Hei, hienoa, että olet päättäväisenä ottamassa ohjat omiin käsiisi. Kuulostaa mahtavalta. Voimia sinulle siihen oman elintilasi raivaamiseen. Siten itse sen aikoinaan ristin, erään herra Hitlerin esimerkin mukaan 😋 Se oli raivoisa sota oman itseni hyvinvoinnin puolesta, oikeastaan sitä sotaa olen käynyt vuosikymmeniä, vasta nyt alan jotenkin vähän aselepoa harkitsemaan. Alan huomata, että rajat alkavat olla kohdillaan suuntaan jos toiseenkin ja elintilani suht vallattu 😎 Vaikkakin entisenä sivarina ottaa päähän, että väliin pitää karjahtaa. Viholliset luulevat muuten minun olevan aivan aseeton - mitä kiitos liittolaisten en enää sitten välirauhan ole 😮

Moi,
väliin tosiaan pitää karjahtaa ja ihme kyllä se toimii! Mä olen nyt ottanu käyttööni samoja keinoja miehen kanssa, joita opin terapiassa, että tulen isäni kanssa toimeen. Ne toimii, 4 vuoden terapia ei mennyt hukkaan, tuli taas se todistettua. Mes on aikas paljon samanlainen joissain asioissa kuin mun isä.
Isän kanssa oli tosi vaikeeta 9 pitkää vuotta, kunnes isä myönsi,että hän on tehnyt väärin ja pyysi anteeksi, jonka jälkeen isä muuttui ja nyt menee hyvin isän kans.Typerää että tytär valitsee isänsä kaltaisen miehen...

Ihmettelen vaan sitä, että kaikki ne negatiiviset piirteet joita mies on kertonut entisestä avopuolisostaan, pätee myös mieheen.
Esim. kiukuttelu jos kaikki ei menekään miehen suunnitelmien mukaan, tai jos en ole samaa mieltä jostain asiasta miehen kanssa, itsekeskeisyys, itsekkyys.
Ihan kuin mies ois kertonu itestään kertoessaan ex avopuolisostaan!😮

Jaahas, tuo kai on sitten sitä projisointia parhaimmillaan, siirtää omat ominaisuutensa toiseen. Kappas kun olen tavannut näitä veijareita enemmänkin, jotka osaavat joskus todella taitavasti sen tehdä. Vika exäni teki sen kanssani niin taitavasti, etten tajunnut koko jujua. Mutta toisin päin. Hän näytti aivan peilikuvaltani. Miksikö? Siksi että hän kuuliaisen oppilaan tavoin tarkkaili minua ja sanomisiani ja heijasti ne minulle takaisin. Ja minä onneton luulin hänen OLEVAN peilikuvani. Mitä hän ei sitten lopulta ollut pientä vähää. Oliko se hänen haavekuvansa itsestään, en tiedä eikä totta vie kiinnosta tietääkään. Joka tapauksessa hän sai ovelasti syötettyä minulle itsestään käsityksen, johon rakastuin (huvittavaa sinällään, että rakastuin häneen "omissa"- eli hänen näyttelemissään - piirteissäni, vaikka silloinkin vielä vihasin itseäni tuhoisasti, elämän tragikomiikkaa).

Noh, sitten kun jälkikäteen ja eron yhteydessä pähkäilin asioita kirjojen avulla ja kaikenlaisten vertaistukijoitten kanssa, tajusin, mitä siinäkin asiassa oli tapahtunut. Ja sittenhän samanlaisia veijareita alkoi näkyä muuallakin. Esim. kaksi joiden kanssa tein yhteistyötä. Molemmat olivat ulkoa opetelleet sanojani ja toistivat sitten tilaisuuden tullen niitä minulle ominaan 😋 Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo hiukan taitavampi kuuntelemaan ja analysoimaan mitä ympärilläni tapahtui. Sitä paitsi yhtäläistä kaikkien noiden kolmen kanssa on se, että he toistelivat nimenomaan moraalisaarnojani 😀 Uskoivat tekevänsä vaikutuksen 🙂 Ja totta vie sen tekivätkin, tosin päinvastaiseen suuntaan kuin kuvittelivat.

Eli oisko miehesi nyt sitten niitä, jotka eivät kestä nähdä totuutta itsestään, ja siksi mielellään näkevät vikansa muissa??? Eihän meistä kukaan katsele mielellään peilistä totuuksia, mutta joidenkin psyyke ei kestä sitä lain. He eivät voi myöntää, että he tekisivät väärin asioita tai olisivat väärässä. Muut sitten sitäkin enemmän...

Olin tässä hesassa kyläilemässä yksikseni. Olipas se vallan kiva reissu😀
Juteltiin paljon kummitätini kanssa kaikista asioista ja miehestäni ja sain neuvoja arkeen, hän on tukenu mua hirveesti nyt vaikeena aikana,mistä oon kiitollinen.
Tällä kertaa oli pakko sanoa, että olipa mukava palata kotiin ja oikeesti tuntuikin siltä, pitkästä aikaa🙂👍
Sanoinki kummitädille, että vaikka nyt on rauhallista ja kaikki on hyvin, niin kyllä mä huomaan jos asiat menee sekasin,mä oon herkkä huomaamaan asioita, kiitos niiden elettyjen vuosien ettei mua kovin helposti huijata. Vaikkakin nykyinen mieheni siinä jonkin verran onnistuikin.
Niin mulla on muistissa se tunne, miltä musta tuntui, niin jos alkaa tuntua pahalta, tiiän mistä se voi johtuu ja osaan tarttua siihen. Onhan mulla paljon auttajia ja ihmisiä jotka tietää asioista enempi ku vuos sitte.

Hyvä, älä jättäydy yksin ongelmiesi kanssa...hienoa, että sulla riittää tukiverkossa. Niin sitä pitää...Voimia...

En mä yksin jää,mulla on henkilöitä joilta pyytää neuvoo ja apuu,mun yks kamu on kokenu samaa, viel hirveempänä versiona, se tietää kans tapahtuneesta,koulus nähään joka päivä. Kummitäti antoi neuvoks,että älä mee miehes tunnepuuskien mukaan.
Joskus vaan totean, että onko mies todellakaan niin aikuinen kuin antaa ihmisten ymmärtää käytöksestään. Kotona ei ainakaan 😟
Kumma miten sitä käy ajatuksia ja tapahtunutta läpi vieläkin, ehkä se vaan kuuluu tähän hommaan.

Jep, eipä kaikki miehet eikä naisetkaan todellakaan ole niin aikuisia sielunelämältään kuin muille näyttelevät. Onko sitä itsekään 😋 Mutta tunnistan tuon lauseesi, sillä molemmat exäni käyttäytyivät todella lapsellisesti aina kun asiat eivät olleet mennäkseen heidän tahtonsa mukaisesti (löytyyhän tuolle psykologiassa nimityksiäkin...). Se ihminen joka vakuutteli niin viisaita ja isotteli valtavalla elämänkokemuksellaan oli jäänyt tunteissaan lapsen tasolle. Minäkuvassaan myös. Ja mietin silloin tällöin, että oliko itselle käynyt samoin ja siksi he vetivät puoleensa. Vai muuttuiko itse samanlaiseksi heidän seurassaan. Ehkä totuus on jotain molempia. Totta puhuen hävetti itseäkin, millaisia riitamme olivat. Niistä oli kaksi aikuista kaukana. Hiekkalaatikkoleikkejähän ne olivat. Paitsi todella väkivaltaisia sellaisia. Ei lapset ole ihan niin julmia toisilleen sentään (mitä muistan).

Hienoa, että sulla on joku vertainen siellä. Tosiasiahan on, että sittenkin vaan sellanen ihminen joka on samanmoista rumbaa tanssinu elämässään voi oikeasti tajuta mitä se on.

Joo, kyllähän sitä aina on itessäki "kasvun varaa". Ei miedänkään riidoissa ole kahta aikuista, vaan kaksi tappelevaa pikkukakaraa.
Niin, lapset eivät ole julmia ja väkivaltaisia toisilleen,aikuiset sitä sitten ovatkin.
Kyllähän mä kirjotuksestasi löydän mieheni.
Eilen illalla havahduin taas siihen lapsellisuuteen, tällä kertaa se miehen ärtymys kohdistui rautakauppaan. Mua koko homma huvitti.
Mies oli mennyt rautakauppaan ostamaan jotain tavaraa ja oli sitte tingannut ja sanonut, että hänen pitää saada sama alennus kuin firman, jossa on töissä, tavarat tuli miehelle, ei firmalle. Noh,mies tutkaili kuitteja ja rupes kiroomaan, mä olin että täh? Mikä sun nyt on? Vastaus oli, että kun hän ei ollut saanut samaa alennusta kuin firma ja siitä hän sitten kiukustui. Firma oli saanut 15 % ja mies 10% No,onneksi tunnepuuska meni sitten samantien ohi.

Palatakseni vielä siihen mistä kaikki alkoi, että kyllä tapahtuneesta oli hyvin vaikea kertoa ja edes ottaa se puheeksi.
Sitä jotenkin pelkää, että kukaan ei usko mitä kertoo.
Tuntuu että ihmiset uskois helpommin kun sanois: "että näin tänään ufon"
No, ei kai sitä uskois, jos toinen vetää roolia ja on "herrasmies" muiden silmissä.
Yks tuttava jolle stooriani kerroin,rohkaisi eteenpäin ja sanoi, että ainakin sä olet tehnyt asian näkyväksi.
Edelleen toivon, että kaikki ois ollu painajaista, josta ois heränny.
Mä olen muuten hyvin paljon nähnyt painajaisia viimisten kuukausien aikana arkielämästä ja tapahtuneista asioista.
Sitä vaan unessa prosessoi asioita.
Ja onhan mulla taas ollu epävarma olo muutaman päivän, vaikkei mitää ole tapahtunukaan.

No mitä - kaksi herrasmiestähän minäkin valkkasin - vai valkkasivatko he minut 😎 Kuinkas ollakkaan veto oli kova ja molemminpuolinen hihii. Vakka löysi kantensa ja nyrkki silmänsä. Jostakin syystä lähimpäni minun tapauksessa kyllä uskoivat hyvinkin, millaisia nämä rakastamani herrasmiehet arjessa olivat. Kukaan ei sanonut että empä olisi ikinä uskonut. Ehkä tähän auttoi sekin että oltiin myös eri verta ja heimoa. Mutta sitten niitä kaukaisempia ihmisiä...muistan nyt jo huvittuneena kun aikaa on kertynyt väliin, kuinka hämmästynyt eräs vapaaehtoistyöntekijä oli kun kerroin hänen tapaamastaan herrasmiehestä hiukan toisenlaista kolikon kääntöpuolta...Hän oli juuri päässyt sanomasta, että ko. herrasmieshän ei ole väkivaltainen. Johon minä hyvin kyynisesti nauroin. Mutta sellaisen karismaattisen vaikutuksen rakas herrasmies onnistui antamaan itsestään, mies joka hakkasi, potki, heitteli huonekaluilla, kirosi ja panetteli kaikin mahdollisin keinoin, piti vankinaan, harrasti kaikkia mahdollisia tuntemiani väkivallan muotoja seksuaalisesta henkiseen ja siltä väliltä sadistisia välipaloja. Mutta se herrasmies joka hän halutessaan oli ulospäin näkyi kotona vain murto-osan ajasta. Ja silloinkin kun se näkyi, ilmassa oli koko ajan pelko siitä, että se hirviö murahtaa kohta ja hyökkää esiin kolostaan. Eli koko sen yhteiselämän ajan elimme hänen lähellään valtavan pelon vallassa. Jos hän oli "sillä päällä" ei käyty vessassa, ei syöty - hyvä että uskallettiin hengittää ilman hänen lupaansa 🤕 Voi jos muistaisin sen elokuvan nimen jonka niinä vuosina näin tv:stä. Se oli niin mieletön kuvaus siitä, mitä on elää tuollaisen hirviön kanssa. Kuinka kulissi voi olla kaunis ja romanttinen ja sen takana helvetti. Kun kesällä näin pariskunnan lähtevän isolla botskilla ilta-ajelulle, tuli mieleeni nuoruuteni seinänaapurit. Elkeet oli jotenkin niin samanlaiset, isot prameat kulissit, kauniisti laitettu nainen...ja vapaa-ajalla lähdettiin merille...emme tietenkään tienneet millaista nujakkaa merillä oli mutta kotona seinät paukkuivat, kun vaimoa piestiin. Itse asiassa en tiedä, mitä nykyisellä minälläni tekisin. Puuttuisinko. Joskus useita vuosia sitten kuulin järkyttävää kirkunaa jostakin naapuritaloista. Henkeäni salpasi, koska se muistutti omia epätoivon hetkiäni exäni kanssa. Ja ironista kyllä, sama toistui joitakin vuosia myöhemmin toisen exäni kanssa. Hän nujuutti minua vähintäänkin yhtä taitavasti. Ehkä vähän vähemmällä fyysisellä temmolla, mutta kun alkoholi ei ollut pehmittänyt päätä, sitäkin raivokkaammalla henkisellä temmolla.

Tästä syystä vihaan yhä sitä, että businessmaailma tekee rahaa väkivaltaelokuvilla. Ne ovat silmissäni ja etenkin korvissani täyttä roskaa. Ja ruokkivat näitä sairaita päitä mitä pervoimmilla ideoilla. Tiedän, että ihmisten välillä on myös hyvyyttä, kaikki ei ole ympärillämme sairasta. Siksi haluan nähdä myös idealistin silmin tätä maailmaa. Epätoivoa ja tuskaa unohtamatta, mutta haluan ylistää kauneutta. Sitäkin on.

Niinhän se on,että väkivaltaa on elokuvissa yhä enemmän ja enemmän, se on surullista kun kaikki ratkaistaan kuulalla kalloon, tai tappelemalla.😝 kuinkahan monessa elokuvassa asiat ratkastaan puhumalla tai ilman väkivaltaa.

Elän taas uudestaan niitä meiän riitoja ja sen jälkäistä aikaa,kun olin siellä lattialla. Joten ahdistus iski ja pelko.
Ihmismieli muistaa hyvin, yllättävää, että voisin vieläkin osata kertoa ne tilanteet täysin yksityiskohtaisesti, ilman että yrittäisin miettiä mitä silloin tapahtui.
Muistan kun kerroin läheiselleni, mitä oli tapahtunut viimisen riidan jälkeen, hän vain totesi, että tätä on hyvin vaikea uskoa. Sanoin,että niin on minunkin,mutta se tapahtui jo toisen kerran. Seuraavana päivänä kaikki tulikin sitten kokonaisuudessaan ulos.
Olen tehnyt toiminta suunnitelman, siihen kuuluu poliisikin.
Jos vielä kerran tapahtuu jotain samanmoista niin sitten mä soitan poliisin paikalle.
Ja kuten jo aikasemmin päätin,se on silloin suhteen loppu.

Tuota...miks sun pitäis odottaa sitä vielä kerran. Tiedät, että se vielä kerran tulee. Jotain aivan huippuhyvää pitäisi tapahtua, ettei tilanteet toistuisi. Esimerkiksi, että puolisosi ihan oikeasti olisi itse huolissaan omasta tilastaan. Luin nimittäin hiljan kirjan, jossa kerrottiin taas kerran parisuhdeväkivallasta. Siinä kerrottiin myös muutaman sellaisen tyypin tarina. He kaikki olivat itsekin tulleet siihen tulokseen, että jotain pitäis tehdä, ettei perhe hajoa käsiin. Ja lähtivät kivuliaan itsekritiikin kautta hakemaan apua tuskaansa. He opettelivat uudenlaista elämisen mallia. Mutta onko teillä ilmassa jotain sellaista...muistaakseni ei. Tuskaisat suhteet ei muutu onnellisiksi sulkemalla silmät ja toivomalla, että paha olisi kaikonnut, kun ne avaa uudelleen. Tuskaisten suhteiden ainoa toivo on, että molemmat osapuolet pystyisivät menemään itsekritiikkiin omalla tahollaan ja hakemaan apua yhteiselämän kommunikointiin. Niin että siitä voisi tulla kunnioittavaa ja rakentavaa.

Totta puhuen itsekin pelkään, että osaako sitä oikeasti ollakaan parisuhteessa kunnioittavasti, vaikka kotona on nähnytkin suht hyvän mallin, ja kai teoriassa tietää, miten sillä tavoin elettäisiin. Mutta kun ei ole ikinä osannut valita tervettä puolisoa, ei lähtökohdat ole helpot. Itsekin on oppinut ihan vääränlaisiin ongelman ratkaisuihin. Osaanko edes riidellä aikuisen oikein? Osaanko käsitellä tunteitani ja kipeitä sellaisia rakentavasti parisuhteessa? En ole koskaan siihen päässyt toistaiseksi. En voi vetäytyä kaikesta vastuusta ja väittää, että vain toinen osapuoli on tehnyt kaiken väärin. Olen itse alistunut vääränlaiseen kommunikointiin. Olen itse siis hyväksynyt sen. Olen myös sisäistänyt mm. tuhoisan syyttelevän kumpi voittaa -tyylin, joka voi johtaa ainoastaan jomman kumman tuhoon riidan päätteeksi. Yritän olla mukamas niin hirveän fiksu muuten, mutta parisuhteissa olen ollut täysi ensikertalainen koko elämäni. Ihan pihalla siitä, miten kunnioittava ja toista arvostava käytös menee. Uskon toki vahvasti ihmisen kykyyn muuttua. Varsinkin silloin kun mukana muutoksessa on luja tahto. Silti epäröin, opinko minä. Tiedän, että kaiken a ja o on itsekunnioitus. Jos ihan oikeasti sitä omaisin, en provosoituisi kaikesta tyhmästä. Yritän parhaani mukaan petrata omaa uskoa itseen, mutta helppoa se ei ole, kun ei siihen ole pienestä pitäen kasvanut. Vain pieni tuulahdus jostakin, ja olen nurin.

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että nykyisin tajuan sentään sen, että minulla kuten jokaisella ihmisellä on oikeus olla onnellinen. Sitä en saa antaa muiden käsiin. Eli pidän vastuun omissa käsissäni siitä, mitä hyväksyn. Kuinka minua saa kohdella. Kannan vastuun myös siitä, kuinka kohtelen muita. Kukaan muu ei voi tehdä minua onnelliseksi eikä se ole kenenkään muun kuin minun vastuukaan. Jos olen onnellinen, vasta sitten voin nauttia ihmisistä, joiden seurassa minun on hyvä olla ihan oikeasti. Jos minulla on paha olla, en voi nauttia enää mistään. Elän sumussa. Sitähän tein tosi pitkään ymmärtämättä, mitä tein itselleni.

Mä jäin miettiin tota kun kirjotit, että osaako olla parisuhteessa kunnioittavasti. Joo, samanlaisen kotikasvatuksen oon saanu,että tiiän miten ollaan kunnioittavasti ja että asioita ei ratkasta nyrkillä, tai muuten fyysisellä voimankäytöllä tai väkivallalla.
Jos löytäs oikeesti hyvän ihmisen ja se toimii kunnioittavasti toista kohtaan, niin ehkä sitä iteki osais toimii kun ei halua satuttaa sitä toista, joka on oikeesti hyvä. Haluis antaa sitä hyvää takasin minkä siltä toiselta saa.
Se siinä varmaan kaikista typerintä onkin,kun kaikki kokemukset ja kaikki asiat vaikuttaa itseen ja omaan tapaan ajatella ja toimia.
Jos ei tapahtus pahoja asioita tai ihmiset ei kohtelis väärin,niin tottakai itellä ois suhtautuminen erilainen.
Ja varmasti mä oisin naimisissa ja ehkä perheellinen,jos kaikkee paskaa ei ois vuosien mittaa sattunu ja nyt oisin onnellinen.
Se, että on oppinu kaiken parisuhteesta sen rumimman kaavan mukaan vuosien mittaan, ei luo kovasti positiivista mielikuvaa suhteesta tai että se voiskin olla hyvä juttu.
En käsitä sitä, että miten kaikki paukapäät osuu just omalle kohdalle,kun niitä hyviäkin ihmisiä on varmasti jossain.
Me juteltiin tänään mielenterveyden tunnilla itsekunnioituksesta. Se oli varsin mielenkiintosta,jos kunnioittas itteensä enemmän, sitä varmaan ois jämäkämpi rajojensa kanssa.Mutta se vaatii myös vahvuutta, jota mulla on kauhean vähän.
Jos kunnioittas itteensä tarpeeks ei ehkä provosoitus kaikesta, niinku sanoit.
Ajattelis, että tässä asiassa mä olen hyvä ja mä haluan olla hyvä siinä jatkossakin niin kyllä sitä varmasti toimis sen mukaisesti. Jos vaan koko ajan mitätöi ja jankuttaa itelleen: ei tästä tuu mitää, kaikki menee päin seiniä, oon huono, tyhmä ja vaikka mitä, niin ei siinä oo edes itsekunnioituksen rippeitäkään. Sit alkaa uskoo itteensä.
Mutta jos kumppanikaan ei kannusta, auta, kerro susta kauniita asioita, niin kuka ne sitten kertoo?

Ei mun pitäs antaa voimakasluonteisemman ihmisen ottaa valtaa minusta, vaan pitäs pistää hanttiin ja pitää puolensa, mutta luulis että semmonen ihminen joka oikeesti kunnioittaa toista ja arvostaa toista, myötäelää siinä arjessa. Semmoselle ihmiselle ei tarvis laittaa hanttiin,kun se jo tajuu omilla aivoillaan miten ihmistä kuuluu kohdella.
Semmosen kanssa ois varmasti hyvä puhella kaikista asioista ja varmaan tulevaisuuskin ois positiivinen.
Mä olin ystäväni luona käymässä ja voi että kun mä ihailen ystävääni ja sen miestä, niitten pientä perhettä, se oli jotain ihanaa!
Kaikkien keskenmenojen jälkeen he saivat kaivattua perheen lisäystä ja voi kun se oli ihana vauva.😍
Siinä oli esimerkki onnellisesta suhteesta. Mies auttoi ystävääni vauvan hoidossa ja tarjoutui auttamaan kahvin keitossa. Tuli juttelee mun kanssa,kun ystäni kattoi pöytää.
Kaiken se teki pyytämättä, tarjoutumalla ja oma-aloitteisesti.
Mies otti suuremman vastuun vauvan hoidosta, että meillä oli ystävän kanssa mahdollisuus jutella, se anto taas voimaa uskoa, että maailmassa on hyvää ja onnea. Mä olin pitkästä aikaa onnellinen,kun näin sen onnen, mitä ihmisillä voi olla.
Kun molemmat oli niin lämminsydämisiä ja vastaanottavaisia ja heistä huokui jonkinlainen lämpö. Voih, mä ihan liikutun.

En vaan ymmärrä,mistä itselle kuitenkin tulee se voima taistella hyvän puolesta ja yrittää päivästä toiseen. Vaikka ois kuinka loppu, asiasta kuin asiasta, jaksaa silti uskoo, että tulee huominen aamu.
Ja kuitenkaan, ei itse sorru pahimmassa kiukussakaan väkivaltaan.
Eikä ole tarvetta nostaa egoaan tai näyttää toiselle, että minä olen se vahvempi ja sinä tottelet minua. Ja katsotaas kuin käy, jos ei toimi niin kuin minä haluan.
Se on typerää, väärin ja raukkamaista, miksi niin tarvitsisi käyttäytyä?

Heips taas,

Sait paljonkin ajatuksia liikkeelle, mutta oon nyt vähän väsy, niin vastailen vain jotain.

Ensinnäkin eikö olekin hyvä kysymys, että miksi meille joillekin tielle osuu "vain niitä paukapäitä" 😋 Tuota olen pähkäillyt edes takas. Mulla ei tosiaan oo tielläni ollu montaa ihan oikeasti kunniallisesti käyttäytyvää tyyppiä. (Siis edelleenkin puhun, ettei joku näe aiheetta punasta tai mustaa, miehistä joiden kanssa olen yrittänyt tapailla tai seurustella. Muutoinhan tietenkin olen tavannut paljonkin tasapainosia ja fiksuja tyyppejä, mutta valitettavan varattuja 😞 Siis valitettavan minun kannaltani, ei heidän perheidensä 😟 ) Väliin olen vakuuttunut, että omat kieroutuneet pakkomielteeni ovat olleet syypäänä vääriin valintoihin ja vääriin signaaleihin, jotka ovat tehonneet juuri paukapäihin. Väliin mietin, että miksi sinne joukkoon on kuitenkin mahtunut myös ihan selväpäisiä hienoja ihmisiä. En vain silloin osannut heitä arvostaa, koska ei ollut nykyistä elämänkokemusta. Jätin leikin liian helpolla kesken. Olen paljon miettinyt, mikä minua ja exiäni veti puoleensa. Olen aivan varma, että molemmat annoimme toisillemme jollain tapaa juuri niitä mukamas sopivia signaaleja. Minä annoin uhrin signaaleja, eli epätoivoa. He antoivat signaaleja, että hommat klaarataan. Molemmat olivat lähtökohtiin tyytyväisiä, ja kuvittelivat saaneensa hakemaansa. Toki signaaleihin liittyi paljon muutakin, mutta luulen, että nuo oli ehkä ne vahvimmat mitä toisistamme alkuun haimme. Molemmat tukipilaria toisesta, mutta eri tavoin.

Siitä tulee sitten mieleeni se, kun jotenkin sanoit, että nuo vahvat ihmiset eivät kunnioita sinua, että heidän kanssaan joudut puolustamaan reviiriäsi. Heitän tuohon vastalauseen vain exieni ajatuksenjuoksun kautta, kun yritin sitä arvoitusta selvitellä. Nimittäin nuo näennäisvahvat ihmiset eivät ole edes olemassa ilman meitä näennäisheikkoja. He eivät voi seistä yksin pystyssä. He tarvitsevat valtakunnan jota hallita. Me emme tarvitse hallitsijaa. Mutta me olemme tottuneet jossain elämän vaiheessa (itse lapsena) olemaan se hiljainen myötäilijä. Me opimme, että pääsemme vähemmillä ongelmilla, kun heittäydymme seinäkoristeiksi kodeissamme. Aikuisena sitä ens alkuun jaksaa, mutta jokaisella uskon niin, tulee se vaihe joskus, jolloin alkaa miettiä, että hei eihän tän näin pidä mennä. Eihän mua saa toinen aikuinen koko aika polkee. Että mullahan pitää olla oma arvo jota toisten pitää kunnioittaa. Oma koskemattomuus tuleekin tärkeäksi. Onkin tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. On siis tärkeää olla olemassa. Sehän taas noille "voimakkaille" ei sovi. He tuntevat itsensä voimakkaiksi vain sitä kautta, että onnistuvat syöttämään harhakuvitelman heikkoudesta ympärillään oleville. Exäni osasivat sitä heikkouskuvitelmaa pitää yllä virtuoosien tavoin. Mutta kotoahan oli jo rehevä maaperä siihen opittu. Sitä tarvitsi vain kastella aika ajoin, ei edes lannottaa 😟

Nyt oon aikas väsyny, en kauheasti jaksa kirjottaa, selkäkin on turkasen kipee reuman takia, ei istuminen tee hyvää.😠 onneks keskiviikkona on fysioterapia!

"Me opimme, että pääsemme vähemmillä ongelmilla, kun heittäydymme seinäkoristeiksi kodeissamme" No juu, ei vois paremmin asiaa ilmasta.
Ihan omakohtasta kokemusta ja sepä tässä juuri raivostuttaakin, tietty tästäkin pitää nousta joku syyllisyys itelle, et miks oon nössö, kiltti ja alistut. Mitä ois pitäny tehdä toisin, onko se mun vika, että oon tämmönen...😝 tietty kaikista paras ratkasu ois, jos ei ois ees syntyny,mut siihenpä ei ite oo voinu vaikuttaa. Tai ei ois olemassa ollenkaan.
Siitä saa edes olla kiitollinen, että oli sentää hyvä lapsuus ja sillon kaikki hyvin.
Miks siitä ei voi olla muistikuvia? Ei tietenkään,kun elämän tarkotus on vissiin kärsiä nuoruudesta aikuisuuteen, tai niin se mun kohdalla tuntuu olevan.
Ja sit vielä saan kaikkien ihmissuhdesotkujen päälle kasan fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Onks sit oikein, täh? 😠 onko ihmisen elo tarkotettu tämmöseksi?
Mitä pahaa mä oon tehny? Mistä mua rangastaan, siitäkö että en kohtele ihmisiä väärin, siitäkö että olen kiltti?
No okei, oon kiukkunen.😠

Jep, mä oon ollu kiukkunen siili viime ajat piikit pystyssä. Ja kukapa siitä kärsisi ellei minulle kaikkein läheisin ihminen...jälleen kerran toistan käytöskuvioitani. Ah että se voi olla raivostuttavaa. Tämä nyt vaan on sellasta raivoa, mikä ei kohdistu oikeasti kehenkään muuhun kuin minuun itseeni. Omiin valintoihini elämässäni ja turhautumiseen, että sitä kautta en saanut elämältä asioita, joita toivoin. Ja sitten puran paineita ihmiseen, joka on täysin syytön kaikkeen siihen, kuinka loogista 😟

Nössöilty on täälläkin ja kuinka paljon!!!! Vasta silloin kun aloin havahtua siihen, että hei mäkinhän voisin olla olemassa, aloin aika ajoin laittaa kampoihin. En oikein osaa sitä vieläkään. Kun mielialat muutenkin heittelee kuin murkkuikäisellä konsanaan kiitos elämänvaiheeni, ne joille myrskyni eivät kuulu, joutuvat kohteeksi.

Juu kyllä sitä näinä päivinä miettii elämänsä tarkotuksettomuutta. Yrittää kylläkin muistaa, että tunnekuohuilla ei näinä vuosina ole välttämättä tekemistä realiteettien kanssa. Elämäni puitteet on nykyisellään ihan ok, nämä tunneviskailut on ihan muista syistä. Joten olisi opittava, että vaikka kuin pännii ja elämän mielekkyys on kateissa, se on ohimenevää. Eli sitä kestää seuraavaan tunnekuohuun asti, joka heittää mielialat toiseen äärilaitaan 😝 Että näin. Mutta katkeruus jota vastaan olen tempoillut ei ole kaukana tästä naisesta. Ja sekös harmittaa vietävästi. Taitaa olla tämä vuosikymmen nyt sitten tätä elämän tilintaseen aikaa. Sen merkeissä tämä alkoi ja jatkuu vielä kuinka kauan lie.