Sitähän minäkin pelkään, että jos nyt anna anteeksi ja jatkamme yhdessä, niin milloin kaikista lupauksista huolimatta tulee se seuraava kerta. Ja myös minun mieheni on sellainen, että viimeinen asia maailmassa mitä olisin odottanut, on pettäminen. Ja vielä työkaverin kanssa, joka ei ole edes viehättävä, pikemminkin sellainen "kirveellä veistetyn" näköinen. Nyt yritämme jatkaa, mutta näen joka yö painajaisia ja olen masentunut. Töiden tekeminen vie kaiket voimat, kun ei pystyisi haastavaan aivotyöskentelyyn vähän yöunen ja masennuksen vuoksi. Haluan kyllä yrittää, mutta en haluaisi taas pettyä.
Ja Niina3, avomiehesi pitää teitä vain ystävinä, koska parissa vuodessa viimeistään se "rakastumisen huuma" yleensä lievenee ja muuttuu rakkaudeksi, ei rakastumiseksi. Mikään parisuhde ei voi vuosikausia olla rakastumisen huumaa, vaan elämä tasaantuu. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rakastettaisiin vähemmän, vaan rakkauden osoittaminen vaan usein on erilaista, sellaisia pieniä arkisia asioita. Tuntuu pelottavalta, että avomiehesi "lankesi" jo parin vuoden suhteen jälkeen. Hän ei ehkä kestä suhteen arkistumista vaan etsii rakastumisen tunnetta ja huumaa muualta. Tsemppiä sinulle, joudut tekemään vaikeita ratkaisuja. Ei se tilanne ole sen helpompi vaikka yhdessäoloa olisi vain muutama vuosi parinkymmenen vuoden sijasta.

Ei pettämisestä pääse yli, mikäli se jatkuu paljastumisen jälkeenkin ☹️☹️
Itse olin varma, ettei suhde jatku mutta nyt on jonkinlainen, epämääräinen ahdistus saanut vallan: jos se jatkuukin. Mieshän oli viime vuoden tosi kärttyinen ja nykyiselläänkin räjähdysherkkä: olemme flunssan vuoksi nukkuneet eri huoneissa ja nyt viime yönä yritimme nukkua samassa.
Eihän siitä mitään tullut, kun mies piti niin isoa ääntä, etten korvatulpista huolimatta saanut unta. Pari kertaa kevyesti häntä sipaisin, että kuorsaaminen loppuisi. Toisella kerralla hän pomppasi ylös sanoen, että "mitä vittua sinä oikein tökit siinä"...meni vähä aikaa, että sain unta tuon rähinän jälkeen. Ja ei anteeksipyyntöä, edes aamullakaan.
Tuollaista oli silloinkin, kun hänellä oli toinen nainen kierroksessa, vaikka voihan tuo stressiin yms. liittyä.
Silti: olo ei ole kovin kummoinen tuollaisen dynamiitin lähellä 😭

fifiris, saat kaiken sympatiani. Kulunut kuukausi on varmasti ollut elämäsi kauhein. Olet selvinnyt päivän kerrallaan, käynyt ehkä terapiassa, saanut tukea läheisiltäsi ja täältä Tukinetistä, turvautunut unilääkkeisiin jne. Toivottavasti olet kiivennyt hieman ylöspäin. Tärkeää on muistaa, että koko ajan katselet tapahtumaa hieman kauempaa.
Yritän vastata kysymyksiisi oman kokemukseni pohjalta. Kuitenkin, niin kuin täällä on monesti sanottu, jokainen uskoton on uskoton omalla tavallaan ja jokaisella petetyllä on oma tarinansa.

Miten pettämisestä voi päästä yli?

Aika kyllä vähentää tuskaa, mutta uskottomuus, vaikka se jäisi taaksekin, kulkee mukana kauan – ehkä aina. Vaikka olisit antanut anteeksi ja päättänyt jättää asian taaksesi: ajatuksista sitä ei saa pois. Kuulet musiikkia, näet elokuvia, sarjoja, valokuvia ja ajatus uskottomuudesta tulee mieleen. Nielet ikäviä sanoja, katsot poispäin, poistut paikalta monet kerrat. Katsot rakastamaasi puolisoa ja mietit, miksi hän teki sen, mitä teki.
Tilannetta pahentaa, jos joudut näkemään kolmatta osapuolta. Kuulet nimen, näet kuvan, joku asiasta tietämätön puhuu hänestä tai hän liikkuu samoissa paikoissa kuin sinä. Dementikkona vasta voit katsoa häntä ajattelematta, että tuolla ihmisellä on ollut salainen suhde mieheeni.

Miten tommoinen voimakas äkki-ihastuminen oikein menee ohi?

Aika siihenkin auttaa. Eri asia on haluavatko osapuolet päästä yli. Jos liekkiä ruokitaan viesteillä, puheluilla ja salaisilla tapaamisilla, se kytee varmaan ikuisesti, sillä arki ja aika eivät pääse siitä viilentämään. Uskoton voi myös tuntea, että hänet on pakotettu luopumaan suuresta rakkaudestaan, jota hänen täytyy vaalia. Eli ne, jotka pakottivat toimivat väärin, aidossa rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Tässä tilanteessa minä olen kaksi vuotta sitten paljastuneen kahden vuoden salasuhteen jälkeen. Toivoisin niin, että mieheni (joka ei koskaan halunnut eroa) olisi ymmärtänyt olla aloittamatta suhdetta tai lopettaa suhteen ennen kuin se minulle selvisi. Toiseksi parasta olisi ollut, että hän olisi miehekkäästi kertonut neljä vuotta sitten ja olisimme eronneet tuolloin.

Omasta luonteestasi on varmasti paljon kiinni, miten pettämisestä selviät. Miehesi käytös merkitsee paljon alun toipumiselle, mutta lopulta tulee se hetki, jolloin asian vatvominen pitää jättää, ja sen jälkeen olet kahden uskottomuusajatuksen kanssa.

Pettämistilanteissa luulisin olisi viisasta "ottaa ohjat omiin käsiin". Mitään toisen sanomista tai tekemistä uskomatta. Siinä oppii varautuneeksi ja näyttelemisen taidon.. eikä se ole mielestäni avioliitossa oikein hyvä asia. Mielestäni parien pitäisi voida luottaa toisiinsa varauksetta, olla rehellisiä ja pysyä sovitussa. Luottamusta ei tosi tilanteessa rakenneta yhdellä ruusunoksalla eikä koko kimpullakaan, mutta onhan se puolenjalkateränmitta eteenpäin ja askel taakse. Hyvin toden näköistä on että pettäjä kertoo tarinaa uudessa suhteessaan - "se petti minua", tällä lauseella saa paljon säälipisteitä ja pettäminen on "siirretty" toisen vastuulle. Kuuntelemalla saa paljon enemmän huvää ja rakentavaa aikaan, kaikkea ei tarvitse uskoa eikä jokaiseen sanojaan luottaa. Avioliitto on kaikesta huolimatta kahden välinen asia. Ikävä todeta ettei liittoja ja parisuhteita kunnioiteta kahden välisiksi sopimuksiksi vaan rikkoja voi olla epähuomiossakin se paras kaveri tai ystävä. 🌻🙂🌻

Esim. Anna Puun "Säännöt Rakkaudelle" ja tv:n kielletyt suhteet pariskunta jotka löysivät toisensa puolisoita pettämällä tekevät nyt tosi pahaa. En kestä kuunnella tuota kappaletta ja tekisi mieli hajottaa tietokone, kun näen tuon tv:stä tutun pariskunnan kertovan "rakkaudestaan". Onneksi ko. jaksosta on jo aikaa, joten tuo pari on jo vähän out otsikoista.
Mun miehellä oli vain lyhyt suhde, joskus ajattelen, että olisi ollut kertomatta koko asiasta ja vaan lopettanut jutun. Miksi sen piti tuottaa tuskaa koko perheelle? Välillä tekisi mieli vaan kuolla. Mutta ei kai kuitenkaan oikeasti, enemmän kyseessä on vain hirveä väsymys ja tuska. Joskus vaan pelottaa nämäkin ajatukset, ne saattavat tulla ihan yht'äkkiä mieleen.
En oikein tiedä mitä tehdä. Ehkä yritän tässä jonkin aikaa, tai pari vuotta kunnes viimeinen lapsi jo ehkä muuttaa opiskelemaan. Sitten on helpompi tehdä lopullisia päätöksiä. Välillä ihnottaa tuo koko mies, varsinkin, kun nyt "uuden yrittämisen" myötä se yrittää välillä liikaa ja minua ärsyttää. En minä halua suukotella kuin teinit tavaratalon rullaportaissa. Mä yritän selviytyä ja tuo luulee, että tässä eletään uutta rakastumisen aikaa. Ja minä kun en ole enää ihan varma edes siitä, kuinka paljon enää tämän jälkeen rakastan... 🙁

Bateleur kirjoitti 24.3.2016 12:43

Terve.
Onnekseni löysin tälläisen keskutelufoorumin 🙂
Niin, tunteet ailahtelevat asioiden selvittäminen ei etene tyydyttävästi
avovaimoni kanssa..Kirjoitan apuja täältä, ehkä osa menee analyysin ja toteamisen puolelle.
Taustaa. Olen ollut kumppanini kanssa yhdessä vajaa 20 vuotta, jonka aikana
olemme saaneet kolme lasta, ovat alakouluikäisiä. Kumppanini on jonkin verran minua vanhempi jos sillä on jotain merkitystä.
Suhteessa on ollut ylä- ja alamäkiä ja arki on ollut kiireistä, kuten yleensä.
Molemmat olemme työelämässä, mutta kumppanini on ollut aktiivinen kouluttautumaan
ja harrastamaan kaiken ohessa.
Hän on tarvinnut aikaa opiskeluun ja myös matkusteluun jota hän rakastaa. Kaverien kanssa käynyt. Joten en ole halunnut häntä estää siinä. Olen luottanut häneen, en halunnut päästä eroon. Omat menot melko vähäisiä.
No pikku hiljaa arki on ollut kiireisempää vaikka lapset ovat kasvaneet.
Viimeiset 6 vuotta puolison ajanvietto tuntui kuluvan sosiaalisen median, opiskelun
ja television ääressä, josta en taas itse välittänyt.
Olin vihjaillut asian tiimoilta, että olenhan minäkin olemassa ja että vois tehdä muutakin.
Mutta kun se tuntui olevan tärkeää. Kipinä taisi olla jo himmenemässä. Olin "mustasukkainen" em. asioille. Halusin avoimmuutta, mutta vastaus oli ettei ole mitään salattavaa, vaikka hän ei näytä fb-profiiliaankaan.
No romantiikkaa oli, mutta nukkumaanmenoaika tuntui olevan usein vastassa. Spontaania hellyytä oli jonkin verran.

Hoidan itse paljon kotitöitä vaikka itse sanonkin. Ruoanlaitto, siivous ja lastenhoito,
koska halusin antaa aikaa puolisoni tehdä askareitaan ja muutenkin se oli minusta luontevaa. Oli toki yhteistäkin kodinhoitoa.

Mutta jotta pysytään aiheessa niin ensimmäinen kriisi sattui n. 5v sitten kumppanini
ulkomaanmatkan jälkeen.
Puhelin eli uutta elämää. Se soi usein ilman että puolisoni vastasi siihen. Puolisoni sanoi että mikä lie kaupustelija. Näin että numero oli ulkomaalainen. Viestejä tuli, joista minun riitti nähdä vahingossa yksi. Siinä ikävöitiin takaisin jne.. Olin tolaltani. Puolisoni selitti että se oli heidän taksikuski jolle piti antaa numero, joka sitten soittelee perään.. Enhän minä hänen kännykkäänsä voinut tutkia, yksityinenhän se on. Mikä oli totta?
Siinä elin kuukausia sumussa, raivosin, inhosin, yritin selittää tapahtunutta ajatellen lopulta
ettei mitään ole tapahtunut.
Kun kumppani väittää, ettei ole mitään selitettävää. Luottamus oli murentunut, ei mennyt. Suhde kylmeni jonkin verran.
Elimme arkea, matkustelimme yhdessä hieman jne. Lapset kasvoivat.

Viime viikolle asti olin lähes "unohtanut" em. tapahtuman, kunnes huomasin jäljen hänen kaulallaan, sellaisen heikon mutta kuitenkin se näytti fritsulta. Tiesin etten ole sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa tunteita ei voinu kuvata, etovaa raivoa, pettymystä ihan yhtä sekamelskaa. En raivonnut fyysisesti. Tivasin asiaa eikä kumpanini kertonut juuta eikä jaata. En saanut suoraa vastausta. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt jälkeä.
Hän sanoi että "miten se minua kiinostaa!" Tunnen itseni niin tyhmäksi ja petetyksi. Tyhmäksi MINUA sanottiin.
Miksi kumppani ei voi sanoa suoraan,mikä olisi pitänyt tehdä ajat sitten eikä antaa tulla kokolaidalla.
Kaikenlaisia keskusteluja on käyty, mutta en osannut tälläistä odottaa. Haluan vastauksia mitä kumppani ei kerro suoraan. Signaali on kuitenkin ilmassa.
Viimeisen kuukauden kumppanini on ollut kireämpi ja tiuskinut varsin pienistä asioista. En tiedä. En halua
perheeni hajoavan epäilyn takia. Tuntee vain itsensä niin tyhmäksi koti-isäksi, joka ei juuri baari-illoista ole välittänyt ja jonka tukiverkko on olematon.

Joillekkin teistä lukijoista tämä olisi selvä peli, itse en saa jalostettua vielä asioita. Tunteet vellovat.
Puolisoni puhuu molempien onnellisuudesta (nyt vasta) ja että minunkin pitäisi käydä menoilla enempi.
Suhde on muka platoninen. Väittää ettei hänellä ole ketään. Syytähän on minussakin, mutta tämä on raakaa.
Olen saanut syyttelyä en vastauksia. En tiedä onko tälläisä ollut pitkään.
Olen saanut lypsää vastauksia.
Jos kumppanillani on onnea muualla niin sanoisi, mutta näin ei kuulemma ole.Tämä vaivaa erityisesti.
Onko hänellä jotain jonka takia uhrata nykyinen perhe. Miksi tämän piti mennä näin? Mitä teen?
Lasten aikaan olemme "asiallisia", mutta tunteeni ailahtelevat ja on pakko vetäytyä "piiloon".
Elän epätietoisuudessa kulissiarkea. Enää en toivu samalla lailla kuin aiemmin.
Onneksi olen saanut näkemystä ja lohtua palstan keskusteluista. En ole valitettavasti ainut.

Onko asiat edenneet mitenkään?
Toisen syyttely ei ole mitenkään tavatonta, kun omat jauhot pussissa eivät ole puhtaat

Niiina3 kirjoitti 1.4.2016 13:9

Kamalaa lukea, kuinka moni tämän saman tunteen kanssa joutuu elämään.
Olen itse eri elämäntilanteessa kuin suurin osa teistä muista kirjoittaneista. Olen avoliitossa mieheni kanssa ja suhde on jatkunut vasta 2 vuotta. Olemme vasta 25 vuotiaita. Sain viime viikolla tietää pettämisestä, kun vahingossa näin hänen puhelimestaan kaverilta tulleita viestejä joissa puhuttii jostakin asiasta jota minä en olisi saanut tietää. Kaksi päivää pidin asiaa sisälläni ja itkin peloissani ystävälleni. Pahin mitä oisin voinut kuvitella, oli kuitenkin pusu tai takapuolen puristus vitsinä. Totuus oli kuitenkin toinen. Mies kertoi ensin, että kyseessä oli vain pusu tuntemattoman naisen kanssa, josta murruin täysin ja olin aivan tolaltani. Lopulta mies kahden päivän kuluttua paljasti, että tämä pusu oli tapahtunut jo aiemmin ja kahdesti, mutta kyseisenä viikonloppuna hän oli harrastanut seksiä yhteisen kaverimme kanssa. Kaveri on hänen opiskelukaverinsa ja samalla luokalla ja aina samassa ryhmässä. Lopulta sain tietää että kaikki tapahtui minun syntymäpäivänäni ollessani toisessa kaupungissa ystäväni kanssa. Mies toi naisen meidän kotiimme. En voi enää kuvitellakaan asuvani siinä asunnossa kaiken keskellä.

Minun tilanteeni on erilainen kuin 20 avioliittovuoden jälkee, tiedän sen. Mutta tuntuu silti että koko maailma on musertunut ja kaikki on rikki. Meillä oli koko elämä edessä. En ole suhteen alkamisen jälkeen epäröinyt hetkeäkään, tiedän että hän oli minulle se oikea. Olin suunnitellut jo koko elämme valmiiksi ja odotin kihlasormusta. Lapsien nimet on jo päätetty ja tulevaisuudesta puhuttu jatkuvasti. Säästin myös yhteiseen omakotitaloomme. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään. Ei tulevaisuutta.

Kaikesta huolimatta rakastan avomiestäni eniten maailmassa. Toivoisin kuulevani teiltä jonkin näköisiä neuvoja, miten voin tästä tilanteesta selvitä ja saada suhteemme toimimaan. Mieheni väittää että ei tiedä miksi petti, ajoittain tuntui kuulemma että ollaan enemmän ystäviä. Hän kuitenkin on äärettömän pahoillaan ja kertoo rakastavansa minua. Miten tästä voi jatkaa eteenpäin? Kuinka voin oppia taas luottamaan? Tällä hetkellä ajatus tavallisesta elämästäkin on vaikea. Kaikkea pahentaa se, että mieheni joutuu väistämättä tapaamaan tätä toista naista päivittäin, koska opiskelevat samalla luokalla.

Onko mahdollista saada kaikki vielä takaisin? En voi kuvitella elämää ilman häntä. Kaikki on kuitenkin nyt rikki. Oma koti ja elämä häpäisty pahimmalla mahdollisella tavalla.

Mikä tilanne teillä on nyt?
Kysyit, onko mahdollista saada kaikki vielä takaisin. En tiedä mitä " kaikki" sisältää. Kaikki ei ehkä palaudu enää ennalleen, joku muuttuu, ainakin sinä. Ja toivottavasti myös miehesi, ettei tapahtuma toistu.
Kun lukee kirjoitustasi, sinusta huokuu jotain hyvin luottavaista ja "viatonta", sääli että miehesi rikkoi sen.
Ymmärrän myös hyvin, että koet kotisi " liatuksi", se muistuttaa sinua tuosta teosta. Koti on "pyhä" paikka, turvapaikka. Ei se varmasti enää turvapaikalta tunnu, kun unelmasi pirskottiin siellä.

Mitä neuvoksi. Anna asialle aikaa. Asiat ovat nyt muuttuneet, mutta se ei tarkoita sitä, ettei sen päälle voi myös rakentaa jotain uutta. Ja elämä jatkuu kyllä ilman miestäsikin, vaikket osaa sitä kuvitella. Mutta älä hätkiköi. Mieti rauhassa. Anna ajatuksesi selviytyä. Tulevaisuus sinulla on, mutta millainen, sitä ei voi ennustaa. Sinulla oli haavemaailma, ihana mies, omakotitalo, lapset, joilla nimet valmiina, mutta se oli haavemaailma. Ei haaveilu väärin ole, mutta, laulun sanoin, Tämä on totta. Nyt on käsiteltävä todellisuutta, ei haavetta. Ja ehkä joskus haaveesi toteutuvatkin, ei voi tietää. Mitä yritän sanoa on, että nyt teidän tulee hoitaa nykyisyyttä, jotta tulevaisuus yhdessä ylipäänsä on mahdollinen. Ja sinun tulee miettiä, selviätkö sinä tämän todellisuuden kanssa.

Kiitos vastauksista ja tuesta. Täällä tilanne on ajan myötä hiukan tasoittunut, mutta päivittäin asiat pyörii mielessä ja saan usein itkukohtauksia ja olo tuntuu masentuneelta. Olemme avomieheni kanssa yhdessä ja yritämme. En pysty rakentamaan uutta tulevaisuutta tässä kodissa, joten muutamme kesällä uuteen asuntoon. Tuntuu tavallaan pahalta jatkaa elämää ja rakentaa uutta kotia, kun tietää miksi niin päädyttiin tekemään.
Mies kyllä yrittää parhaansa mukaan tukea minua masennustunteideni kanssa, mutta hänkin on henkisesti aivan loppu. Viimeaikoina en ole saanut tarvitsemaani tukea ja ymmärrystä, kun mies alkaa olla turhautunut vakuuttelemaan,että rakastaa eikä petä enää. Mutta mistä minä sen voin tietää? Pelkoa lisää nykyinen tilanne, kun molemmat ollaan väsyneitä ja uupuneita tähän. Jos mies petti minua kun "kaikki oli hyvin", miksi hän pysyisi rinnallani nyt, kun kaikki on huonosti ja jokainen päivä on taistelua.
Viime päivinä olo on ollut huonompi, koska joudun nyt kohtaaman ensi kertaa tilanteen, jossa mieheni lähtee ulos juhlimaan ilman minua. Pelkään, että kaikesta uupuneena kynnys pettää uudelleen on todella matala. Mieheni tietenkin vakuuttelee koko ajan, että ei ikinä aio tehdä samaa virhettä uudestaan.
Pelästyin itse myös omia tunteitani. Ennen en vilkaissutkaan muita miehiä, mutta nyt huomasin juttelevani kiinnostuneena uuden salikaverin kanssa. Tuntui hyvältä saada huomiota muilta miehiltä.
En tiedä, kuinka meidän käy. Aikaa tarvitaan ainakin paljon.
Kaipaan edelleenkin hyviä neuvojanne! Tuntuu välillä lapselliselta surra tätä omaa tilannettani,kun lukee teidän monta kymmentä vuotta naimisissa olleiden tarinoita. Toivon teille kaikille jaksamista ja parempia päiviä!

Niina:

Kehoittaisin, että haet tukea jostain muualta. Ja pian. Ja paljon. En siis kehota kääntymään kokonaan pois miehestäsi, mutta hän ei pysty kannattelemaan teitä molempia. Se tuntuu ehkä epäreilulta, koska hänhän se petti, mutta karu totuus on, että siihen ei vain pysty kukaan ja ennemmin tai myöhemmin homma romahtaa. Miehesi tarvitsisi tukea myös ja jostain muualta kuin sinulta. Toki teidän on syytä puhua ja tukeutua toisiinne, mutta jonkin verran tarvitsisitte paineen purkua ulkopuolelta, ystävistä, terapeutista tai vastaavasta.

Meillä homma meni miehen pettämisen jäljiltä ensin aika lailla noin. Minä olin hajalla ja mies joutui kannattelemaan minua, mikä kiristi hänen jaksamisensa äärimmilleen. Siihen päälle hänen omat opiskeluongelmansa ja -ahdistuksensa, joten loppujen lopuksi koin, aivan kuten sinäkin, etten todellakaan saanut tarvitsemaani tukea. Jäin yksin. Ja siinä kävi sitten niin, että päädyin itse pettämään miestäni - en kostoksi vaan siksi, että tunnetyhjiössäni ihastuin. En oikeastaan kadu sitä, koska se fiilis oli kuin olisin ollut kuukausia autiomaa, joka puhkeaa kukkaan ja toisaalta tunsin, että en enää ollut se surkea ruikuttaja vaan minulla oli jotain omaa, joku muukin saattoi innostua minusta.

Ongelma vain on, että mieheni kanssa tilanne kärjistyi taukoon ja sitten lähes eroon. Ei itse asiassa pettämiseni vuoksi vaan siksi, että minä halusin lähteä, olla itsekseni ja olin hirveän vihainen miehelleni, koska koin hänen tosiaan henkisesti hylänneen minut toipumaan yksin. Me tosin saimme asiamme sitten kuitenkin paikattua ja tätä nykyä olemme onnellisesti rakastuneita eikä joku pelehtiminen muualla edes ole niin iso asia meille enää, edes. Mutta se on vähän toinen tarina, en nyt mene siihen.

Pointtini on, että sinun tilanteessasi on ihan normaalia vilkuilla muita ja oikeastaan se on normaalia muutenkin. Ehkä vähän kannattaa pitää varansa nyt kuitenkin, koska useimmat ihmiset eivät varmaan käsittele kumppaniensa pettämisiä yhtä hyvin kuin oma mieheni... (Toisaalta, en kyllä tiedä, missä homma olisi, jos en olisi seikkaillut omiani. Se vahvisti minua monella tapaa ollessani heikoimmillani.)

No, eniveis. Tosiaan, kannattaa hakea apua ja tukea muualtakin, vaikka jatkaa käsittelyä puolisonsa kanssa. Pelko on normaalia, mutta sen kanssa on oikeastaan pakko elää, jos aiot jatkaa miehesi kanssa. Siis aluksi, kuten näet, miehesi vakuuttelut evät sitä pelkoa poista. Siihen auttaa vain aika.

Niiina3 kirjoitti 27.4.2016 23:36

Kiitos vastauksista ja tuesta. Täällä tilanne on ajan myötä hiukan tasoittunut, mutta päivittäin asiat pyörii mielessä ja saan usein itkukohtauksia ja olo tuntuu masentuneelta. Olemme avomieheni kanssa yhdessä ja yritämme. En pysty rakentamaan uutta tulevaisuutta tässä kodissa, joten muutamme kesällä uuteen asuntoon. Tuntuu tavallaan pahalta jatkaa elämää ja rakentaa uutta kotia, kun tietää miksi niin päädyttiin tekemään.
Mies kyllä yrittää parhaansa mukaan tukea minua masennustunteideni kanssa, mutta hänkin on henkisesti aivan loppu. Viimeaikoina en ole saanut tarvitsemaani tukea ja ymmärrystä, kun mies alkaa olla turhautunut vakuuttelemaan,että rakastaa eikä petä enää. Mutta mistä minä sen voin tietää? Pelkoa lisää nykyinen tilanne, kun molemmat ollaan väsyneitä ja uupuneita tähän. Jos mies petti minua kun "kaikki oli hyvin", miksi hän pysyisi rinnallani nyt, kun kaikki on huonosti ja jokainen päivä on taistelua.
Viime päivinä olo on ollut huonompi, koska joudun nyt kohtaaman ensi kertaa tilanteen, jossa mieheni lähtee ulos juhlimaan ilman minua. Pelkään, että kaikesta uupuneena kynnys pettää uudelleen on todella matala. Mieheni tietenkin vakuuttelee koko ajan, että ei ikinä aio tehdä samaa virhettä uudestaan.
Pelästyin itse myös omia tunteitani. Ennen en vilkaissutkaan muita miehiä, mutta nyt huomasin juttelevani kiinnostuneena uuden salikaverin kanssa. Tuntui hyvältä saada huomiota muilta miehiltä.
En tiedä, kuinka meidän käy. Aikaa tarvitaan ainakin paljon.
Kaipaan edelleenkin hyviä neuvojanne! Tuntuu välillä lapselliselta surra tätä omaa tilannettani,kun lukee teidän monta kymmentä vuotta naimisissa olleiden tarinoita. Toivon teille kaikille jaksamista ja parempia päiviä!

Hienoa että on harrastus jossa tavata uusia tuttavuuksia. Hienoa että näet ympärilläsi muitakin - miehiä. Huonona hetkenä on ihana haaveilla menevänsä salille ja saada katse ja hymy. On kenen kanssa vaihtaa ajatuksia ja myöhemmin saada ihailuja onnistuneista treeneistä. Oma kokemukseni tuosta kumppanin tukemisesta petettynä herätti vihan tunteita. Sanoilla "ei se tee sinusta huonompaa" 😐. Kyllä minä ymmärrän sinun tunteesi😐. Voitasko vaan nyt unohtaa tämä asia😐. Kun en oikein virittynyt noista asioista, hän ärsyyntyi "minähän sanoin plapplappllaap", "eihän me olla sitä ja tätä". Sitten alkoi toisen osapuolen syyttely "valehtelee", "pyrkyri"😐. Vähintäänkin tuo välinpitämättämyys sai aikaan masentumisen ja niinkuin jossain aikaisemmin kerroinkin että masennukseen vaipuminen tuntui hyvältä kaiken sotkun keskellä, tuntuihan edes joltain. Nyt samassa tilanteessa antaisin kenkää "koko parvelle". Kukahan sittenkin hyötyi eniten pettämisestä, mietin. Psykiatri rahallisesti (yksityinen), luullen sieltä saavani "parempaa" tukea mutta niinhän ei ollut, kaikkea sitä kuvittelikin (taas). Terapia keskustelut olivat antoisia ja auttoivat askel askeleelta eteenpäin kuin myös aikoja sain kun tarvitsin. Psykiatri käynnit antoivat tilanteelle "arvokkuutta" sillä minua kuunneltiin, sain lääkkeet ja ajan koska tarvitsin eikä ollut pelkoa että jäisin yksikseni. Olenkin miettinyt sitä miten minun olisi käynyt oman välinpitämöttömyyteni kanssa. Jos olisin jättäyynyt vaan tilanteeseen "ei se mitään haittaa" asenteella olisin jäänyt polkemaan paikoilleni samaan lättiin. Ehkä olisin etsinyt itselleni pettämiskohteen, ehkä olisin sortunut johonkin riippuvuutta aiheuttavaan😐. Pelottaa koko tilanteen ajatteleminen. Masennus ja siitä selviytyminen oli kuitenkin voitto minulle itselleni. Kaikki terapia ja lääkärikäynnit, ylensyöminen ja lihominen oli kuitenkin vaan pikku juttu 😀. Enää jäi "helmemä" kokemuksien kirjavaan joukkoon "muuan mies" jonka yltiöpäinen seikkailunhalu saavutti määränpäänsä toisessa suhteessa🌻🙂🌻

Kiitos Theofano.
Jotenkin helpottaa kuulla konkreettisia kokemuksia myös muilta. Et kerro tarkemmin oman suhteesi nykyistä tilasta tai tuolloisesta elämäntilanteestasi, mutta pystyn silti samaistumaan.
Puhuin avomieheni kanssa tunteistani tässä yhden itkuisen keskustelun lomassa. Hän tivasi, mikä nyt on muuttunut, kun masentunut oloni tuli taas parempien päivien jälkeen takaisin. Sanoin suoraan, että olen tajunnut, että emme tosiaankaan välttämättä ole loppuelämäämme yhdessa ja pelkään pystynkö rakastamaan häntä enää samoin kuin ennen. Jotenkin turhauttaa sekin, että tuntuu kuin mies ei missään vaiheessa olisi voinut uskoa, että minä päätyisin eroamaan hänestä kaikesta tuskasta huolimatta.
Olen päätynyt itsekin ajattelemaan pettämistä. Välillä se tuntuisi jopa oikeutetulta. Kokea se, että minä voisin valita myös jonkun muun miehen. Että minua ei saisi pitää itsestäänselvyytenä. Tänään kuitenkin taas asiaa pohtiessani totesin, että joutuisin varmasti siitä vielä pahempaan kriisii. Oma menneisyys ja hyväksynnän etsiminen merkityksettömistä yhdenillanjutuista palaisi taas mieleeni. Arvoton olo tulisi siitäkin. Tietenkin ihastuminen olisi asia erikseen.
Puhuin miehelleni myös siitä, että tunnen jääväni yksin asian kanssa. Paras ja ainut läheinen ystäväni asuu toisessa kaupungissa, joten minulla ei tavallaan ole ketään. Mieheni suostui jo alkushokissa ehdottamaani terapiaankin, mutta tuntuisi sekin jotenkin lapselliselta, kun suhdetta on kaksi vuotta takana ja toisilla vaakalaudalla on 30 vuoden avioliitto.
Parempina päivinä uskon, että tästä selvitään. Huomaan puhuvani ensi vuodesta ja tulevaisuudesta entiseen tapaan. En kai osaa edes kuvitella vaihtoehtoa, jossa emme olisi yhdessä. Toivon vain, että tuska tästä helpottaa. Tulee itsellekin paha olo, kun iloisetkin keskustelut helposti ajautuvat mieheni pettämisen yksityiskohtien tivaamiseen ja moni päivä menee "pilalle". Tuntuu, että pieni etäisyys (vaikka viikko kaverin luona) voisi helpottaa ja saisi ehkä miehenikin taas ajattelemaa käytöstään. Tämä ei kuitenkaan töiden puolesta onnistu, enkä toisaalta halua elää viikkoa peläten, pettääkö mies minua kun en ole vahtimassa. Eiomille ajatuksilleen kuitenkaan mitään voi, vaikka haluaisinkin uskoa, ettei mies petä enää. 😞

Pettäjän , jolle sivusuhde on ollut kokeilu tai vahinko tai seikkailu - tulisi ymmärtää tunnustamisen(kin) jälkeen ettei petettyä voi ohittaa vaan kuittaamalla "yhden illan juttu". Vaikka pettäminen olisi ollutkin "vain yksi pano" ei sitä voi petetty ohittaa pelkällä olan kohautuksella, ei kaikki. Toisaaltaan mikäli pettäjä pitää puolisoaan itsestään selvyytenä, ei nää isoa tai pientä tuhoa suhteessa, vaan antaa oikeuden toisen tunteille olla masentunut, mielestäni kertoo isosta itsekkyydestä jopa kylmyydestä. Jokaisella meillä on oikeus omaan elämään ja omiin tunteisiin, oikeus olla arvokas ja kokea arvonantoa. Ei pidä unohtaa kolmatta osapuolta, mielestäni myös hänen tulisi olla vastuussa. Suhteissa ei ole häviäjiä eikä voittajia vaikka hetken voi tuntua siltä. Pettäminen ja uusi yritys ei omalla kohdallani johtanut muuhun kuin uuteen pettämiseen joten. - toisesta kerrasta selvisin naarmuitta, mutta, Toinen kerta oli itselleni vaikeampi tunnistaa koska tunteeni eivät häntä kohtaan olleet enää aidot ja puhtaat. Katselin ympärilleni muita miehiä ja pysähdyi keskustelemaan mutten kuitenkaan pettämään. Itsevarmuus kasvoi ja oma elämä alkoi rakentua aivan uudelle pohjalle. Myöskin varmuus joka uudelleen alkamisessa oli, oli jotain vahvempaa ja usko uudelleen alkamiseen myös vahvempi. En nää aivan huonona ratkaisuna "kokeilla" jatkaa ja elää vapaammin uudelleen rakennetussa suhteessa tietyin säännöin. Onhan perhe kuitenkin aina tärkeä jonka vuoksi kannattaa koota sirpaleet silloin kun se on mahdollista, aina ei.

Hämppis, en huomannutkaan viestiäsi.
Syyttely keskustelutilanteissa nimenomaan tuntuu pahalta. Ymmärrän kyllä, että ei mieskään voi henkisesti jaksaa ainaista huonotuulisuuttani ja itkemistä, mutta tuntuu, että se on väärin. Hänhän tämän on aiheuttanut ja hän lupasi minua tukea, kun tähän suhteeseen päädyin jäämään. Mieskin on kuitenkin viimepäivinä tullut puhumaan asiasta ja pyytänyt anteeksi omaa käytöstään. Hänkin on vain uupunut. Tuntui pahalta, kun hän yhtenä päivänä sanoi, että koulussa olo (erossa minusta, ja usein tämän toisen naisen kanssa samoissa piireissä) on hänelle kuin lomaa, kotona hän voi pahoin. Mutta niin voin minäkin! Ihan sama olenko koulussa vai kotona vai matkalla kauppaan. Saatan törmätä tähän toiseen naiseen koska vain ja näinkin on jo pari kertaa tapahtunut. Ahistaa suunnattomasti mennä yliopistolle, koska pelkään omaa reaktiotani tämän naisen nähtyäni. Aikaisemmin suru ja itseni vähättely on tästä ollut seurauksena.
Hienoa, jos sait apua terapiasta. Itse yritän vielä selvitä ilman, mutta saa nähdä miten käy.

Niina3:

No siis, meidän suhteemme oli ja on yhä ehkä vähän erilaisen verrattuna muihin tällä palstalla pyöriviin. Täällä monogamian korostus on hyvin voimakasta ja sinäkin esim. sanot, ettet ollut vilkuillutkaan muita miehiä. Meidän suhteemme oli jo silloin hieman vapaampi, esimerkiksi suudelmat ja kiehnääminen olivat ok ja nyt suhteemme on vielä vapaampi, joskaan ei täysin avoin. Minun puolestani mies saa tosin vaikka harrastaakin seksiä muiden kanssa, ei se ole minulta pois ja koen elämän rennommaksi, kun hyvinvointini ei ole kiinni siitä, mitä mieheni tekee tai on tekemättä. Mutta eihän tämä kaikille sovi.

Silloin muinoin tilanteemme oli ihan normaali, joskin varmaan vähän valju siinä vaiheessa, kun mies petti. Mitään erityistä syytä ei ollut, tilanne vain meni humalassa hieman pidemmälle kuin mikä oli sovittu rajaksi - siis tosiaan vain hieman, ei loppuun asti. Kyllähän minä silloin siitä otin valtaisan angstikohtauksen, kuten kerroinkin, vaikka nyt jälkikäteen ajattelen, että se oli turhaa. Mutta ehkä se sitten piti käydä läpi, että kasvaisi.

Aina on olemassa mahdollisuus, ettette ole lopun elämäänne yhdessä. Aina on mahdollisuus, että miehesi pettää uudestaan tai sinä rakastut toiseen tai mitä ikinä. Elämää oikeastaan helpottaa, jos nämä asiat hyväksyy eikä pidä niiden tapahtumista maailmanloppuna. Mielestäni erehdyt, kun sanot, ettei omalle ajattelulleen mitään voi. Jos näin olisi, psykiatria ja muu mielenterveyshoito olisi aika turhaa, koska ne pohjimmiltaan perustuvat juurikin ihmisten ajatusmallien muuttamiseen. Ja totuus on, että se, mille et voi mitään on sinun miehesi - koska et voi millään hallita sitä, mitä miehesi tekee. Se, mihin VOIT vaikuttaa, olet ainoastaan oma itsesi, tekosi ja ajatuksesi. Eivät ne yhdessä yössä muutu, tietenkään, mutta harjoittelemalla voit ajatuksiasi muuttaa, jos haluat.

Toisekseen, vaikka ymmärrän hyvin epäreiluuden tuntemuksesi ja sen, että miehesi ilmaukset hänen pahasta olostaan tuntuvat sinusta ikäviltä, kehotan kuitenkin vastaanottamaan ne. Miehesi kuitenkin avoimesti puhuu sinulle, mikä on asia, jota on syytä vaalia, vaikka jotkut asiat, mitä hän sanoo, tuntuisivatkin ikäviltä. Ei ole parisuhteenne etu, jos miehesi ei sinun tunteitasi säästääkseen enää puhusi todellisista fiiliksistään. Kyllä, tilanne on hänen syytään ja minuakin aikanaan otti päähän kuin pientä apinaa se, että mies tuntui pääsevän "helpommalla" kuin minä, vaikka homma olikin hänen syytään. Mutta mitä se minua auttoi, se märehtiminen? Päädyimme vain sotkemaan asiamme kahta pahemmin ja eron partaalle. Miehesi on syypää, mutta hänkin on vain ihminen eikä jaksa loputtomiin. Aivan, kuten sinäkään et jaksa loputtomiin. Tätä on ehkä karua sanoa, mutta jos haluat aidosti jatkaa miehesi kanssa, jossain vaiheessa syyttäminen on lopetettava. Vaikka se tuntuisi epäreilulta. Teillä tosin paljastumisesta on vasta vähän aikaa ja yleensä rauhoittumisessa menee aikaa eli ei tarvitse nyt heti pakottaa itseään siihen. Pikkuhiljaa.

Mutta niin tai näin, etupäässä oleellista on se, että onnesi ja hyvinvointisi ei tulisi olla kiinni siitä, mitä mies tekee.

Jos aikajanoista haluat esimerkkiä niin meillä meni miehen pettämisen paljastumisesta ehkä noin 6 kk siihen, että itse petin, siitä ehkä 4 kk ja lähes erosimme. Siitä eteenpäin paikkailimme asioita ehkä vuoden ajan ennen kuin voisi sanoa, että olimme suht koht kuivilla, vaikka vielä kestä vuoden tai pari ennen kuin en enää satunnaisestikaan kiukutellut miehelleni kuvioon liittyvstä asioista (tai itsekseni, en suinkaan aina avautunut enää miehelleni tuossa vaiheessa - ei ollut järkeä tehdä niin). Koko hommasta on nyt suunnilleen kuusi vuotta ja kuten todettua, en edes muistele pahalla enää.

Hei te kaikki petetyt 😭
Meillähän paljastumisesta/suhteesta tulee nyt neljä vuotta aikaa. Alku-ajan paljastumisen jälkeen elin shokissa, useita viikkoja.
Nyt pystyn jo tarkastelemaan tilannettamme eri tavalla. Asia ei ole mielessä enää, kuin silloin tällöin.
Kuitenkin jäi paljon avonaisia kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan tule saamaan vastausta.
Paljastuminen tapahtui siten, että vaistosin miehessäni jotain outoa. Noin parisen kuukautta kyselin asiasta ja ainoa, mitä jäi käteen, oli minun leimaamiseni vainoharhaiseksi.
Yllättäen mies ei kestänytkään enää syyllisyyttään, vaan vähitellen tunnusti kaiken. Kyseessä oli intiimiksi asti mennyt suhde perheemme tuntevan, miestä vanhemman naisen kanssa.
Puhelimen piilottelu ja isot puhelinlaskut olivat minulle signaaleja, samoin uusien vaatteiden hankinta.
Tiettyjä ristiriitaisuuksia jäi kuitenkin kaivamaan mieltä: miehen sanojen mukaan suhde kesti kolmisen kuukautta. Kuitenkin hän myös sanoi, että suhde oli jo ohi, kun hän jopa nukkui puhelin taskussaan. Edellämainittua kesti n. kolmisen kuukautta. Tästä päätellen suhde on kestänyt pidempään. Voi olla, että jopa vuoden tai kaksi. Olin tuolloin vakavasti sairaana ja ymmärrettävästi huomiokykyni ei ollut paras mahdollinen.
Ensin asia esitettiin ystävyytenä. Pian selvisi, että seksiäkin oli harrastettu.
Ensimmäisen vuoden paljastumisensa jälkeen mies hyvitteli tekoaan ja ei halunnut missään nimessä erota.
Sen jälkeen alkoi poikkeuksellinen ärtymys hänen käytöksessään: tuntui, että tein mitä tahansa, tein sen väärällä tavalla.
Tätä kesti jonkun aikaa toista vuotta.
Mutta tämän hetkiseen tilanteeseen: mieheni mielestä hän rakastaa minua ja on tyytyväinen avioliittoomme, jota muuten oli pettäessäänkin. Pettämistä ennen hänellä itsellään oli huono olla oman itsensä kanssa. Tätä hän ei kuulemma pystynyt minulle kertomaan, sillä olin hänen mielestään niin urheana sietänyt sairauteni aiheuttamat kivut ja hoidot.
Eihän se ihan niinkään mennyt: en vaan halunnut kuormittaa läheisiäni omilla ikävillä tuntemuksillani.
Siihen saumaan tuli tämä nainen ymmärtäväisenä siitä, miten raskasta meillä on, kun sairastuin. Empaattisuus johti suhteeseen.
Mutta itseeni: en tiedä, mitä tunnen miestäni kohtaan ihan oikeasti. Sairauteni myös on ja tulee olemaan osana elämäämme. Olen ehkä rakentanut ympärilleni suojamuurin, ettei minua voisi ainakaan mieheni satuttaa enää.
Elämme arkipäivää ilman riitoja, kuten ennenkin. Vaikka ehkä luotankin mieheeni, silti en uskalla heittäytyä tähän suhteeseemme mukaan täysillä enää. Olemme harrastaneet seksiä, vaikken tunne halukkuutta miestäni kohtaan ollenkaan. Myöskään mitään menettämisen pelkoa minulla ei enää ole. Päällimmäisin tunne avioliittoamme ajatellessani on suru 😭
En tiedä, vaikuttaako minuun se, etten vieläkään usko tietäväni koko totuutta mieheni paljastuneesta suhteesta? Tämä oli toinen kerta uskottomuutta miehen taholta, jonka tiedän mutta onko suhteita ollut pitkin avioliittoamme? Miehen reissutyö aiemmin on mahdollistanut sen, että asioiden salaaminen on ollut helpompaa.
Mietin, miten kauan jaksan tätä "jalka ulko-oven välissä"-tilannetta???
Tavoitteeksi itselleni olen asettanut ajankohdan, jolloin nuorinkin lapsi lentää ulos kotipesästä maailmalle ☺️❤️
Sen jälkeen on ratkaisun aika 😐