Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilut viisi vuotta, joista naimisissa reilut kolme vuotta. Meillä on 3-vuotias poika.
Suhteen alussa kaikki oli niin ihanaa, mies huomio minua, sain koruja, kukkia, käytiin matkoilla jne.

Kunnes pikku hiljaa hänestä alkoi ilmetä narsistisia piirteitä.
Olessamme lomamatkalla Tunisiassa, ilmoitin et jätän hänet kun palaamme Suomeen.
No, palasimme Suomeen ja minä pidin pääni et nyt erotaan. Mut mies oli eri mieltä, hän tuli ja kosi minua. Mietittyäni asiaa pari päivää suostuin kosintaan ja vuoden päästä siitä menimme naimisiin ja aloin odottaa poikaamme.

Olen kärsinyt erinlaisista mielenterveysongelmista ylä-asteelta asti.
Masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö jne.
Mieheni on tiennyt tämän alusta asti ja alkuaikoina hän olikin tukeva ja kannustava.

Nyt viimeset kaksi vuotta on ollut yhtä kamppailua. Jatkuvia riitoja, haukkumista, mollaamista jne.
Esim. jos suutun hänelle jostain hän sanoo heti et tuo on typerää käytöstä, pitäisiköhän sun soittaa jonnekin ja puhua asiasta. Koskaan ei parisuhteemme aikana ole tullut tilannetta jolloin olisin saanut miehelleni suuttua ns. hyväksyttävästä syystä. Hän itse kyllä haukkuu ja mollaa mua millon mistäkin syystä.

Olen todella masentunut ja ahdistunut parisuhteemme takia, ja mulla onkin oma asunto hakusessa, mut onko musta oikeasti eroamaan kun poikamme kohtalo on avoin? Itse tuskin saisin poikaa itselleni mielenterveysongelmieni vuoksi, joka aiheuttaa sen että en jaksa hoitaa poikaamme itse, vaan päävastuu hoidosta on isällä, on ollut jo siitä asti kun poikamme täytti 1-vuotta.

Olenkin ajatellut asian niin et jokaisella meillä on ristimme kannettavana ja mun ristini on tämä avioliitto ja siinä pysyminen poikamme takia.

Lisättäköön vielä et käymme tällä hetkellä pariterapiassa ja minulla on myös oma henkilökohtainen terapiani.