Juups, voisin kopioida sun kirjotuksen ja todeta, että kirjottasin saman.
Vaikka raivo kohdistuu myös ihmisiin, jotka kohtelevat ihmistä väärin.

Sä vertaat kans ittees siiliin, sama homma. Joku joskus kysy multa, että jos oisit eläin mikä eläin oisit? Vastasin että siili. Piikit pystyssä mä nykyään puolustan omaa reviiriäni, sillä mä nousin vastarintaan, enkä enää salli kenenkään kävellä mun yli.
Juteltiin kaverin kans just eilen kaikesta sattuneesta ja mun oli pakko todeta, surullista sinänsä,ettei mulla ole koskaan ollut hyvää ihmissuhdetta kehenkään mieheen☹️ en tiedä mitä normaali parisuhde,yhteiselo on.
Miten ihmistä kohdellaan nätisti? Miten sille puhutaan nätisti?
Mitä vikaa hyvissä ihmisissä on? Minunki elämässä on monta sellasta ollu, mutta miksen ole rakastunut heihin,miksi he ovat lähteneet elämästä pois?
Oli aika jolloin mä pelkäsin miehiä, jotenkin yhdistän sen siihen. Pelkäsin tulevani satutetuksi, hylätyksi. Mä oikeesti elin siinä pelossa, että joku tulee ja tekee pahaa.
Niin kai mä sitte pelkäsin liikaa hyviäkin miehiä. Mut sana mies, sai mut silloin voimaan pahoin.
Kotona sain kärsiä henkisestä väkivallasta, isän ilkeilyjen takia, kasvoin siinä,isä kohteli rumasti myös lievästi kehitysvammaista isoveljeäni. Yhdeksään vuoteen mulla ei ollut isää. Siksi kai se Kadonneen jäljillä-ohjelma saa mut kiukkuseksi, kun se isä voi olla henkisesti poissa ja se sattuu!
Kunnes perheterapiassa, tapahtui muutos: isä myönsi tehneensä väärin ja sanoi ääneen, että "minun pitää muuttua ja minun pitää tehdä sen kanssa töitä. Olen tehnyt väärin." Sitten alkoi tapahtua suuntaa parempaan, ensin vähän, sitten lisää ja lisää ja isä tuli takas,eikä se ole enää paha,ilkeä, veljeäkin isä kohtelee kauniisti🙂👍 Siksi elän toiveessa, että pahastakin tulee hyvä ja ihminen voi muuttua, kun isäkin voi.
Mutta huomattava on myös se tosiasia, että joskus ei pahakaan voi muuttua, vaan se on paha lopunelämäänsä.

Raskas viikko takana ja viikonloppu edessä. Reumakivut senkun kiusaa, sekin on väsyttävää. Jos vaikka saisi levättyä😴

Joo, toi on mulle aika uutta kuvitella ittensä siiliks. Jokunen vuosi sitten kauhistuin, kun kuulin jonkun mieltävän itsensä siiliksi. Nytpä tiedän senkin tunteen. Olen nimittäin aina verrannut itseäni pääskyyn. Rakastan pääskyjä, niiden iloisuutta, pirteyttä, notkeutta, lentotaitoa, uskollisuutta, kotirakkautta...oikeastaan kaikkea mitä heidän elämästään tiedän...ja erityisesti rakastan haarapääskyjen laulunviserrystä...Pääskyt ovat myös kivun ja tuskan ulottumattomissa...ikäänkuin yläpuolella...

Ihmettelit, mikä on normaali parisuhde, sitä minäkin ihmettelen, ja yritin avata uutta ketjua saadakseni muita pohtimaan sitä kanssani. Saa nähdä tärppääkö ja kiinnostaako aihe ketään. Olis kiva jos joku liittyis - yksin ei oo kiva pohdiskella ja jossain tietoni täytyy olla aika vajavaista, kun itsellänikään ei ole yhtään onnistunutta parisuhdetta takana. Tai no, kuten sulla, olen tavannut myös hyviä tyyppejä. Ja oikeastaan vain yksi niistä oli oikeasti kiinnostunut minusta, mutta olin vielä liian nuori arvostaakseni häntä tarpeeksi tapellakseni siitä, ettei pääse karkuun. En tajunnut, ettei niin hienoja tyyppejä kävele joka kulmalla vastaan. Sen sijaan sorruin sitten hätäratkasuun...joka oli ulottuvillani, koska hätätapaus näki minussa oivallisen uhrin...

Vaikka vanhemmillani oli elinikäinen parisuhde, eikä huonoimmasta päästä laatuaan, heidän oma kypsymisprosessinsa tuli niin myöhään, että me kaikki lapset olimme ehtineet jo traumautua heidän keskeneräisyydestään suhteessa muihin ihmisiin. Ja me kaikki olemme sen seurauksena ajautuneet todella rikkinäisiin parisuhteisiin. Meistä ei kukaan toistaiseksi ole ollut onnellisessa suhteessa. Kaikki yrittäneet enemmän kuin kerran, mutta traumojamme emme ole käsitelleet tarpeeksi ymmärtääksemme vieläkään, mitä oikeasti terveessä suhteessa tehdään ja touhutaan.

Puhuit pahuudesta...se on minusta ollut järkyttävää, kun tajusin, ettei todellakaan kaikkien ihmisten pahuutta voi kääntää. Jotkut ovat pahoja jäädäkseen. Minun idealistina on ollut vaikea antaa periksi. Olen aina uskonut ihmisen kykyyn muuntua ja muuttua. Ja sitten molemmat pitkäaikaiset elämänkumppanini osoittautuivat ihmisiksi joilla ei ole halua eikä varmaan kykyäkään muuttua. Edelleenkin jälkikäteen mieleni sotii sitä vastaan, etteikö vika exäni olisi voinut muuttua, jos olisi halunnut. Kovin kovin vaikeaa se varmasti olisi jos vaikka sellainen ihme sattuisikin, että hän muutosta itsekin haluaisi. Eka exäni tietääkseni kuoli ihan samanlaisissa sairaissa kuvioissa kuin hänet tuntiessanikin. Muuten - tämä pelottaa hiukan, kun aina tulee puhuttua, kuinka sairasta heidän käytöksensä oli. Totuushan on kokonaisuus, ja väliin miettii, oliko omakin käytös vinoutunutta jo heidät tavatessani vai muuttuiko se vinoutuneeksi heidän aikanaan. Jotakin itsessä on ollut pois kohdaltaan, että on suostunut heidän shakkinappulakseen niin pitkään. Siis alunperinkin. Mutta kuinka paljon sairas käytös on myös opittua heiltä...tuntuu ettei enää oikein tiedä edes perusteita käytöksestä terveessä parisuhteessa.

Kuuntelin tässä yks päivä Radio Rockia,no mä kuuntelen sitä aina, muutenkin mä elän musiikista, en vois kuvitella elämääni ilman sitä. Niin siellä soi tää biisi: Suburban Tribe: Now And Ever After. Googletin sanat ja kun luin sitä, nii ei vois sit osuvammat olla:

This isn't what I wanted
This isn't what I chose

No wanna face the facts
No wanna let go
No wanna get over

This isn't what I asked for
This isn't what I deserve

Some day I turn and leave
suspend this belief
and start all over

Take a look at yourself
step inside the house of mirrors
take your time
precious time
make your peace now and never ever after

This isn't what I am now
This isn't who I want to become

No wanna start a fight
No wanna feel despise
No wanna surrender

I know I can be happy
I know what is good for me

Some day I take a leave
set myself free
to start all over

Take a look
at yourself
step inside the house of mirrors
Take your time
precious time
make your peace now and never after

Take a look
at yourself
step inside the house of mirrors
Take your time
your precious time
make your peace now and never ever after

This wasn't what I wanted
This wasn't what I chose

No wanna face the facts
No wanna let go
No wanna get over

Take a look
at yourself
step inside the house of mirrors
Take your time
precious time
make your peace now and never after

Take a look
at yourself
step inside the house of mirrors
Take your time
your precious time
make your peace now and never ever after..
ever after..
make your peace now and never ever after..

Olin pikkuveljeni tykönä käymässä jokunen viikko sitten ja mun oli pakko kysyä siltä, että olenko mä muuttunu, onko musta tullu hirviö🤔
Pikkuveli sano, ettei susta ole tullut hirviötä,hyvä ihminen sinä oot vieläki.
Mä sanoin, että sano sitte heti, jos huomaat jotai muutosta.
Veli lupas sanoo.

Pari iltaa oon ollu ihan pohjalla, itkeny kauheesti 😭 mutta olen sanonut miehelle suoraan, että mun pahaolo johtuu sinusta, vain ja ainoastaan sinusta.Ja kertonut miehelle sen käytöksestä.
Se on saanu miehen hiljaseksi.

Hyvät sanat olet löytänytkin! Jotain toivoa tuo loppulauseesi antaa, kun sanoit, että miehesi meni hiljaiseksi. En oikein muista, että semmosta vahinkoa olis koskaan tapahtunu mun exieni kanssa. Ainoastaan kerran säikähdin, kun lopullinen ero alkoi olla enää lähtöpäätöstäni vailla. Se oli pian sen jälkeen, kun tajusin niin selvästi mikä exäni oli, enkä enää voinut itseäni huiputtaa mitenkään. Ja raivostani ja pettymyksestäni oman elämäni suhteen - syytin valinnoistani häntä - haukuin häntä viikon ajan non-stop. Siis se eka raivo ja viha, kun tajuaa, että on taas jälleen kerran epäonnistunut parisuhteessaan valitsemaan ihmisen, joka ei ole tehnyt muuta kuin kestopettänyt. Ennen kuin alkoi jaksaa ottaa vastuun omille niskoilleen, että itsehän olin hänet valinnut ja sulkenut silmäni ja korvani kaikilta epämääräisiltä touhuilta heti alkajaisiksi. Olin asettanut hänet sellaisen ryöpytyksen alle, että eräänä päivänä aloin epäillä hänen harkitsevan itsemurhaa. Muuten en muista pienintä katumuksen merkkiä kummankaan kohdalla. Ja heidän käytöksensähän oli aina selitettävissä. Minun käytökseni ei koskaan. Tein ilman muuta kaiken aina väärin. Ja väärin heitä kohtaan. Minä olin suurennuslasin alla. Exieni käytöstä ei saanut arvostella.

Olipa eilen pariterapia, voi että se oli rankka.
Kiivastahtinen keskustelu, jossa terapeutti onneksi piti lankoja käsissään. Kotona siittä ois syttyny sota.
Nyt tuli sitten monta asiaa esille siis sanoitettuna.
Sekaville tunteille löytyi selityksiä:
meillä on molemmin puolinen luottamuspula, mies ei luota minuun enkä mä häneen.
Meillä on myös ristiriitaiset elämänmallit ja erilainen tapa elää, siis kun puhutaan elämästä ennen toisiamme, me ollaan myös täysin toistemme vastakohdat. Meillä on/on ollut konflikteja joista ei olla päästy yli ja asia on jääny kesken. Kumpikaan ei anna periksi omasta näkökannastaan,ei senkään takia päästä puusta pitkälle.
Meiltä puuttuu ns. kultainen keskitie jossa meillä molemmilla on hyvä olla.

Mä en osaa olla omien tunteitteni kanssa, koen kokoajan epävarmuutta ja en osaa rauhottua ja ton kaiken mä tunnistan itestäni.
Mies edelleen myöntää tehneensä väärin ja myöntää ettei aina puhu kauniisti. Siis se myöntää kaikki ne asiat, joista mä sitä "syytän" ja mistä mun pahaolo johtuu.
Aluks mä luulin,että se feikkaa, vetää uskomattoman hyvin rooliaan. Mut se taitaa sittenki puhua totta.

Ja mä oon jollain tavalla riippuvainen toisesta ihmisestä. No siis toi pitää paikkaansa, mä tunnista itessäni riippuvuuden, siksi kotoa irtautuminen jossain vaiheessa oli vaikeeta.Huomaan sanovani, että minussakin on työsarkaa.
Vaikka en olekaan ollut ilkee, niin vanhat ongelmani, tuottaa pahaa oloa itselleni. Vois ehkä kärjistetysti sanoa: masokisti. Niitä asioita on puitu terapiassa monta vuotta, mutta ne nostaa taas päätään ja eilen siihen havahduin.
Sain sitten oman yksilöajan ja seuraava pariterapia aikakin on varattu.
Näillä mennään.

Näinhän se menee munkin mielestä, että me jotka eksytään noihin rikkinäisiin suhteisiin, ollaan rikkinäisiä. Jokin niissä vetoaa meihin. Olen itsekin tunnistanut tuon riippuvaisuussuhteen ja ripustautumisen ihmisiin. Viime aikoina tempoilen juuri itseni kanssa tuossakin suhteessa. Oon tunnistanu siitä ainakin sen lapsuuden hylkäämiskokemusten toistumisen pelon. Ripustaudun koska pelkään, että tulisin hylätyksi. Ja sitten toisaalta yritän pitää ihmisiä tarpeeksi etäällä, etteivät he pääsisi hylkäämään minua. Ja mieluummin minä itse olen se joka hylkään kuin koen hylätyksi tulemista. Tämä näkyy mm. siinä, että minun on vaikea hyväksyä ystävieni katkaisevan yhteydenpidon. Onko se jotenkin sitä, että koen, ettei heillä ole oikeutta siihen. Roikun ja yritän vaikka yhteyttä ei enää ole. Noh, joskus joku heistä oikeasti kaipaakin ja sitten ottaa alotteita. Mutta aika usein myös ei. Toisaalta minulla on ollut joitakin ystäviä, joiden kanssa olen aina ollut aloitteentekijä. Jos odotan heidän kaipaavan, sitä ei tapahdu koskaan. Tapaamiset jäävät, ja kuitenkin ainakin kuvittelen heidän olevan iloisia, kun tapaamme. Eli tämä ripustautuminen ja riippuvaisuus ovat itselleni kovin monisärmäisiä asioita.

Mutta tuo on minusta myös erittäin hyvä pointti, että rikkinäisessä suhteessa on aina kaksi osapuolta. Ja olisihan hienoa, jos te olisitte sellainen pari, joka pystyisi kommunikointiaan parantamaan ja rakentamaan itseään eheyttämällä ihan oikeasti toimivan parisuhteen. Sitä kun kuulee tapahtuvan niin harvoin. Koen itsekin, että mahdottomista suhteista karkaaminen ei omalla kohdallani parisuhdeongelmaa poista. Jos vaikka joku ns. terveeltä pohjalta sattuisi haluamaan jotain parisuhteen tapaista kanssani, omat ongelmani raahaisin mukanani kuitenkin. Enhän ole päässyt niitä ratkaisemaan. Olen vain jättänyt taakseni kaksi väkivaltaista suhdetta, mutta en parisuhdeongelmiani. Eli esim. kommunikointi- tai käytösongelmiani.

Niin, kyllähän minäkin toivon sitä, että saatais taas tämä suhde kasaan ja siitä tulis toimiva ja palaset ois järjestyksessä. Sitä vaan ei tiedä miten käy,pitää ottaa päivä kerrallaan ja katsoa eteenpäin ja korjata se mikä korjattavissa on. Ja jos ei pysty niin ei pysty. Sit vaan tarvii todeta,miten asiat on ja se on fakta.
Yksilöajalla varmaan saan jotain neuvoo.

Tuli mieleen kysyä,että ootko sä käyny missää terapiassa koskaan, puhumassa kaikesta?
Aattelin, että siittä ois sulle varmaan hyötyy. Voisit käydä läpi omaa minuutta, omia ongelmia jne.
Ite koen sen tärkeenä kontaktina tässä hetkessä, on joku joka näkee tilanteen toisella tapaa, ulkopuolisena.
Autto myös aikasemmissa ongelmissani, kun oli joku joka toi ne esille ja osasi neuvoa ja terapeutin avulla sain mahdollisuuden oppia ja tehdä asioita eri tavalla.
Tässäkin on sama juttu, saan neuvoja arkeen toteutattavaksi ja sen kautta oppia toimimaan eri tavalla ja oikein. Myönsin viime pariterapialla, että mä en tiedä miten muuttaa asioita, mä en osaa.

En oikeessa terapiassa oo koskaan käyny. Kun esim. hain aikanaan sairaslomaa, ko. psykiatri oli yhtä tyhjän kanssa (ei tapahtunu Suomessa). Kun sitten myöhemmin kävin psykologin juttusilla (Suomessa), totesi kaiketi mun olevan terveiden kirjoissa heh, kun osaan aina esittää kyllä minä klaaraan naikkosta 😋 Eli ei mulle kai terapiaa annettais vaikka sitä pyytäsinkin. Toisaalta oon käyny monen muun ammattiauttajan juttusilla ja mullon ollu myös hienoja tukihenkilöitä ja sitä kautta saanu paljon uusia näkökulmia. Mutta ittelle paras silmien aukasija ovat olleet kirjallisuus ja keskustelut ihmisten kanssa - niin ystävien kuin tukinettiläistenkin kanssa. Niin ja olenhan osallistunut vertaistukiryhmäänkin. Että apua on haettu monen monituisista paikoista ja tahoista. Ns. virallinen apu kuitenkin on ollut minulle itselleni se vähämerkityksisin. Ehkä juuri oman vahvan naisen roolini takia, en ole pystynyt kaikkein kipeimmistä asioista puhumaan ventovieraiden kanssa. Mutta kyllä mulla nytkin on kaikenlaisia ideoita, kuinka jatkan itseni terapoimista mm. kirjoittamalla ja kokeilemalla erilaisia opinnoissa opittuja metodeja purkaakseni omaa taustaani ja päätäni 🙂 Opintoni sivuavat mukavasti elämäni ongelmia, joten kyllä tätä terapiaa riittää - jos riittää terapoitavaakin 😉

En muista/tiedä, pitääkö terapiasta maksaa. Siihen en missään tapauksessa pysty nykytilanteessani. Katsotaan sitten kun ehkä jos kenties rahatilanteeni paranee vielä joskus, että onko terapialle vielä tarvetta, viralliselle sellaiselle.

Niinhän se on, että jollekin sopii toisenlainen apu ja toiselle toinen, eiköhä se kuitenkin oo pääasia, että jottai apuu saa ettei tartte selvitä yksin🙂

Täällä me ollaan kisun kanssa viettetty kaksistaan iltoja ja viikonloppuja.
Mies on raksalla minkä ehtii, yhteistä aikaa päivässä on noi tunti, lukuunottamatta yhteistä iltaa kerran viikossa. Viikonlppunakin on enempi aikaa olla illalla yhessä.
Hyviä hetkiä on vähän enemmän kun kesällä.
Rupes vaan taas harmittaa, kun mies vaan sano yks päivä, että et saa pyytää multa enää rahaa, se tuntuu minusta ilkeeltä.
Saman asian se sano viime pariterapiassa ja sitäkin, että sen piti elättää sen ex-tyttöystävä. Että hän ei halua elättää mua.
Mä sit vaan totesin, että jos sä olet lainannu mulle rahaa, oon maksanu kaiken pennilleen takas. Terapeutti sitte kysy mieheltä, että onko sen tarvinnu elättää mua, mies siihen totes että ei oo tarvinnu.
Jos mä sanon miehelle osallistuvani asunnon kustannuksiin, niin en saa tehdä sitä, koska mulla ei ole sellaseen rahaa. Mut jos mun tarttee käydä lääkäris, niin sitte nousee meteli, että mihin sun rahas on menny. Ristiriita? 😐 todellakin.

Isä kävi tässä päivällä ja kyseli miten mä jaksan.😀 Kerroin sille millai asiat on. Ja totesin, että jos asiat vaan ei parane ehkä ois parempi muuttaa pois.😑❓

Niin... isät ja tyttäret 🙂

Toi raha-asia on mullekin ollu kinkkinen juttu. Mä olen aina ollu sitä mieltä, että kun yhdessä eletään ei oo mun rahat ja sun rahat. Sillä seurauksella, että nimenomaan mun rahat on ollu ne yhteiset rahat ja mun varat kuin myös. Ja sitten laajennetusti myös mun perheen ja ystävien varat on ollu ainakin toisen exän mielestä hänelle kuuluvia...ja toisen exän mielestä mun palkkarahoista osa kuulu sen perheelle...kaikki tämä minun siunauksellani 😟

Noh, vikan eron jälkeen olen uhonnut suureen ääneen, että enää ei semmosta prinssiä maa päällään kanna, että suostuisin yhteiseen rahatalouteen. Mun rahat ja varat on mun ja toisin päin. Tai paremminkin mun varattomuuteni ja rahattomuuteni ei tee kytkykauppaa kenenkään talouden kanssa. Nimittäin molempien erojeni yhteydessä yllätys yllätys jäin yksin yhteisten velkojen lyhentäjäksi. Kun haluaa vastuunsa kiertää, kukaan ei voi pakottaa exiäni maksamaan omaa osuuttaaan, vaan minä kun olen aina ollut se lainkuuliainen kansalainen, minulta on ollut helppo ottaa. Eli olen sitten vapaaehtosesti kuitannut velat niska limassa ja vyötä kiristäen, kun en ole itselleni halunnut maksurästejä. Nimittäin minullehan ne heidänkin maksurästinsä olisivat kirjautuneet hoitamattomina raha-asioina. Toinen existä onnistui minut saamaankin luottohäiriölistalle, koska ei suostunut purkamaan omalta osaltaan erästä sopimusta, joka oli tehty molempien nimissä. Onneksi en ehtinyt siitä kauheasti kärsimään, kun muutin töiden perässä ulkomaille. Kotimaassa olisin ollut pulassa, kun sitä ei tajuakaan kuin moneen asiaan vaikuttaa sellainen mukamas mitätön asia kuin luottotiedot.

Että käveleekö minua ylipäätänsä enää prinssi vastaan on toinen juttu😮 Ja pitäytyisinkö uhossani siinä tilanteessa on sitten toinen 😋

jokujossakin kirjoitti 8.9.2010 9:46

Näinhän se menee munkin mielestä, että me jotka eksytään noihin rikkinäisiin suhteisiin, ollaan rikkinäisiä. Jokin niissä vetoaa meihin. Olen itsekin tunnistanut tuon riippuvaisuussuhteen ja ripustautumisen ihmisiin. Viime aikoina tempoilen juuri itseni kanssa tuossakin suhteessa. Oon tunnistanu siitä ainakin sen lapsuuden hylkäämiskokemusten toistumisen pelon. Ripustaudun koska pelkään, että tulisin hylätyksi. Ja sitten toisaalta yritän pitää ihmisiä tarpeeksi etäällä, etteivät he pääsisi hylkäämään minua. Ja mieluummin minä itse olen se joka hylkään kuin koen hylätyksi tulemista. Tämä näkyy mm. siinä, että minun on vaikea hyväksyä ystävieni katkaisevan yhteydenpidon. Onko se jotenkin sitä, että koen, ettei heillä ole oikeutta siihen. Roikun ja yritän vaikka yhteyttä ei enää ole. Noh, joskus joku heistä oikeasti kaipaakin ja sitten ottaa alotteita. Mutta aika usein myös ei. Toisaalta minulla on ollut joitakin ystäviä, joiden kanssa olen aina ollut aloitteentekijä. Jos odotan heidän kaipaavan, sitä ei tapahdu koskaan. Tapaamiset jäävät, ja kuitenkin ainakin kuvittelen heidän olevan iloisia, kun tapaamme. Eli tämä ripustautuminen ja riippuvaisuus ovat itselleni kovin monisärmäisiä asioita.

Hei,

olen uusi täällä ja koin sanasi erittäin valaisevaksi. En ole koskaan tajunnut tuota, että minunkin on vaikea hyväksyä, että muutama ihminen on jättänyt minut. MINUN pitää saada lähteä ensin.

Nykyinen suhteeni "päättyi" viikonloppuna, koska minä sain kihlauduttuani huonon käytöspuuskan - ja kun mies joutui miettimään, tahtooko jatkaa minun kanssani, minä en kestänyt tilannetta vaan jätin hänet niin pian kuin pystyin. Äitini myötävaikutuksella...

Miten ihminen voi olla yhtä aikaa ripustautunut ja sen vastakohta?

No, luenpa ketjua vielä lisää, ehkä tulee muitankin tajuamisia...
☺️❤️

Tuo mitä kirjotit rahasta, niin on kyl hyvä pointti. Ja on se toisaalta iha hyvä asia täs vaiheessa, että molemmilla on omat rahat, jotta mitää velkaa ei pääse syntyy jos tulee ero. Talon lainarahatki on miehen nimissä ja sanoin, että sitte vasta jos vihille päästään pistän nimeni lainapapereihin.

Kirjottelin tässä jokin aika sitte aatoksiani:

Itken vaikka voisin nauraa
Suren vaikka voisin iloita
On sieluni kauan ollut tyhjä
Teenkö surutyötäni lopun elämääni
Vai onko se sieluni surutyö?
Sieluni joka joskus tunsi naurun
Sieluni joka joskus tunsi ilon
Ei ole elämää helpoksi tehty
Ei ole onnea laitettu tarjolle
On minut surusta tehty
Kyynelten joesta löydetty
Ehkä joen rannalla on tukalaa
Ihmisten joukossa ahdistavaa
Ehkä auringon säteissä liian polttavaa
Kuka tietää pitäisikö lähteä
etsimään viileämpää paikkaa
Vai onko se jo tässä?

Oon miettiny kovasti elämää, valintoja mitä oon tehny.
Ens viikolla mulla on yksilöaika sille pariterapeutille, katotan sitte mitä opin.

Joo, on ihan tervettä väliin miettiä, mitä valintoja on elämässään tehnyt ja miksi. Väliin on tosin hurjan vaikee tajuta ittekkään, miksi on valinnut mitäkin. Joskus mua on auttanu, kun oon kysyny kavereiltani. Ne on huomannu pointteja, joille oon ollu itte ihan sokeena. Sellanenkin harjotus yhdessä ryhmässä tehtiin, että piti keksii 40 adjektiivia ittestä. Olin sillon käymässä ystäväni luona ja pyysin apua. Sukkelaanhan hän keksi ne 40, mutta kun oltiin yli puolen välin sanoin, että hei ei täs sanottu, että kaikki piti olla positiivisia. Kas kun itte olisin tietty alkanu listani kuinka kurja kerjäläinen kulkuri oonkaan 😟 Mutta tossa vaan huomaa just sen kuin sokee omille vahvuuksilleen kuin heikkouksilleenkin voi olla. Joskus hämmentyy, kun joku kertoo juttuja, mitä ei koe ollenkaan omikseen. Pitää märehtiä pitkään ja ihmetellä, että mistä ne puhuu...

Kerrohan taas kun tulee oivalluksia - ehkäpä juuri siellä terapeutin luona taas...tsemppiä etsiäksesi sitä elämää, joka on muutakin kuin surua itkua ja kyyneleitä 🌻🙂🌻

Kiitti tsempistä 🙂🌻
Tuo pitää niin hyvin paikkaansa, että ihminen on sokea omille vahvuuksilleen ja heikkouksilleen. Välillä niitä pitää jonkun muun ihmisen sanoa.

Olin siellä yksilöajalla ja sain purettua päätäni.
Mies sanoi tässä yks päivä, että hän ei halua että meillä on yhteinen ilta, vaan haluaisi ettei sitä olisi ja että minun pitäisi joustaa siinäkin. Sanoin,että mehän sovittiin se yhdessä, johon mies totesi että annoin vaan periksi. Surkee olo siitä tuli, sitäkin puitiin keskustelussa terapeutin kans.
Keskustelu oli hyvä.
Tuntui hyältä kuulla terapeutin näkemyksiä miehestäni ja yhessä vaiheessa kysäsinkin että vaikuttaako mieheni narsistilta. Siihen en saanut suoraa vastausta, vaikkakin terapeutti sanoikin,että mies on hyvin itsekäs ja itsekeskeinen, eikä osaa erottaa uutta suhdetta vanhasta.
Ja haluaa minusta vara-äidin.
Pohdittiin, että jaksanko olla loppuelämäni vain velvollisuuksien toteuttaja ja elää tässä arjessa.
Sain myös tehtäväksi miettiä mitä hyviä asioita tää suhde sisältää ja kantaako ne tässä eteenpäin ja mitä pahoja asioita tässä suhteessa on ja kuinka vahvoina ne tunnen ja miten voisin muuttaa ajatteluani, että oloni olisi parempi.
En myöskään uskalla elää tätä elämänvaihetta täysillä, ( talonrakennus) ja katsoa mitä elämä on sen jälkeen, koska pelkään. Mun pelko on hyvin ymmärrettävää, koska se mitä on tapahtunu on tapahtunu.
Ja olenko edelleen vaatimusten toteuttaja sielläkin arjessa.
Sitten mietittiin myös sitäkin, että mitä tapahtuisi, jos vain jättäisin tekemättä niitä asioita joita mieheni vaatii. En tiedä, mutta terapeutti ehdotti, että jos kokeilisin.
En tiedä uskallanko😟 koska mies tekee asioita minusta piittaamatta, voisin kokeilla samaa ja herättääkö se miehessä mitään reaktiota.Käänteispsykologiaa.
Terapeutti myös ehdotti, että puhuisin asioista miehen äidille, koska mies on aina sanonut kaiken olevan hyvin, niin siellä kotona eivät tiedä millainen heidän poikansa on täällä. Ja tässä arjessa täällä toteutuu sama kaava, miten miehen isä on vaimoaan kohdellut. Nainen on hellan ja nyrkin välissä, karkeasti sanottuna.

Mutta tässä asiassa hyvä puoli on se, että mä en ole hullu enkä kuvittele näitä asioita.
Vaan se on ikävä tosiasia.

Tota jäin ihmetteleen, että miksi se anoppi pitäis sotkee mukaan. Eikö soppa ole jo tarpeeksi hankala muutenkin. Oletan kuitenkin, että miehesi on äitinsä kultamuru, eikä hän voi myöntää pojassaan olevan puutteita. Jos se nyt kenellekään vanhemmalle helppoa on, mutta miehesi käytös saa minut epäileväiseksi moisen strategian suhteen. Noh, itsepä tiedät, mitä teet.

Siitä oon samaa mieltä sun terapeutin kanssa, että sun kannattaa nimenomaan miettiä, mitä sä itte elämältäsi haluat. Olipa se sun yksilöelämä tai parisuhde. Ja sitä kohti sinun kannattaa laittaa kenkäparisi - olipa toiveesi tai unelmasi mikä tahansa. Jos pidät visiosi mielessä, sinne on helpompi pyrkiä ja on helpompi tehdä päätöksiä, jotka tukevat sitä. Vai onko tämä taas sitä omaa visuaalisen näkemykseni tuputtamista - itse kun tarvitsen aina sen jonkun päämäärän jota kohti pyrin. Eli jonkinlaisen työnäyn kai sit. Näin jälkikäteen huomaan, että juuri sellaset näyt ovat olleet väliin kamppailussani ainoa porkkana. Olen tiennyt, mitä kohti pyrin, vaikkei keinoista ollut mitään tietoa, eikä eteneminenkään tuntunut onnistuvan. Mutta maali siinsi silmissäni - vaikka oikeasti se oli valovuosien päässä vielä - ja kannusti jatkamaan tuskaisaa matkaa sitä kohti.