Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...
Vuosi sitten muutin onnellisena avomieheni, nykyään kihalttuni kanssa asumaan, silloin kaikki oli hyvin, mutta nyt kaikki on sekasin, hajalla…
Mulla on miehen kanssa ollu vaikee talvi ja kevät, kaikki on kärjistyny ja muuttunu yhä vaan vaikeemmaks.
Viimeviikon Tiistaina meillä oli kauhee riita, joka jo toisen kerran päätty fyysiseen alistamiseen miehen puolelta, mua sattu ja pelotti… Olin joutunut sohvalta lattialle, mies piti lujaa ranteista kiinni. Mä huusin, että päästä irti, mua sattuu, ei se irrottanu. Hän halus ”rauhottaa” mua. Mä en ole ikinä, enkä nytkään riehunu, että mua ois tarvinnu ”rauhottaa” aina yrittäny puhua ja puhua, selvittää, sovitella, auttaa ja ymmärtää…
Onneks mun kissa tuli jostain ja iski kyntensä kiinni, miehen käteen ja minun käteen, en ole kisua niin kiukkusena nähny.
Sit tultiin tänne mun vanhempien tykö, mies toi.
Mä olen aina saanut kuulla olevani itsekäs, vaikka olen tehnyt miehen eteen kaiken.
Olen saanut kuulla olevani kakara ja kitisen kun, kerron läheisyyden kaipuusta.
Kaikki mun aika on menny kodinhoitoon, mä oon eläny koko ajan vaan miehen halujen, aikataulujen kaikkien sen toiveitten mukaan. Se ei ollut koskaan kotona.
En oo saanu mitään takasi mitä oon antanu, kaikki on ollu suorittamista. Kun oon puhunu pahasta olosta,yksinäisyydestä, ahdistuksestani, kaikesta, läheisyyden kaipuusta, oon saanu vaan kuulla kuvittelevani kaiken, pohtineeni liikaa.
Kun sanon miehelle, että voisitko olla kotona tai puhun mitä mä siltä kaipaan, se vaan sanoo: ”Minä en muutu ja minun ei tarvitse muuttua, haluan rakentaa talon, se on minun unelmani” se sanoo aina: ”haluan vapautta, haluan olla rauhassa, anna mun olla”
Me ei koskaan puhuta mitää, yhteiset aamut meni niin, että se haki sanomalehden, luki sen ja joi kahvit ja lähti töihin, ei me silloinkaan mistään puhuttu. Mä oon vaan siinä joku, en tiedä mikä.
Pitkään aikaan se ei ole sanonu rakastavansa mua, seksiä meillä oli aina silloin kun se halus ja jakso, minut se nykyään torjuu. Se kärtti ja kärtti seksiä niin kauan kun mä annoin. Viimisellä kerralla se satutti mua, kun se otti vaatteita mun päältä. Sanoin, että älä satuta, eiku uudestaan ja mä sanoin: lakkaa satuttamasta mua!
Sillon kun siltä kysy rakastatko sä mua, se sano että se rakastaa.
Meil on molemmilla omat rahat. Mun pitää selvitä mun työmarkkinatuella, saan sitä onneks kiitosta kun opiskelen. Sillä mun pitää selvitä, se ei auttanu, paitsi muutama kuukausi sitten se lupas laittaa 100 euroo mun tilille ruokaan. Mä pelkäsin joka ainoo kuukausi, että mun rahat ei loppus, mä ostin meille ruokaa. Sillee me oltiin sovittu kun muutin hänen luokseen asumaan. Niistä mun tuloista mä maksan myös mun lääkkeet, säännölliset fysioterapiakäynnit, selkärankareumani takia joudun siellä käymään ja omat vaatteet jos tarvin. Sit tietty kännylaskun ja nyt maksan kelaan takas opintotukee, joka sekin johtui työvoimatoimiston virheestä.
Mä sairastan selkärankareumaa ja mä tartten siihen lääkkeet, ne ei oo halpoja. Mä syön mielialalääkkeitä, ettei mun parantunut masennus tulis näitten fyysisten kipujen takii takas. Pelkäsin ettei mun reumasairaus pahenis että tarvis mennä lääkäriin.
Mies saa 2 X enemmän rahaa ku mä kuukaudes.
Kaikki vaan paheni kihlautumisen jälkeen.
Mä oon ollu vanhempien tykön viime viikosta asti.
Mä olen ottanu etäisyyttä ja saanu asioita ratkottua.
En halua takas siihe arkee, miehen pitää muuttua.
Kirjotin miehelle kirjeen, jossa kerroin mistä mun pahaolo johtuu.
Mä oon tehny paljon, liikaakin. Mä olen kamalan väsynyt.
Tavataan miehen kans loppuviikosta ja jutellaan.
Sen verran olen mennyt eteenpäin, että laitoin asuntohakemuksia menemään opiskelupaikkakunnalle ja olen ettimässä omaa asuntoa.
Oon käyny psykiatriansairaanhoitajan kans juttelemas.
Mul on ollu iha älytön tunneskaala, ahdistus, suru, viha, kiukku,epävarmuus, pettymys,pelko…mitä vielä?
Mulla ei oo koskaan ollut hyviä miessuhteita, aina oon tullu satutetuksi, petetyksi, hyväksikäytetyksi, mut on yritetty raiskata, miks tämäkin vielä?
Olipas hauskaa viettää lauantai aamupäivää ilman aikatauluja!
Kävin uimahallissakin uimassa, välittämättä mitä mieheni olisi halunnut: minun olevan kotona keittämässä kahvia hänelle ja velipojalleen.
Saavat keittää kahvinsa itse!
Mulla on ollu koulun kanssa rankat 5 viikkoo, niin mulla on myös lupa relata ja ajatella itteeni.
Epäilen minäki tota, että kertoisin anopille miten hänen poikansa toimii.
Ja kun mies vielä sanoo, joka kerta kysyttäessä että hyvin vaan menee, niin voisi olla että mä olisin valehtelija ja taas kuvittelisin kaiken.
Ja kun mies ei itse myönnä tehneensä väärin ja hänestä meillä ei ole mitään ongelmaa.
Niin, en edes tiedä toisiko se mitään apua asiaan.
En siis vielä ole puhunut mitään.
Tuo on haastava homma lähteä etenemään sitä kohti mitä haluaa.
Yksi ystävä sanoi mulle, että tärkeintä koko sopassa olet sinä.
On kyse siitä, mikä tekee sinut iloiseksi ja surulliseksi.
Mistä sitä sitten tietää mitä se elämä on muutaman vuoden kuluttua.
Muuttuuko tuo mies mihinkään?
Jep mutta edelleenkin haastan sut matkustamaan kohti omaa hyvää oloasi. Sun hyvä olo ei tuu alkamaan sun miehen muutoksesta, vaan siitä, että alat itse toteuttamaan elämää, johon olet tyytyväinen. Mies sitten joko kulkee rinnalla tai ei. Mutta ensin minä ja sitten muut, jos perässä pysyvät 🙂
Enpä tuota tajunnut ajatella. Tai siis en ehkä senkään takia,kun olen laittanut aina muiden tarpeet ykkössijalle, mikä tietysti on ollut väärin itseäni kohtaan.
Mutta tässä vaan mietin, että miten mä sen oikeen alotan? Kun en osaa.
Mutta voisinpa yrittää.
No se on periaattees helppo juttu mutta meille itsemme hukuttaneille vaatii työstämistä ja harjottelua. Sun pitää ruveta miettimään, mikä ihan oikeasti tuottaa sulle iloa ja antaa energiaa. Mikä oikeasti saa sut haltioihisi ja innostumaan. Ja sitten alat tehdä niitä arjen pieniä päätöksiä sen mukasesti. Itse huomasin parin vuoden jälkeen jo isoja muutoksia tapahtuneen elämässäni, mutta alku oli vain esim. sitä päätöstä ajankäytöstä. Mihin satsaan omaa aikaani. Pikku hiljaa ne jutut, joita oikeasti rakastin alkoivat viedä minua omaan suuntaansa ja kaikista takapakeista ja maallisista murheista huolimatta elän nyt elämäni onnellisinta aikaa - koska huolehdin paremmin kuin koskaan ennen OMASTA hyvinvoinnistani. Fyysisestä sekä henkisestä. Olen löytänyt itseni uudelleen ja sekös jos mikä tuo tyydytystä. Vaikka ihmiselämässä aina jotain onkin rempallaan (erään depishoitajani viisaus, jonka nuolen kärki osui oikeaan osoitteeseen perfektionistille 😋), niin voin nykyisin sanoa olevani onnellinen ihan omin avuin 😝 Aiemminhan yritin sysätä vastuun onnellisuudestani mm. exieni niskoille ja pomojeni ja työkavereideni ja perheeni ja Luoja ties mitä...
Ei muuta ku miettimään ja suunnittelemaan, haastavaa toki,mut pakko yrittää.
Sitä tarttis itteensä pitää tärkeenä.
Onkohan se jotenki sisäänrakennettu ominaisuus, että tekee aina niin kuin muut haluaa, vai mistä se kumpuaa? Vai osaako ihmiset käyttää toisen kiltteyttä hyväkseen niin taitavasti? Vai onko sitä jotenkin niin alistuva? En mä tiiä.
Olin eilen kouluterkkarin juttusilla.
Me juteltiin mun henkisestä stressistä,joka aiheutuu sekä kodista että koulusta.
Mun elimistö tuottaa stressioireita, jotka ilmenee eri tavoilla. Ylienergisyydellä, väsymyksenä, levottomuutena, en jaksa keskittyä tunnilla jne.
Sekä torstai-illan paniikkikohtauksena, joka meni onneks nopeesti ohi.
Tultiin myös siihe tulokseen, että koulussa on hyvä olla,kun siellä saan olla oma itseni ja minut hyväksytään tälläisena. Mutta se hyväksyntä puuttuu sitten täällä kotona.
Kun vain osaisin hyväksyä itse itseni arvokkaana ja hyvänä ihmisenä!
Sinuna miettisin ja pysähtysin tohon, että kotona ei oo hyvä olla. Funtsipa tarkempaan mitä kodiltasi odotat ja toivoisit ja millanen se nyt on. Mulle ittelle oli aikamoinen ahaa-elämys aikoinaan se, että kotona oli hyvä olla kun exä ei ollu paikalla. Jo tieto siitä, että se oli matkalla kotia kohden sai mun stressikäyräni taivaisiin. Sillon tajusin, että hän oli stressini suurin syy siinä vaiheessa. Ja tiesin sen, mitä en oikein olisi halunnut myöntääkään, että mun oli muutettava kauas pois. Tajusin, että olin työuupumuksesta ja masennuksesta alkanut jo toipua, mutta elämäntilanteeni ei sallinut sitä. Niin kauan kuin lähelläni oli ihminen, jonka lähellä oli koko aika paha olla, voin pahoin. Asian havaitsemista ei auttanut se, että vuosia olin ollut hyvin onnellinen samaisen ihmisen kanssa. Olin vasta viimeisinä yhteiselon vuosina alkanut havaitsemaan omaa pahaa oloani hänen seurassaan. Puristin esim. käteni nyrkkiin stressitilanteissa - merkki jonka jälkeen oli pakko myöntää itselle, että pelkäsin exääni. Riitatilanteet olivat muuttuneet ihan helvetillisiksi. En silloin tiennyt, mutta niihin oli alkanut liittyä paniikkikohtauksia. Niihin oli alkanut liittyä myös tunteita siitä, että minäni hajoaa pirstaleiksi. Jälkeenpäin luettuani niistä tajusin, että jahas tuostahan minä siinä vaiheessa kärsin. Kaikkea sellaista minkä ei pitäisi liittyä kotioloihin. Kodinhan pitäis olla turvapaikka maailmalta eikä maailman turvapaikka kodilta😠 kuten sitten loppuvaiheessa myös vikan exän kanssa alkoi olla. Ekan exän kanssahan elämämme meni juuri noin kaiken aikaa. Kotiin tulo oli pelon aihe, muualla elämä oli suorastaan taivasta.
Puhuttiin viimeks mun yksilöajalla tosta pelosta. Otetaan se seuraavalla paritapaamisella puheeksi miehen kanssa.
Kotona on elämä rauhottunu siittä mitä se oli kesällä.
Olen aktiivisesti pitänyt omat rajani ja näyttänyt sen miehelle, että mun yli ei enää kävellä. Yks päivä se yritti taas "ohjeistaa" ja neuvoa mua, miten mun ois pitäny toimia. Mä sanoin miehelle suoraan, että älä sinä rupee minua ohjeistamaan.
Mies hiljeni. Voin sanoa,että kun oon jämäköityny niin vähän kerrallaan on miehen vaatimukset vähentyny, ja käytös muuttunu.
Lyhyesti: mies kertoi, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta jos en elä niinkuin hän haluaa.
Pariterapia jatkuu, tällä hetkellä on hyvin epätodennäköstä että yhteistä tulevaisuutta voisi olla. Nyt vaan on pakko miettiä yhtenä vaihtoehtona eroa.