei varmaan tunnu kenestäkään kauhean mukavalta olla aina nolattavana oman perheensä parissa. Tietysti jos tuo on teillä normaalia, että heitätte kaikki puolin ja toisin mustaa huumoria toistenne mokista, niin oma on tapanne.
Polunkävijätär, ymmärsit nyt ihan väärin mitä tarkoitin. Meillä on todellakin puolin ja toisin aika erikoinen huumori. En minä kaivele mitään mokia enkä muuta, en todella. Meillä nyt vaan heitetään herjaa aikalailla kaikista asioista eikä noita menneitä muistella kuin joskus kun tulee joku tilanne että puhutaan noista ajoista. Ei meillä kukaan oikeasti nolaa toista, saattaa lapset itsekin heittää siitä herjaa naurusuin noista. Et sitten ymmärrä varmaan vaikka selittäisin joten anti olla.
Aikahan on meillä kaikilla kortilla - riippumatta siitä kuinka paljon sitä on -
aina on asioita joita ei ehdi tai jaksa tehdä.
Lapsen kannalta olennaista on jakamattoman huomion saaminen,
varsinkin varhaisvuosina.
Samaa teemaa voisi jatkaa lapsen kasvaessa ja vahvistuessa kohti nuoren aikuisen asemaa.
Miettiä kuinka löytää jotain kosketuspintaa - mitä yhteistä se voisi olla kenenkin kotona - ja siinä pinnassa olla läsnä niin kohti kuin lapsi/nuori kohtaamista sietää.
Kai jokaisella on ollut ne kipeimmät ajat kun on ollut ei-enää-pieni, muttei vielä aikuinenkaan.
Siinä vaiheessa kun otetaan niitä kipeiltä tuntuvia askelia.
Nykyään paine seurustelemiseen alkaa aivan liian nuorena,
kasvavan ihmisen tulisi saada olla lapsi ilman paineita minkäänlaiseen objektiuteen.
Yhdessäollen eteenpäin -?kö?
Meillä oli taas aikamoinen riita. Häiritsin pelirauhaa ja poika hermostui siitä mulle. Lisäsin vaan pökköä pesään kun kielsin koko pelin pelaamisen jos sen kanssa menee hermot. Lopetti pelaamisen mutta siitä alkoi taas idiootiksi haukkuminen. Puutuin aika tiukasti hänen sanomisiin ja tilanne senkuin hurjistui. Poika yritti lukita mut olohuoneeseen ja lisäksi yritti sotkea mun koneelta ohjelmia (ei osannut).
Siinä sitten uhkasin että moisesta käytöksestä meni viikkoraha. Ja menikin. Joskin ei mulla ois ees rahaa maksaa sitä viikkorahaa. Siitä suuttui niin että veti takin päällensä ja lähti ulos. Kello oli jo tosi paljon ja meidän alaovi oli menossa lukkoon. Poika ei kuitenkaan ottanut avainta mukaan. Puhelimen sentään nappasi. Lopulta soitin sille ja komensin kotiin. Ihme kyllä tuli sisälle. Sitten en enää aloittanut aiheesta saarnaa ja poika painui suihkuun niinkuin pitikin.
Mutta aika voimattomaksi ja epätoivoiseksi tunnen oloni näiden raivareiden aikana. Ja poika on kooltaankin minua isompi joten en pysty fyysisesti häntä rajoittamaan. Enkä varmaan pärjäisi jos päälle tulisi. Sitä ei onneksi ole tehnyt.
Poika käy jo kolmatta vuotta terapiassa. Tätä itsensä hillitsemis ongelmaa on jo jatkunut pitkään. Raivareita on myös saanut koulussa. Tehdään asian tiimoilta paljon yhteistyötä koulun ja erityistyötekijän kanssa. Kaiken taustalla on todella vaikea ja monimuotoinen lukivaikeus.
En usko että ongelmat ovat kokonaan kasvatuksen puutteesta johtuvia. Isommalla lapsella ei kävisi mielessäkään ees korottaa ääntänsä mulle. Ja hän inhoaa riitelyä ylikaiken kuten minäkin. Taustalla ongelmiin on tietysti varmaan myös mun sairastelussa mutta oon aina ottanut vastaan kaiken avun mitä on ollut saatavilla. Mutta silti meidän elo on ajoittain tulta ja tappuraa.
Sasaki, olen minäkin kokenut tuon avuttomuuden tunteen. Sehän on itsellekin selvillä, että rajat pitää olla ja niistä pitää pitää kiinni. Mutta ei se taida niin yksinkertaista olla kuitenkaan.
Tuo läsnäolo on kyllä tärkeä asia.
Meilläkään ei kukaan muu lapsista ole käyttäytynyt noin minua kohtaan, kuin tämä nuorin. Mutta itse haen syytä niistä olosuhteista, jotka ovat tässä muutaman vuoden sisällä olleet.
Mutta eihän sieltäkään pelkästään syitä kannata hakea. Meidän pojalla ei kyllä ole mitään lukivaikeuttakaan taustalla. Koulumenestyksen suhteen ei ole ollut koskaan mitään vaikeuksia.
Itse olen ajatellut keskittyä siihen läsnäoloon vielä enemmän. Ja kun hyväksyy oman vajavaisuutensa, niin ei ainakaan tule välittäneeksi lapselle omia syyllisyyden tuntemuksiaan. Siitä on kaiketi hyvä jatkaa.
Sasaki kirjoitti 7.3.2012 21:27
Meillä oli taas aikamoinen riita. Häiritsin pelirauhaa ja poika hermostui siitä mulle. Lisäsin vaan pökköä pesään kun kielsin koko pelin pelaamisen jos sen kanssa menee hermot. Lopetti pelaamisen mutta siitä alkoi taas idiootiksi haukkuminen. Puutuin aika tiukasti hänen sanomisiin ja tilanne senkuin hurjistui. Poika yritti lukita mut olohuoneeseen ja lisäksi yritti sotkea mun koneelta ohjelmia (ei osannut).
Siinä sitten uhkasin että moisesta käytöksestä meni viikkoraha. Ja menikin. Joskin ei mulla ois ees rahaa maksaa sitä viikkorahaa. Siitä suuttui niin että veti takin päällensä ja lähti ulos. Kello oli jo tosi paljon ja meidän alaovi oli menossa lukkoon. Poika ei kuitenkaan ottanut avainta mukaan. Puhelimen sentään nappasi. Lopulta soitin sille ja komensin kotiin. Ihme kyllä tuli sisälle. Sitten en enää aloittanut aiheesta saarnaa ja poika painui suihkuun niinkuin pitikin.
Mutta aika voimattomaksi ja epätoivoiseksi tunnen oloni näiden raivareiden aikana. Ja poika on kooltaankin minua isompi joten en pysty fyysisesti häntä rajoittamaan. Enkä varmaan pärjäisi jos päälle tulisi. Sitä ei onneksi ole tehnyt.
Poika käy jo kolmatta vuotta terapiassa. Tätä itsensä hillitsemis ongelmaa on jo jatkunut pitkään. Raivareita on myös saanut koulussa. Tehdään asian tiimoilta paljon yhteistyötä koulun ja erityistyötekijän kanssa. Kaiken taustalla on todella vaikea ja monimuotoinen lukivaikeus.
En usko että ongelmat ovat kokonaan kasvatuksen puutteesta johtuvia. Isommalla lapsella ei kävisi mielessäkään ees korottaa ääntänsä mulle. Ja hän inhoaa riitelyä ylikaiken kuten minäkin. Taustalla ongelmiin on tietysti varmaan myös mun sairastelussa mutta oon aina ottanut vastaan kaiken avun mitä on ollut saatavilla. Mutta silti meidän elo on ajoittain tulta ja tappuraa.
Toinen vaihtoehto, jos kuvitellaan, voisi olla että poikasi suhtautuisi sinuun kuin olisit ilmaa.
Kumpi olisi pahempi vaihtoehto?
Jos ei reagoisi mitenkään? olisiko ongelmat syvemmällä, jos osoittaisi halveksuntaa esim.pistävällä katseella ja sen kautta ylikävelyllä?
Tilanne jota kuvaat on normaalia murrosikäisen nuoren reagointia.
Tällä en tarkoita poisselittää huoltasi, vaan lisätä ymmärrystä myös itseäsi kohtaan.
Pelit, joita nykynuoret pelaavat, ovat aggressiivisia tuntemuksia nostavia, niissä jännitystaso nousee niin sietämättömäksi, ettei se voi olla purkautumatta.
Jos kotona ei saa purkaa(opetella purkamaan hyväksytysti), missä sitten?
Kunnioitusta oppii kotona parhaiten.
Valitettavaa, että se joka on lähin - yleensä äiti - saa katkerimman terän;
perheen 'wcksi' joutuminen ei ole hyvä osa.
Sanotaan että kunnioitus ansaitaan.
Äitinä kunnioituksen saaminen voi olla kovan ja vuosikymmenien työn takana.
Lähimmälle on helpoin päästää paha tuulensa ulos.
Siinä on myös se, että nuori tietää (jollain tasolla)kyllä kuinka tulisi toimia ja kuinka tulisi osata kestää reagoida tappiotilanteessa - mutta siinä hetkessä on ristiriitatilanteessa eikä vielä hallitse oikeaa suhtautumista.
Riidoissa on se hyvä puoli, että ne loppujen lopuksi yhdessä käsiteltyinä rakentaa ja lisää sitä enemmän mikä yhdistää kuin sitä mikä erottaa.
Kiitos Erakoksiko viisaista sanoistasi.
Kyllä tietysti kiukkuaminen silloin kun harmittaa ja on pahaolo on parempi ratkaisu kuin vaikeneminen. Ja varmasti murrosikäinen lapsi koettelee vanhempiaan enemmän. Se on kyllä ihan totta. Ja uskon myös ton että nuori tietää tekevänsä väärin. Meillä ainakin.
Mutta käyttää kyllä raivokohtauksiaan myös keinona hallita. Hän ei yhtään pidättele vaan antaa aina tulla täydeltä laidalta. Ja kait vähitellen pitäisi jo oppia sitä pidättelemistäkin. Siinä oon sitten neuvoton että miten siihen pitäisi tukea. Hiljaisuus ei ole hyväksi eikä kait reagoimattomuuskaan. Sanoittaminen tietysti on hyvä juttu mutta kun sitä ei tahdo muistaa silloin kun tilanne tulee päälle. Itse ainakin jännityn näissä tilanteissa todella paljon ja se varmaan heijastuu käyttäytymiseenkin ja antaa lapselle vallan tunnetta.
Pettymysten sietokyky meillä on tällä nuoremmalla lapsella tosi alhainen. Ja häviäminen ja tappio kuuluu samaan sarjaan. Niitä ovat terapiassa treenanneet erilaisilla peleillä ja siellä on edistystä tullut huikeasti. Vielä se edistys tarvitsisi saada arkeen. Ehkä aika vielä auttaa. Mutta todella pelkään että miten hän tulee käyttäytymään aikuisena ristiriitatilanteissa. Vai onko turhaan huolehtia vielä siitä. Pitää kait keskittyä tähän päivään. Eihän kukaan oo sanonut että lasten kanssa pitäis päästä helpolla.
Sasaki kirjoitti 13.3.2012 15:1
Kiitos Erakoksiko viisaista sanoistasi.
Kyllä tietysti kiukkuaminen silloin kun harmittaa ja on pahaolo on parempi ratkaisu kuin vaikeneminen. Ja varmasti murrosikäinen lapsi koettelee vanhempiaan enemmän. Se on kyllä ihan totta. Ja uskon myös ton että nuori tietää tekevänsä väärin. Meillä ainakin.Mutta käyttää kyllä raivokohtauksiaan myös keinona hallita. Hän ei yhtään pidättele vaan antaa aina tulla täydeltä laidalta. Ja kait vähitellen pitäisi jo oppia sitä pidättelemistäkin. Siinä oon sitten neuvoton että miten siihen pitäisi tukea. Hiljaisuus ei ole hyväksi eikä kait reagoimattomuuskaan. Sanoittaminen tietysti on hyvä juttu mutta kun sitä ei tahdo muistaa silloin kun tilanne tulee päälle. Itse ainakin jännityn näissä tilanteissa todella paljon ja se varmaan heijastuu käyttäytymiseenkin ja antaa lapselle vallan tunnetta.
Pettymysten sietokyky meillä on tällä nuoremmalla lapsella tosi alhainen. Ja häviäminen ja tappio kuuluu samaan sarjaan. Niitä ovat terapiassa treenanneet erilaisilla peleillä ja siellä on edistystä tullut huikeasti. Vielä se edistys tarvitsisi saada arkeen. Ehkä aika vielä auttaa. Mutta todella pelkään että miten hän tulee käyttäytymään aikuisena ristiriitatilanteissa. Vai onko turhaan huolehtia vielä siitä. Pitää kait keskittyä tähän päivään. Eihän kukaan oo sanonut että lasten kanssa pitäis päästä helpolla.
Kiitos myönteisistä sanoistasi.
Sikäli kun asetelmassa on kyse vallan tavoittelusta, on hyvä muistaa että olet kuitenkin se vanhempi ja ihan vaan siitä ajatuksesta nousta tilanteen yläpuolelle, hyväksyen nuoren reaktion, mutta menemättä mukaan siihen.
Sisuuntuessaan nuori hakeekin kyllä vastakaikua tarvitenkin sitä(eli toisaalta on hyvä nousta vastaan, mutta menemättä mukaan liian ); olen miettinyt, jos ja kun nuori saa kehitysvaiheissaan sopivasti vastakaikua, sisälle ei pääse patoutumaan sellaista niin suurta hirmumyrskyä jolla joskus aikuisuudessa kenties voisi olla hankalat seuraukset hänen omassa parisuhteessaan tai elämässä ylipäänsä -
pahan olon purkamisen riidat on myös hyvä oppia, varsinkin kun jos ne voi päättyä lopulta yhteisymmärrykseen.
Uhmaan tai aggressioon on jokaisella oikeus, ja hyväkin piirre ei-liian-kesynä eläminen.
Nuori hakee niitä rajojaan, kukin omalla tavallaan.
Temperamenttierotkin vaikuttavat reagoimisiin.
Teille ehkä sopisi Mark Twainin ajatus
"Ollessani neljätoistavuotias isäni oli niin tietämätön, että tuskin siedin häntä lähelläni. Mutta kun sitten täytin kaksikymmentäyksi vuotta, hämmästyin sitä, miten paljon hän oli oppinut seitsemässä vuodessa."
😎
=)
Muistanpa oman aikani kun kasvatin yksinhuoltajana poikalasta, niin olihan se vaikeaa ja kuluttavaa aikaa, mutta onneksi sekin joskus loppuu eikä sitä kestä kuin muutama vuosi ja pojat kasvaa aikuisiksi. Ja eivät sitten enää muista mitä ovat vihassa sanoneet.
Jouduin minäkin turvautumaan terapeutin apuun, siis pojallekin, ja terapeutti sanoi sitten minulle, kun itkin sitä tilannetta ja olin kauhuissani, että vihaako lapsi minua noin paljon että nimittelee ja sanoo kauheita asioita. Mutta terapeutti sanoi, ettei ole hätää niinkauan kuin lapsi sanoo äiti, sitten olis paha jos ei enää äidiksi sanois.
Joten luotin siihen. Mutta kyllä pojallani jotain häikkää kuitenkin oli kun ei kyennyt aikuisena normaaliin työhön ja ammattiin, vaikka kuinka yritettiin opastaa siinä asiassa. On edelleen äkkipikainen, eikä kestä että hänen asioihin puututaan, suuttuu jos neuvotaan ja on herkkä muutenkin.
Ja nykyaikana on enemmän jokapaikassa tätä holtitonta kielenkäyttöä. Lapset ovat varmaan ihan ymmällä, kun tuutin täydeltä tulee vaikka mitä kaaottista ja epävarmuutta, mikään ei enää pidä paikkaansa mikä joskus oli oikein ei enää olekaan, ja mikä aiemmin oli väärin ei sitä nyt ehkä ole.
Tänäpäivänä vanhemmilla on hirveän suuri vastuu ohjata ja puhua lapselle miten selvitä kaikesta ja valita se oma tie, omat arvot elämässä, ja ettei mene valtavirran mukana samaan malliin vaan uskaltais kunnioittaa jotain mitä vanhemmat ja aikuiset sanoo., ettei se olekaan ihan kahjoa mitä aikuiset sanovat.
Nyt olen viettänyt melko paljon aikaa poikani kanssa. Olemme tehneet yhdessä ihan arkisia asioita. Käyneet kaupassa, hän kantaa kasseja oikein avuliaasti. Hän aloitti myös uuden harrastuksen ja minä olin hänen kanssaan siellä(salin reunalla) tuon ensimmäisen tunnin.
Hän sanoi, että jännitti kovasti ennen tuntia, mutta sitten olo parani, kun pääsi tekemään. Harrastusryhmä on sopivan pieni ja ohjaaja vaikutti fiksulle.
Minä leivoin tänään pullaa ja poika siinä tiskasi vieressä. Olimme kauppareissulla ostamassa hänelle kengät ja tuon reissun ajan juttelimme kaikenlaista. Tunnelma oli leppoisa ja hauska. Kun hän alkoi tiskailemaan, huomasin, että hänelle tuli itku jostakin asiasta. Pariin kertaan kysyin, että mikä nyt on, eikä hän siitä halunnut puhua. Minä vain leivoin ja jonkin ajan päästä hän sitten kävi huoneessaan. Olin sanonut, ettei tänään mennä enää tietokoneelle. Ei vastustellut tuota lainkaan. Tuli sitten olohuoneeseen istuskelemaan hiljakseen ja alkoi jonkun ajan päästä siskonsa kanssa juttelemaan musiikista ja tekivät eteisessä jotakin fyysistä harjoitetta huumorimielessä.
Jotenkin hyvä ilta. Harmitti vain se, mikä oli pojalla mielessä, mutta eipä halunnut siitä puhua. Ajattelin kuitenkin, että se on pääasia, että minä olen siinä paikalla, enkä lähde mihinkään.
Saattoi itkeä sitäkin, kun isällään oli jokin syy, miksei voinut tulla poikansa kanssa sinne harrastukseen, mutta vaikea on mitenkään sanoa itkun syytä, hyvä kuitenkin, kun tuli ulos.
Kuunnelkaapas tuo. Lohduttavaa kun on oikein vaikea jaksaa.
http://www.youtube.com/watch?v=wGSKFpmiBP0