Muita, joiden entinen tai nykyinen saa raivokohtauksia?
Kiinnostaisi tietää, onko täällä kohtalontovereita? Otsikko sen jo kertookin. Eli mieheni (reipas 30 vee) saa n. Parin kuukauden välein aivan hirvittäviä raivareita ja kontrolli katoaa AIVAN täysin. Hän suuttuu silmittömästi jostakin sanomastani ja silloin sirkus lähtee käyntiin. Pahimmillaan tavaroita potkitaan ja heitellään rikki. Sotketaan seiniä ja lattioita jollain elintarvikkeella. Hän on myös alkanut kirkumaan ja kieriskelemään maassa, sekä repimään itseltään hiuksia päästä/hakkaa päätään seinään. Hän kirkuu ja huutaa äänensä käheäksi, uhkailee itsemurhalla, tulee niin lähelle huutamaan ja haukkumaan minua että sylki lentää kasvoille. Korvaan koskee kun desibelit sen verran korkeella. Hän haukkuu mut aivan äärettömän pahasti tunnekylmäksi, mielisairaaksi, pelottavaksi tms hulluksi.. ja tähän käytökseen ei ihan kauhean paljon minulta vaadita. En tiedä mitä teen koko ajan väärin mutta hän sanoo vian olevan minussa. Tätä on jatkunut jo useita vuosia. Luulen, etten arvosta häntä kauheasti enää yllämainittujen asioiden johdosta. Saattaa vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni myös..
Sitten tämmösen raivarin jälkeen hän sanoo että rakastaa mua eikä halua erota. On aika puulla päähän lyöty olo joka kerran jälkeen. Ensin hän manaa mut alimpaan he*vettiin ja sitten vannoo rakkauttaan.
Ootteko saaneet tämmöstä käytöstä loppumaan vai onko vain lähdettävä suhteesta?
Vaikuttaa tutulta. Tuttavaperheessä tapahtuu samantapaista käytöstä ja eroaminen on ulkopuolisen näkökulmasta ainoa oikea ratkaisu. Tuon perheen tilanteessa miehen käyttäytyminen on epäasiallista, mutta ymmärrettävämmäksi sen tekeen perheen vaimon käyttäytyminen. Perheen (vähintäänkin narsistia lähentelevä) vaimo kohtelee miestään kuin orjaa, keksii miehelle rangaistuksia "väärästä" käytöksestä, erittäin impulsiivisella ja arvaamattomalla käytöksellään pitää miestä varpaillaan joka ainoa hetki ja jatkuvalla nalkutuksella pitää niin menneet kuin nykyisetkin virheet ja puutteet joka hetkisesti mielessä. Ei liene ihme, että miehen pinna ajoittain käryää. Vaimo ei näe omassa käytöksessään mitään vikaa, esiintyy niin niin henkisesti tasapainoisena vakavista mielenterveyshäiriöistä huolimatta, eikä niin ollen ole pari- ja yksilöterapiaan valmis. Mies sen sijaan olisi terapioihin valmis, mutta yksin tilanteen korjaaminen on mahdotonta.
Toivottavasti aloittajan tilanteessa eivät vaikuta samat lainalaisuudet. 🙂🌻 Jokin syy raivokohtauksille silti on, tyhjästä ne eivät synny.
En ole kohtalotoveri, vaan mies, joka rakastaa omaa vaimoaan. Minulla on ollut suuria ongelmia aiemmin hillittömien raivokohtauksieni kanssa. Viimeiset viisi vuotta (terapian jälkeen) ovat olleet raivokohtauksista vapaita, mutta aiemmin niitä tuli vastaan avioliitossamme noin pari kertaa vuodessa ( joskus oli pari vuotta välissäkin raivarista vapaata ja jonain vuonna saattoi olla parin kuukauden välein, kuten sinunkin tapauksessa). Pahinta oli että lähes aina raivarin iskiessä vaimoni sai kärsiä väkivaltaisesti (nyrkein, ei onneksi teräaseita); ilmeisesti sinun tilanteesi on tässä suhteessa onnekkaampi. Yleensä raivarini ei kestänyt minuuttia kauempaa. Jokaisen raivarin jälkeen olen syvästi hävennyt itseäni.
Minun tilanteessa terapia on selvästi auttanut. Aiemmassa elämässä en ole osannut puhuen purkaa pahaa oloani, itselleni epäsopivassa työssä oleminen (jossa patosin kiukkua itseeni, olin kuitenkin korrekti työpaikallani, ja sitten kotona se purkautui raivarina) ja kolmas syy oli se, että uskottelin itselleni ja vaimolleni, ettei minua yhtään haitannut se, että vaimo menestyi työelämässä paremmin kuin minä itse. Eli terapian avulla sain ymmärrrystä siihen, mikä aiheuttaa nämä raivokohtaukseni.
Minun ohjeeni sinulle on, että anna sen raivoavan, mutta sinua rakastavan miehesi lukea tämä vastaukseni. Ja sitten miehesi on syytä mennä asap hyvän ja kokeneen (lue: yli 50-vuotiaan) terapeutin/psykiatrin vastaanotolle ( myös sinun oltava mukana tässä prosessissa; varmaankin terapeutti ehdottaa koska sopiva vaihe yhteisille keskusteluille ) Toivottavasti teitäkin lykästää heti sopivan terapeutin löytämisessä, mutta jos miehesi kokee, että terapiasta ei ole apua, niin sitten vaihto toiseen (siis psykiatriin - ei toiseen parisuhteeseen 🙂 ) .
SinisiiliB2 kirjoitti 11.1.2017 8:0
Vaikuttaa tutulta. Tuttavaperheessä tapahtuu samantapaista käytöstä ja eroaminen on ulkopuolisen näkökulmasta ainoa oikea ratkaisu. Tuon perheen tilanteessa miehen käyttäytyminen on epäasiallista, mutta ymmärrettävämmäksi sen tekeen perheen vaimon käyttäytyminen. Perheen (vähintäänkin narsistia lähentelevä) vaimo kohtelee miestään kuin orjaa, keksii miehelle rangaistuksia "väärästä" käytöksestä, erittäin impulsiivisella ja arvaamattomalla käytöksellään pitää miestä varpaillaan joka ainoa hetki ja jatkuvalla nalkutuksella pitää niin menneet kuin nykyisetkin virheet ja puutteet joka hetkisesti mielessä. Ei liene ihme, että miehen pinna ajoittain käryää. Vaimo ei näe omassa käytöksessään mitään vikaa, esiintyy niin niin henkisesti tasapainoisena vakavista mielenterveyshäiriöistä huolimatta, eikä niin ollen ole pari- ja yksilöterapiaan valmis. Mies sen sijaan olisi terapioihin valmis, mutta yksin tilanteen korjaaminen on mahdotonta.
Toivottavasti aloittajan tilanteessa eivät vaikuta samat lainalaisuudet. 🙂🌻 Jokin syy raivokohtauksille silti on, tyhjästä ne eivät synny.
Kiitos vastauksesta! Kirjoittamassasi tapauksessa ymmärrän hyvin kyseisen miehen pahan olon purkaukset.. Mutta voin itsestäni sanoa etten ole orjuuttaja saati keksi rangaistuksia. Mies tuppaa mulla vaan suuttumaan minun mielestäni kohtuuttomasti pienistä asioista. Olen itse meidän perheessä ainoa työssäkäyvä sekä hoidan kodin pyörittämisen suurimmaksi osaksi. Miehellä ei kauheasti vastuuta mistään. Olen miettinyt tuntisiko itsensä arvottomaksi ja loukkaantuu sitten niin verisesti koska yleensä kun riita alkaa en ole edes tajunnut sanovani pahaa. Olen yrittänyt saada miestä pariterapiaan jotta voitaisiin molemmat saada puolueetonta näkökantaa riitoihin mutta hän ei suostu lähtemään sinne. Esim. Eilen hän suuttui koska sanoin nukkuvani päiväunet mieluummin sohvalla kuin hänen kanssaan sängyssä. Syynä että vaikeampi herätä ja nousta sieltä makkarista jatkamaan päivää mielestäni. Tänään hän suuttui koska mulla oli treeni ilta (tunnin mittainen) enkä heti viettänyt aikaa hänen kanssaan . Yritin treenin jälkeen ehdottaa kaikkea kivaa mutta peli oli jo menetetty . Hän mököttää eikä suostu tekemään kanssani enää mitään . Mielestäni vähän liian haastava tapaus ehkä mulle .. En ymmärrä kun täytyy takertua kaikkeen pieneen.
☹️☹️
jury kirjoitti 13.1.2017 11:0
En ole kohtalotoveri, vaan mies, joka rakastaa omaa vaimoaan. Minulla on ollut suuria ongelmia aiemmin hillittömien raivokohtauksieni kanssa. Viimeiset viisi vuotta (terapian jälkeen) ovat olleet raivokohtauksista vapaita, mutta aiemmin niitä tuli vastaan avioliitossamme noin pari kertaa vuodessa ( joskus oli pari vuotta välissäkin raivarista vapaata ja jonain vuonna saattoi olla parin kuukauden välein, kuten sinunkin tapauksessa). Pahinta oli että lähes aina raivarin iskiessä vaimoni sai kärsiä väkivaltaisesti (nyrkein, ei onneksi teräaseita); ilmeisesti sinun tilanteesi on tässä suhteessa onnekkaampi. Yleensä raivarini ei kestänyt minuuttia kauempaa. Jokaisen raivarin jälkeen olen syvästi hävennyt itseäni.
Minun tilanteessa terapia on selvästi auttanut. Aiemmassa elämässä en ole osannut puhuen purkaa pahaa oloani, itselleni epäsopivassa työssä oleminen (jossa patosin kiukkua itseeni, olin kuitenkin korrekti työpaikallani, ja sitten kotona se purkautui raivarina) ja kolmas syy oli se, että uskottelin itselleni ja vaimolleni, ettei minua yhtään haitannut se, että vaimo menestyi työelämässä paremmin kuin minä itse. Eli terapian avulla sain ymmärrrystä siihen, mikä aiheuttaa nämä raivokohtaukseni.
Minun ohjeeni sinulle on, että anna sen raivoavan, mutta sinua rakastavan miehesi lukea tämä vastaukseni. Ja sitten miehesi on syytä mennä asap hyvän ja kokeneen (lue: yli 50-vuotiaan) terapeutin/psykiatrin vastaanotolle ( myös sinun oltava mukana tässä prosessissa; varmaankin terapeutti ehdottaa koska sopiva vaihe yhteisille keskusteluille ) Toivottavasti teitäkin lykästää heti sopivan terapeutin löytämisessä, mutta jos miehesi kokee, että terapiasta ei ole apua, niin sitten vaihto toiseen (siis psykiatriin - ei toiseen parisuhteeseen 🙂 ) .
Kiitos rehdistä vastauksesta 🙂 kyllä, siinä mielessä olen onnekkaampi että nyrkki ei meillä ole heilunut . Tavarat ja elintarvikkeet lentelee. Miestä olen yrittänyt saada terapiaan sekä yksin että mun kanssa kahdestaan. Mut ei ole ollut suostuvainen. Sanoo vain että jos parannan omaa käytöstäni raivarit loppuvat. Että jos vain kuuntelen mitä hän sanoo kaikki menee hyvin. No sitä olemme yrittäneet monta vuotta tuloksetta. Vaikeaa olla loukkaamatta häntä kun viimeksi eilen hän keksi valittaa siitä kun varasin lemmikillemme ajan lääkäriin oudon oireilun takia. Olisi pitänyt kuulemma hänen kanssaan päättää päivä yhdessä. Itse taas ajattelin että mitä pikemmin sen parempi ettei toisen tarvitse sairastaa. Elämä on hieman hankalaa kun näkemyksemme ovat monesta asiasta niin kovin erilaisia . Tämä oli vain yksi esimerkki.
Ajattelin vain lisätä tähän keskusteluun, että raivokohtaukset voivat olla myös oire jostakin mielenterveysongelmasta. Silloin raivoajalla täytyisi kyllä olla muitakin oireita. Todettakoon nyt kuitenkin, että esimerkiksi persoonallisuushäiriöt (mm. narsistinen, epävakaa), ADHD ja kaksisuuntainen mielialahäiriö voivat oireilla raivokohtauksin. Näissä sairauksissa raivokohtaukset ovat kutenkin luonteeltaan erilaisia. Lisätietoa löytyy googlaamalla ja mm. tästä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=nix00951
Moikka! Elin melkein 20 vuotta miehen kanssa joka sai raivokohtauksia. Ihan selittämättömistä syistä ja lopuksi jouduin aina miettimään todella tarkkaan mitä uskallan sanoa. Tuntui että kuljin aina varpaillani kun en tiennyt milloin hän saisi kohtauksen tai muuten vain suuttuisi, koska jotenkin hän sai käännettyä riitelyn ja kiukkuisuutensa minun syykseni. Jätin lopulta hänet kaksi vuotta sitten. Hänen raivokohtauksensa olivat sellaisia että hän hajoitti tavaroita, sai ikäänkuin hullunkiillon silmiin ja haukkui minua ja sai omatuntoni ihan nollaan. Välillä hän uhkasi vahingoittaa itseänsä. Mutta oli silti todella vaikeata jättää hänet, koska kuitenkin rakastin häntä ja rakastan vieläkin. Oli vain mahdotonta asua yhdessä. En jaksanut enää pelätä. En vieläkään ole päässyt yli erosta ja välillä ikävöin häntä. Olisi ehkä pitänyt yhdessä yrittää mennä terapiaan mutta olin jo niin monta vuotta miettinyt eroa ja kypsynyt tilanteeseen, että halusin vain pois suhteesta. Hänessa oli paljon hyviä puolia jonka takia jaksoin niin monta vuotta toivoa, että hän muuttuisi, ja kyllä hän hieman rauhoittuikin iän myötä mutta sai siis edelleen näitä hulluja raivokohtauksia, joskin harvemmin. Mutta tiedän että ero oli hyvä ratkaisu silloin koska olin jo hajoamispisteessä kun en enää jaksanut pelätä ja aina kiirehtiä kotiin ettei taas olisi hirveetä riitaa. Kaikkea hyvää teille jotka ootte samassa tilaanteessa. Toivottavast teette asialle jotain ja haette ulkopuolista apua.