Nuorten kanssa tarvitaan tietynlaista trapetsitaiteilua välillä.
Sopivassa suhteessa 'löysää' ja sopivassa suhteessa niitä rajoja.
Ehdottomuus ei aiheuta kuin hallaa ihmisen kehittymisen kannalta.
Tietynlainen elastisuus auttaa.

Minä olen huono neuvomaan.. Mutta.
Minä en hyväksyisi huorittelua missään tilanteessa, eikä mielestäni se riitä, että "tämä oli huonoa käytöstä, nyt tuollaista kieltä ei käytetä", se ei riitä.
Veljeni eivät ole koskaan käyttäneet moista kieltä äitilleni, saati minulle nuorena. En tiedä mitä sanoa. Olen järkyttynyt.

Kohtaavatko äidit tällaista käytöstä lapsiltaan? Millainen maailma tämä on, missä elämme?

No meillä tuo lapsi on ainoa, joka on tuollaista kieltä käyttänyt. Mutta hän on myös luonteeltaan äkkipikainen, tosin sitten leppyy myös todella nopeasti ja on muutoin hyvinkin helposti tekemässä esim. kotihommia ja leipoo tai kokkaa, jos pyydän.

Minä luulen, että tuo on aika yleistäkin, tosin ei missään nimessä hyväksyttävää, tuollainen haistattelu. Tiedän, että poikani myös katuu tuollaisia hetkiä itsessään. Ei ehkä hänellä ole niin muita keinoja siinä tilanteessa....aikuisten tehtävä tietysti niitä rakentavia keinoja on lapsen päähän laittaa syötille.,,,miten sitä vihantunnetta käsitellään ja kuinka sen kanssa ollaan.

Tuossa tulikin esille asiasta, että poikalapselle tai miksei tytöllekin, se on tuo ikä melko vaikeaa usein. Haluaisi olla äidin lähellä, mutta kuitenkin se on hävettävää ja siinä sitten ristiriitaa. Tuossa tilanteessa tietysti itse mietin, etten ole ilmeisesti lapseni silmissä kunnioitusta ansainnut ja siksi hän noin huutaa.

Joskus terapeuttini sanoi minulle, että pitäisiköhän minun joskus haistattaa äidilleni kunnolla (kun äitini on suuresti vaikuttanut minuun lasuudessani niin, että minusta kasvoi ylikiltti ja siitä tietysti vaikeuksia seurasi elämääni.(tiedostan kyllä siitä sen oman osuuteni)). Siinä mielessä olen iloinen, että lapseni uskaltaa olla sitä, mitä on. Tosin en tietenkään voi hyväksyä tuollaista käytöstä.

Juttelin miesystäväni kanssa tuosta asiasta ja hän sanoikin minusta hyvin, että jospa tuossa alkaa lapsen kanssa selvittämään sitä, mitä se huora tarkoittaa, että kuka sellaisen nimikkeen alle sitten sopii. Minusta oikein viisaasti ajateltu, jälleen kerran.

Eräs äiti myös sanoi, että niin me ollaan kaikki keskeneräisiä aina tässä kasvatustyössä ja hän kertoi omista vaikeuksistaan. Helpotti se sillätavalla omaa ahdistusta, että on parempi aloittaa taas alusta tässä hetkessä. Eipä se ainakaan kasvattajan tuomitseminen auta mitään, semminkin, kun minäkin tiedostan asioita ja haluan, että lapsistani kasvaa kunnon kansalaisia. Olen myös valmis tekemään työtä sen eteen.

🙂

No ei kyllä minuakaan kumpikaan lapsistani huoraksi haukkuisi ikinä. He ovat siis nyt niin pieniä, ettei ole vielä ajankohtaista. Mutta jos joskus olisi niin sitten saisi kyllä sen sanottuaan sellaista kurinpalautusta, että oksat pois. Pöyristyttävän epäkunnioittavaa käytöstä. En ikinä sallisi tuollaista missään olosuhteissa.

Enkä todellakaan tyytyisi vain torumaan vähän suullisesti. Kyllä jos olisi viikkoraha systeemi tai muu vastaava niin katkolle menisi ja aivan heti. Ehkä kotiarestikin olisi paikallaan. Pitäähän nuoren oppia, kuinka halventava nimitys se on, eikä niin sanota toiselle koskaan.

Kannattaisi myös vanhemmuudessa miettiä sitä, millaista kohtelua itse olisit teininä halunnut konfliktitilanteissa saada. Ja sitten voi käydä sen asian läpi rauhallisesti puhumalla ja kuuntelemalla lasta, mitä hän olisi siinä tapauksessa toivonut tapahtuvan, jottei tuollaisia ylilyöntejä sattuisi eli ettei se vihan tunteen käsitteleminen niin mahdottomalta tuntuisi. Voi ottaa esimerkiksi käyttöön aikalisän jolloin saa mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja sitten tulemaan takaisin puhumaan asiasta jne. Eli nuorta tulee todellakin kuunnella ja paneutua MYÖS siihen syyhyn, ei vain siihen seuraukseen eli huoraksi haukkumiseen.

Huora ei nuorten kielessä kyllä tarkoita just sitä, että pitää äitiä maksullisena seksinantajana.
Sitä kieltä nyt käytetään nykyisin aika paljon, samoin kuin v...ua. Siitä kai se sitten leviää myös kotiinkin ja vihapäissään sen tulee huudettua omalle äidillekin.
Minusta äitien ei pitäisi tarttua yhteen sanaa kovin paljon.
Muakin äiti kutsui sosiaalitoimistossa maanvaivaksi. Se kyllä on ihan yhtä loukkavaa kuin huoraksi sanominen.

Kyllä vanhempien pitäisi olla sen verran fiksumpia, että riidat nuoren kanssa voisi yrittää sopia puhumalla ja antaa anteekispyytämisen maahdollisuus ja asia siihen jättää ilman muita rangaistuksia. Kysyä vaikka, että onko sinusta äiti maksullinen nainen vai sanoitko huoran vihoissasi vaan?

Minä olen ollut monet kerrat sijaiskodeissa joissa jaettiin rangaistuksia rangaistuksen perään ja lopuksi minä en niistä en välittänyt mitään. En viitsinyt olla kunnolla enkä huonosti, kun tuntui, että joka asiasta keksittiin joku rangaistus.

Kyllä minäkin olen rangaistuksia asettanut. Nyt juuri en sitten mitään. Halusin miettiä asiaa muulta kannalta, virheen tekemisen riskilläkin...minusta ne rangaistukset aiemmin eivät välttämättä ole oikein tuottaneet tulosta. Rangaistuksen kai pitäisi olla niin hyvin suhteutettu siihen tekemäänsä tyhmyyteen ja jostain syystä tuo on minulle hieman käsittämätön asia, mikä on hyvin suhteutettua.

Aiemmin olen laittanut hänet joistakin asioista esim.viikon pelikieltoon. En tiedä, mutta on tunne, etteivät nuo rangaistukset ole välttämättä osuneet aivan kohdilleen...

Tuosta pelaamisen kyttäämisestä ja kielloista on jotenkin muodostunut sellainen paise hänelle. Hän on kyllä pelaillut liikaakin ja siitä on hänelle huomauteltu, hän on sitten jossain vaiheessa heti parahtanut itkuun tai raivostunut, jos pelaamisesta huomautellaan, tuntenut selvästi suurta syyllisyyttä koko asian suhteen. Vanhemman tehtävä tietysti tuokin, että laittaa rajat pelaamiseen. (Aina ei vain siihen vanhempana pysty, vaikka haluaisi, erilaisista asioista johtuen. Joskus asiat voivat olla niin huonosti, että tv ja tietokone ovat lapsenvahteina ja apua ei mistään siihen arkeen saa, vaikka hakisi tai pyytäisi.)Haluaisin hänelle viestittää, että pelaaminen on ok sallituissa rajoissa jne.

Voin myöntää, etten osaa ollenkaan ajatella/kuvitella, millaista käyttäytymistä vanhemmiltani olisin halunnut, jos itse olisin nuorena käyttäytynyt noin. En nyt pysty siihen, koska olisin "kuollut", jos olisin sanonut poikkiteloisen sanan vanhemmilleni, niimpä en osaa kuvitella sen seurauksiakaan.

Ehkä jonain päivänä vielä pystynkin.

Tiedän kyllä niitä syitä, jotka ovat ehkä aiheuttaneet turvattomuutta tai kenties ahdistusta lapsissani. Kyllähän lapsi on myös kyltymätön huomion suhteen ja sen täyttymistä ei ehkä koskaan vanhempi pääse toteuttamaan täydellisesti.

Jotenkin lähtisin liikenteeseen siitä ratkaisukeskeisyydestä. Poikani on todella herkillä syyllistymään ja tuo käytös myös liittyy siihen. En lähtisi häntä siis lisää syyllistämään...

Kuuntelen mielelläni teidän ajatuksia ja mietteitä tästä asiasta lisää.

Hei! Kaikki ihmiset turhautuvat, vihastuvat ja raivostuvat joskus. Lapset ja murrosikäiset eivät aina osaa kontrolloida tunteenpurkauksiaan samalla tavalla kuin aikuiset. Kannattaa siksi miettiä mihin rajoja laittaa: mikä raja tuo lapselle turvaa ja mikä estää lapsen tunteiden ilmaisua.

Tunteiden ilmaisusta huolimatta lapsenkin pitää oppia vastuulliseksi. Lapsen pitää oppia pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillaan loukattuaan toista ihmistä. Siitä ei kannata tinkiä 😉

Eräs keskustelija ehdotti aikalisää tilanteiden ratkaisemiseksi. Luulen, että se on ihan hyvä tapa. Ei kuitenkaan kannata odottaa lapsen osaavan nimetä tunteitaan aikuisen tavoin. Lasta saattaa myös nolottaa oma huono käytös niin paljon, ettei hän kehtaa sanoa paljon mitään. Voitte kuitenkin yhdessä alkaa avata anteeksipyynnön ja anteeksisaamisen lukkoja.

Murrosikäiset ovat usein kovin epävarmoja itsestään ja hakevat kovasti ulkopuolista hyväksyntää. Omia virheitä täytyy kaikkien kuitenkin oppia sietämään. Sietokyvyn kasvattamista voisi varmaankin auttaa kodin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ilmapiiri. Murrosikäinen ja teini-ikäinen saattaa kaivata kovasti kehuja ja kannustusta, vaikkei sitä haluaisi myöntääkään. Kasvojen menettämisen taidon oppii ehkä vasta aikuisena.

Vanhempi lapsesi on ehkä ottanut itselleen hieman liian suuren vastuunkantajan roolin nähtyään sinut haavoittuvassa tilassa. Se on sitten asia erikseen.

Hirvittävän suurta syyllisyydentuntoa sinun ei kannata kuitenkaan kantaa harteillasi. Kukaan ei ole täydellinen, mutta ansaitsee silti rakkautta ja hyväksyntää. Hieno juttu kuitenkin, että olet nyt ollut reippaammalla tuulella 🙂

Niin, vanhempi lapseni on joutunut ottamaan liikaa vastuuta aikanaan ja siitä on myös käyty ammattilaisten kanssa keskustelemassa. Tänä päivänä jaksan enempi olla itse ottamassa sitä vastuuta, mutta hän on luonteensa puolesta (ei ole vanhin, vaan toiseksi vanhin, mutta kätevänä ja oivaltavana on ottanut sitä vastuuta nuoremmistaan)joutunut moiseen väliin.

Tuossa poika itkeskellen sanoi, kun keskustelimme vielä tuosta haistattelusta, että hän sitten mieluummin sanallisesti purkaa vihaansa, kuin alkaa hakkaamaan. Kysyin, mikä tekee sen vihastumisen, sellaisen hirvittävän yhtäkkisen vihastumisen tunteen aivan tavallisesta pienestä asiasta. Hän ei osannut sitä sanoa.

Yksi asia on, että häneltä nyt puuttuu säännöllinen viikottainen harrastus, koska minulla nyt ei yksinhuoltajana ole moiseen rahaa. (maksaisivat ne halutut harrastukset niin paljon.)

Lisäksi juu, on niin, että tuo ikä on melkoisen herkkää ja vaikeaa helposti.

Kuulostaa todella hienolta, että olette saaneet puhuttua asioista!

Vihaa tuntee varmaan ihan jokainen ihminen joskus. Varmasti lapsesi oppii ilmaisemaan vihan tunteitaan muutenkin kuin sinua sättimällä. Itse olin murrosikäisenä melkoisen hoikka ja näin jälkeen päin ajateltuna se taisi johtua juoksulenkeistä, joihin purin tarmoani ja agressiotani. En ollut todellakaan mikään himourheilija, vaan ihan "normikapinallinen".

Hyvä myös, että lapsesikin ovat saaneet keskustella ammattiavun kanssa. Väsyttäviltähän nuo hillittömät tunteen ryöpsähdykset voivat tuntua, mutta voit toisaalta olla onnellinen siitä, että lapsesi luottaa sinuun niin paljon, että uskaltaa itkeä nähtesi. Et varmasti ole kovin huono äiti, jos sinuun luotetaan.

Rohkaistuiko lapsesi jo pyytämään anteeksi? Entä oletko itse vaatinut sitä häneltä?

Eveny kirjoitti 24.2.2012 7:26

Haluaisin kuulla, mitä kokemuksia teillä muilla on ja miten käyttäydytte lasta kohtaan, kun hän haistattelee. Meillä tuossa sellainen tilanne (12v. pojan kanssa), että hän tulistui nanosekunnissa siitä, kun otin puheeksi hänen läksyparkkiin joutumisensa. Hän oli nyt unohtanut tehtävävihkon kouluun ja edellisellä kerralla unohtanut jotain muuta, nämä kahden viikon sisällä.

Minusta oli ihan aiheellista puhua asiasta. Itse otin asian puheeksi ihan huomiona, enkä mielestäni edes saarnannut. Lapsi koki kuitenkin tuon saarnaamisena ja vähän siinä itkua tillitti, sekä tulistui sitten ja alkoi huutamaan, että pää kiinni ja huorittelemaan. Minä siinä tiukasti hänelle, että nyt lopettaa ja tuollaista kieltä ei käytetä. Hän siinä jonkunajan kuluttua oli selvästi katuvainen ja kiltisti teki jotakin pientä kotihommaa, kun pyysin.

Minun on välillä todella vaikea tietää, mitä tekisin missäkin tilanteessa lasten kanssa. Olen kyllä oppinut laittamaan rajoja, mutta en luultavastikaan tarpeeksi. On ollut monia vuosia, kun en ole jaksanut loppuunpalamisen vuoksi oikein hyvin lapsia kasvattaa. Eivät ole saaneet äidiltään tarpeeksi huomiota ja turvaa. Eipä sekään ole turvallisuutta herättänyt, kun ensin olin tosiaan milteis sänkypotilaana ja sitten tuli ero ja jäin lasten kanssa yksin ja masennuin.

Nyt on asiat niin hienosti, että olen jaksavampi, kuin moneen vuoteen. Alan olla miltei jo normaalikuntoinen, siis niin, että jaksan käydä vaikka hiihtämässä ja päivittäin työssäkin.

Olen pikkuhiljaa yrittänyt hoitaa vanhemmuuttani paremmin. Olen ymmärtänyt senkin, että se kaikki on minun vastuullani ja haluan todella tehdä perheeni elämästä hyvää ja onnellista. Nykyään meillä on jopa iloa, kun aiemmin sitä ei juuri ollut. Tuon 12v.n kanssa on toisinaan ongelmaa, hän on kerran jopa lyönyt minua kasvoihin. Tosin siitä on aikaa ja se on jäänyt siksi ainoaksi kerraksi. Sen tiimoilta kävimme myös keskustelemassa. Luultavasti minä sitä keskustelua enemmän tarvitsinkin, kuin lapsi.

Lisäksi 17v. täällä pyrkii olemaan päällysmiehenä joka asiassa. Veisi minulta vallan heti, jos vaan antaisin siinä periksi. Koitan aina olla tiukkana, mutta toisinaan tulee tilanteita, etten tiedä, mitä pitäisi tehdä, sanoa jne. En koe olevani ihan sellainen vanhempi, kuin haluasin. Miesystäväni osaa kyllä sen homman, rajojen pitämisen. Häneltä olenkin yrittänyt oppia asiaa, mutta hänkin on niin harvoin meidän kanssamme.

Tuntuu, että vaikkakin ymmärtää monia asioita parisuhteeseen ja perheeseen liittyen, sitä on tiosinaan melkoisen hukassa lasten kanssa. ja minun se pitäisi osata, kun olen nuo lapset halunnutkin. Haluan heille tasapainoisen aikuisuuden ja tämän lapsuudenkin vielä.

12-vuotiaana varhaisnuorena on vaiheessa, jossa
Vaikutteille altis, kotona ne voivat ilmetä esim. näin.
Päätellen siitä, mitä kerrot, tuskin hän käyttää tuota kieltä kadulla?
Onnellista siis, että hän rohkenee ilmaista itseään alueella jossa se on kuultavissasi.
Voit käsitellä ja puuttua asiaan.
Tuosta lyömisestä,
sen suhteen parempi olisi jos hän näkee kuinka muuten voi purkaa agressiotaan,
kuin lyömällä tai satuttamalla edes itseään.
Äitinä olet niin keskiössä kasvamisen kannalta.
Tuossa iässä vaan hakee omia rajojaan, varsinkin jos ns.uhmaikä ollut lievä?
Veikkaan tuosta mitä sanoit, että keskustelua tarvitsitte molemmat,
varsinkin molemmat.
17-vuotiaan voimainkoettelu on tervettä,
häntä on hyvä kannustaa pohtimaan kuinka sitten itse omassa elämässään asioita hoitaa.
Tietynlaista personal trainer- valmentamista.
Ennakointia.

Ei tietenkään tuon ikäisen voi olettaa kaikkea osaavan sanoiksi pukeakaan. Ei kai siitä tässä ollutkaan kyse. Vaan juurikin tuosta, että edes juttelee asiasta nuoren kanssa. Nuori täten huomaa, että hänen mielipiteillään ja tunteillaan on väliä kuten myös sen, että voi kertoa kaiken mikä huolettaa. Se on mun mielestä tärkeintä, ei niinkään se että osaako lapsi kertoa miksi teki mitäkin.

Mielestäni myöskään ei pidä jokaiseen sanaan tarttuakaan. Mutta kyllä murrosikäinen tietää kuinka halventava sana huora on. Eikä tuon ikäiset tietysti muutoinkaan sano sitä sen varsinaisessa merkityksessä vaan yrityshän on vain juurikin se, että se sana satuttaa vastapuolta mahdollisimman paljon. Esimerkiksi itse en loukkaantuisi kusipäästä juuri ollenkaan vaan pistäisin sen tuon kiukkuisen olotilan piikkiin ja toki toruisin ja näin muttei sillä niin kovat rangaistukset todellakaan olisi. Mielestäni kuitenkin huora on sanana aivan eri sfääreissä. Mutta mielipideasia kai tuokin. Pääasia kuitenkin, että saitte jo jotain nuoren kanssa puhuttua asiasta!🙂🌻

Mulla on kotona 13-vuotias poika joka tulistuu pienistäkin vastoinkäymisistä nollasta sataan sekunnissa. Se tietää kyllä aina jonkinlaista nimittelyä. Itse olen aika immuuni tällä kielenkäytölle koska tiedän että ihan sisimmässään ei kuitenkaan tarkoita mitä sanoo. Meillä herkästi jälkeenpäin kun jo on rauhoittunut ja asian ottaa esille niin tulistuu taas ja alkaa itkemään tai syyttelemään toisia. Eli keskustelu aiheesta on tosi vaikeaa. Olen usein itsekin ihan pihalla siitä miten pitäisi toimia.

En todellakaan uskonut lasten ollessa pieniä niin mihin sitten isona kykenisivät riitatilanteissa. Kait se läsnäoleminen riitatilanteissakin on lapselle kaikkein tärkeintä ja se että ei itse alennu samalle tasolle huutamaan ja haukkumaan. Lapsellahan on tosi pahaolo silloin kun alkaa raivoamaan ja se jo sinällään on uuvuttavaa sille lapselle. Mä en käytä mitään varsinaista rangaistusta. Mutta en ole kyllä hyvä asiassa neuvomaankaan kun meillä tilanteet on mitä on. Ja varmaan ei olla ainoita joilla on hankaluuksia lasten kielenkäytön kanssa.

Meillä kyllä tilanteet menevät toisinaan niin yli että alkaa tavarat lentelemään ja ovet paukkumaan mutta silloinkin olen usein aika voimaton laittamaan rajoja kun parhaiten hänen kohdalla auttaa se että ottaa etäisyyttä ja vaan sanallisesti toteaa että toi ei oo hyväksyttävää käytöstä. Eli käskemällä en saa häntä lopettamaan vaan vaikenemalla. Ja luulen että hän hakemalla hakee sitä että lähtisin mukaan huutamiseen. Siihenkin oon joskus langennut.

Miten lapset käyttäytyvät koulussa? Onko samanlaista äkkipikaisuutta huomattavissa tai opettajien nimittelyä?

Minusta hiljaa oleminenkaan ei ole hyvä. Ex-mieheni oli tottunut kotonaan raivoamaan teini-ikäisestä ja äiti oli vain hiljaa. Hän oletti minunkin olevan. En ollut ja kävi melkein käsiksi. En oikein osaa neuvoa kotitilanteissa, mutta kun ei tiedä mitä teinin kanssa pitäisi tehdä, tässä vaiheessa varmaankin voi vielä vaikuttaa. Eli kannattaisiko kääntyä ammattilaisen puoleen? Lapset on nyt puberteetissa, mutta mitä kun heistä on ehtinyt kasvaa nuoria miehiä ja homma jatkuu vaan? Millaisia he ovat naisystäviään kohtaan jos kotona huorittelevat äitejään?
Vaikka täällä moni sanoo että se on sellaista teinien kanssa ja ehkä se menee ohi, mitä jos ei menekään? Liian monta kertaa on nähnyt lapsia jotka saavat kotona ilmeisesti sanoa mitä tahansa, koska kieli on tuntemattomiakin kohtaan käsittämätöntä. SIksi on vielä käsittämättömämpää jos se on ok kotona.

Minä kyllä takerrun yhteen sanaan voin sen myöntää. Uskoisin että jos rangaistuksiakaan ei koskaan saa, sitä rajaa haetaan ja haetaan vaikka kuinka pitkältä. Kyllä tuon ikäiset lapset tietävät miten pahoja nuo sanat ovat ja jos siihen lisätään tavaroiden heittely, se ei vaan minusta ole normaalia.

Mutta tosiaan, onko koulusta tullut palautetta ja jos on, miten siihen on suhtauduttu? Koulussakin ollaan aika voimattomia jos kotona ei oteta näitä asioita käsittelyyn. Siinä on niinkun kaksi aikuista tahoa hukassa vaikka ei pitäisi olla.

Voi että, olenkin siis päässyt helpolla kun noita lukee. Sanoin aina että jos omat lapseni ovat läheskään yhtä kauheita kuin itse olin murrosiässä niin tulen hulluksi. Ei meillä mikään lennellyt eikä ovet paukkuneet eikö todellakaan tullut solvauksia. En osaa sanoa miksi. Esikoisella ei juuri ollut murrosiässä juuri mitään käytöshäiriöitä ja se meni vain ohi tasaisesti, junnu sensijaan parit yöt jätti saapumatta kotiin ja sitten soitti keskellä yötä 20 kilsan päästä että pitää kävellä kotiin. No olisi kai pitänyt antaa kävellä mutta ei sielu sietänyt talvipakkasella vaan haettiin kaveri kotiin. Se sitten meni ohi muutamaa ylilyöntiä lukuun ottamatta suht pian.
Nyt on hyvät välit kumpaankin ja on puhuttu noista ajoista ja kun lasken mustaa huumoria heidän tempuista niin onhan nuo vähän noloina.
Eiköhän se aina ohi mene. Tärkeää on säilyttää puheyhteys vaikka se nuori tuntuisikin olevan valovuosien päässä henkisesti vanhemmistaan. Nuo haistattelut on kyllä aika huono juttu. Kyllä ne sieltä palaa maan pinnalle 😋

Niin, itse hämmästyin tuosta nimittelystä, enkä tietystikään voinut edes loukkaantua, koska se oli niin kaukana, kuin olla voi. Pikemmin tietysti olin huolissani nuorimmaiseni henkisestä olotilasta, kun tuommoisia kokee olevansa pakotettu sanomaan.

Hän juuri sanoi, että kun sanoo mahdollisimman pahasti, ei tarvitse alkaa ketään hakkaamaan. (aiemmin koetimme yhdessä keksiä hänelle vihanpurkamiskeinoja,kuten esim. tyynyn hakkaamista. Moinen ei toimi nyt ja onkin löydettävä muuta konstia, kuten esim. asenteiden muutos jne.)Itse yritin kaivaa hänen kanssaan sitä syytä moiseen vihastumiseen. Asiastahan ei mitenkään olisi voinut kuvitellakaan, että noin kukaan tulistuu.

Pääpointtihan tässä lienee se, miten saada lapsi siihen tilaan, ettei koe vihastumisen tarvetta niin pienistä asioista. Ok, minulle pieni voi olla hänelle suuri, mutta tuossa oli myös se, että hän koki sanomiseni paljon pahempana,kuin miksi se oli tarkoitettu.

Oli myös todella vaikea keskustella hänen kanssaan aiheesta, koska hän heti tulistui uudestaan, vaikka oli mennyt jo muutama päivä tapahtuneesta. Jouduin sanomaan hänelle, etei hänen kanssa voi keskustella, ennenkuin on rauhoittunut ja lähdin välillä huoneesta pois. Jouduin myös pariin kertaan sanomaan, ettei tässä olla millään syyttämismielellä, eikä tässä ole hänellä mitään hätää nyt, kun vain on tälläisistä tärkeä keskustella.

On hienoa lukea teidän ajatuksia, saatan palata vielä huomenna jalostuneimmin aattein 🙂