Muita masentuneiden puolisoita?

Hei!

Kirjoitan nyt ekaa kertaa tänne tukinettiin, koska toivoisin löytäväni täältä kohtalotovereita. Ongelmana on mieheni pitkäaikainen (jo noin 7 v) masennus.

Olemme molemmat kolmekymppisiä ja aloimme seurustella kymmenisen vuotta sitten. Sairastuin itse masennukseen opiskelujen alkuvaiheessa, kävin viisi vuotta psykoterapiassa, ja nyt olen viime vuosina saanut olla paljon paremmassa kunnossa. Myös mieheni masentui hieman myöhemmin kuin minä itse, mutta hänellä terapia ei ole tuottanut ainakaan sellaista tulosta, että olisi vielä normaalielämään kykenevä. Lisäksi hänellä on erilaisia fyysisiä vaivoja, joista ainakin osa voi hyvinkin olla psykosomaattisia.

Viime aikoihin saakka olen elänyt sillä asenteella, että kohtahan se mieskin pääsee normaalielämään kiinni, ja omiin kokemuksiini verraten pitänyt miehen kipuilua ja terapiaprosessia asiaankuuluvana ja oman aikansa kestävänä. Viime kuukausien aikana olen kuitenkin alkanut ajatella, että mitä jos mies ei tuosta tokenekaan?

Itselleni on herännyt halu ja uskallus ahdistuneiden vuosien jälkeen alkaa nauttia elämästä ja kokeilla uusia asioita. Toisaalta kaipaisin normaaleja tähän ikäkauteen kuuluvia asioita, kuten mahdollista omakotitalon hankkimista, ehkä lapsia, hauskanpitoa ja hulluttelua yhdessä, vapautuneita erootisia hetkiä jne. Opinnoista siirtyminen työelämään on tuonut mieleen monenlaisia ajatuksia, joita olisi mukava jakaa, mutta elämme ikään kuin eri maailmoissa. Ja vaikka kuinka on ”tasa-arvon” aika, toivoisin sisimmässäni, että ennemmin mies kuin minä olisin se, joka pääasiassa tuo perheen elannon. Ei huvita pääsääntöisesti olla se vahva osapuoli 😞.

Miehellä taas on opinnot edelleenkin alkuvaiheessa eikä edistystä ole ollut pitkään aikaan. Onneksi hän sentään käy parina päivänä viikossa töissä (vain fyysistä panostusta vaativaa), että edes jokin rytmi on elämässä. Seksiä on harvoin. Mies valittaa, ettei uskalla käydä läpi menneisyyden kipeitä asioita.

Olen miettinyt, että mistä parantuminen on oikein kiinni. Hyvästä onnesta, sattumasta, sitkeydestä? Miksi toinen paranee ja miksi toinen vain junnaa samoissa asioissa?

Olen itse saanut nyt hieman henkireikää, kun olen mennyt töiden perässä toiselle paikkakunnalle, jossa minulla on yksiö, olen tutustunut uusiin ihmisiin ja muutenkin on monin puolin uudet kuviot elämässä. Eipä kai tässä muuta vaihtoehtoa olekaan kuin elää omaa elämäänsä nauttien asioista mistä voi?