Retrotyttö: voin täysin samaistua kokemukseesi, sillä tausta meillä on sama: mies yrittäjä, ympäripyöreitä päiviä teki, kunnes olo alkoi tuntumaan oudolta kesän kääntyessä syksyyn: tähän saumaan tuli sitten "empaattinen" tuttavamme, joka vakavasta sairastumisestani aloitti keskustelut mieheni kanssa ja tämä johti lyhyeen suhteeseen, intiimiin sellaiseen.
En tehnyt heti päätöstä suhteemme kohtalosta ja pahimman kriisin tasoituttua elämämme on nyt kääntynyt parempaan suuntaan.
Luottamus on hakusalla mutta toista ei voi omistaa, joten en kyttää hänen menojaan/puhelujaan. Hän tietää, että yksikin virhe ja tämä liitto on ohi.
Nyt voin psyykkisesti paremmin ja olen jopa voimaantunut kokemuksestani. Tiedän pärjääväni ilman miestäni, joten läheisriippuvainen en ole.
Pahin oli ensimmäinen vuosi mutta se sisälsi myös paljon keskusteluja avioliitostamme. Myös vanhat ikävät kokemukset käytiin läpi, eli ei mitään niin huonoa, ettei myös jotain hyvääkin.
Silti en ymmärrä pettämistä tai näitä kolmansia osapuolia, jotka hakeutuvat suhteeseen varatun ihmisen kanssa. Oma naimisissaolokaan ei tuolle tuttavallemme ollut este, eikä se, että hän on miestäni vanhempi mummoihminen 😐
Voimia teille kaikille omassa taistelussanne selviytymisen puolesta 🙂🌻
Myös aika tekee oman tehtävänsä: juuri sen vuoksi ehkä ei kannata tehdä hätäisiä päätöksiä. Mutta mikäli pettäminen jatkuu, on masokistista jäädä sellaiseen suhteeseen ☹️

Terve.
Onnekseni löysin tälläisen keskutelufoorumin 🙂
Niin, tunteet ailahtelevat asioiden selvittäminen ei etene tyydyttävästi
avovaimoni kanssa..Kirjoitan apuja täältä, ehkä osa menee analyysin ja toteamisen puolelle.
Taustaa. Olen ollut kumppanini kanssa yhdessä vajaa 20 vuotta, jonka aikana
olemme saaneet kolme lasta, ovat alakouluikäisiä. Kumppanini on jonkin verran minua vanhempi jos sillä on jotain merkitystä.
Suhteessa on ollut ylä- ja alamäkiä ja arki on ollut kiireistä, kuten yleensä.
Molemmat olemme työelämässä, mutta kumppanini on ollut aktiivinen kouluttautumaan
ja harrastamaan kaiken ohessa.
Hän on tarvinnut aikaa opiskeluun ja myös matkusteluun jota hän rakastaa. Kaverien kanssa käynyt. Joten en ole halunnut häntä estää siinä. Olen luottanut häneen, en halunnut päästä eroon. Omat menot melko vähäisiä.
No pikku hiljaa arki on ollut kiireisempää vaikka lapset ovat kasvaneet.
Viimeiset 6 vuotta puolison ajanvietto tuntui kuluvan sosiaalisen median, opiskelun
ja television ääressä, josta en taas itse välittänyt.
Olin vihjaillut asian tiimoilta, että olenhan minäkin olemassa ja että vois tehdä muutakin.
Mutta kun se tuntui olevan tärkeää. Kipinä taisi olla jo himmenemässä. Olin "mustasukkainen" em. asioille. Halusin avoimmuutta, mutta vastaus oli ettei ole mitään salattavaa, vaikka hän ei näytä fb-profiiliaankaan.
No romantiikkaa oli, mutta nukkumaanmenoaika tuntui olevan usein vastassa. Spontaania hellyytä oli jonkin verran.

Hoidan itse paljon kotitöitä vaikka itse sanonkin. Ruoanlaitto, siivous ja lastenhoito,
koska halusin antaa aikaa puolisoni tehdä askareitaan ja muutenkin se oli minusta luontevaa. Oli toki yhteistäkin kodinhoitoa.

Mutta jotta pysytään aiheessa niin ensimmäinen kriisi sattui n. 5v sitten kumppanini
ulkomaanmatkan jälkeen.
Puhelin eli uutta elämää. Se soi usein ilman että puolisoni vastasi siihen. Puolisoni sanoi että mikä lie kaupustelija. Näin että numero oli ulkomaalainen. Viestejä tuli, joista minun riitti nähdä vahingossa yksi. Siinä ikävöitiin takaisin jne.. Olin tolaltani. Puolisoni selitti että se oli heidän taksikuski jolle piti antaa numero, joka sitten soittelee perään.. Enhän minä hänen kännykkäänsä voinut tutkia, yksityinenhän se on. Mikä oli totta?
Siinä elin kuukausia sumussa, raivosin, inhosin, yritin selittää tapahtunutta ajatellen lopulta
ettei mitään ole tapahtunut.
Kun kumppani väittää, ettei ole mitään selitettävää. Luottamus oli murentunut, ei mennyt. Suhde kylmeni jonkin verran.
Elimme arkea, matkustelimme yhdessä hieman jne. Lapset kasvoivat.

Viime viikolle asti olin lähes "unohtanut" em. tapahtuman, kunnes huomasin jäljen hänen kaulallaan, sellaisen heikon mutta kuitenkin se näytti fritsulta. Tiesin etten ole sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa tunteita ei voinu kuvata, etovaa raivoa, pettymystä ihan yhtä sekamelskaa. En raivonnut fyysisesti. Tivasin asiaa eikä kumpanini kertonut juuta eikä jaata. En saanut suoraa vastausta. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt jälkeä.
Hän sanoi että "miten se minua kiinostaa!" Tunnen itseni niin tyhmäksi ja petetyksi. Tyhmäksi MINUA sanottiin.
Miksi kumppani ei voi sanoa suoraan,mikä olisi pitänyt tehdä ajat sitten eikä antaa tulla kokolaidalla.
Kaikenlaisia keskusteluja on käyty, mutta en osannut tälläistä odottaa. Haluan vastauksia mitä kumppani ei kerro suoraan. Signaali on kuitenkin ilmassa.
Viimeisen kuukauden kumppanini on ollut kireämpi ja tiuskinut varsin pienistä asioista. En tiedä. En halua
perheeni hajoavan epäilyn takia. Tuntee vain itsensä niin tyhmäksi koti-isäksi, joka ei juuri baari-illoista ole välittänyt ja jonka tukiverkko on olematon.

Joillekkin teistä lukijoista tämä olisi selvä peli, itse en saa jalostettua vielä asioita. Tunteet vellovat.
Puolisoni puhuu molempien onnellisuudesta (nyt vasta) ja että minunkin pitäisi käydä menoilla enempi.
Suhde on muka platoninen. Väittää ettei hänellä ole ketään. Syytähän on minussakin, mutta tämä on raakaa.
Olen saanut syyttelyä en vastauksia. En tiedä onko tälläisä ollut pitkään.
Olen saanut lypsää vastauksia.
Jos kumppanillani on onnea muualla niin sanoisi, mutta näin ei kuulemma ole.Tämä vaivaa erityisesti.
Onko hänellä jotain jonka takia uhrata nykyinen perhe. Miksi tämän piti mennä näin? Mitä teen?
Lasten aikaan olemme "asiallisia", mutta tunteeni ailahtelevat ja on pakko vetäytyä "piiloon".
Elän epätietoisuudessa kulissiarkea. Enää en toivu samalla lailla kuin aiemmin.
Onneksi olen saanut näkemystä ja lohtua palstan keskusteluista. En ole valitettavasti ainut.

Sain reilu kuukausi sitten tietää, että miehelläni on ollut lyhyt suhde työkaverinsa kanssa. Tämä eronnut nainen on samanikäinen kuin minä, eli ei mikään tyttönen enää. On töissä miehisellä alalla ja sellainen "kaikkien miesten kaveri". Olemme olleet naimisissa yli 20 vuotta ja koko asia tuli minulle täytenä yllätyksenä, mielestäni meillä meni mieheni kanssa ihan hyvin. Kun mies sitten kertoi suhteesta, asuimme reilun viikon erillään, suoraan sanoen ajoin hänet pois kotoa...
Nyt sitten yritetään yhdessä. Se nainen on taakse jäänyttä elämää, tosin on tehnyt kaikkea ilkeyksiä perheellemme, lähinnä lähetellyt minulle inhottavia viestejä. Mies ei halua olla enää missää tekemisissä naisen kanssa, lähinnä "laittaa pään pensaaseen piiloon". En tiedä, jaksanko tämän asian kanssa. Minusta tuntuu, että leikimme arjessa, kuin asiat olisi ennallaan, mutta välillä minua ihan inhottaa katsella miestäni. Ja tunnen niin äärettömän suurta vihaa tuota toista naista kohtaa, mutta usein myös miestäni kohtaan. Olen masentunut, en saa oikein mitään aikaiseksi. Lapset (jo isoja) painostava minua antamaan isälleen vielä mahdollisuuden ja totta puhuakseni, minua pelottaa ajatus siitä miten tulisin yksin toimeen.

Kuulostaa niin tutulta 😳 Meitä taitaa olla monia, joille pettäminen tulee yllätyksenä. Kun menee ihan ok, niinkuin elämä nyt menee.

Selviät tästä kyllä, kun annat ajan kulua ja itse haluat selvitä. Toki paljon muuttuukin, sinussa ja suhteessa, mutta... Ota se avoimin mielin vastaan. Lue pettämisestä ja siihen johtavista syistä. Juttele jonkun kanssa, myös miehen. Hän varmaan tajuaa virheensä, joten toisaalta asian kaivelu pitää jättää jossain vaiheessa. Ottakaa etäisyyttä mutta olkaa myös yhdessä? Yrittäkää rakentaa uutta ja elää hetkessä? (sitä itse opettelen...)

Meillä toinen nainen tolkutti miehelle, ettei ero nyt ole niin kauhea juttu. No haluaisin nähdä ne helpot erot? Mietit, pärjäisitkö yksin. Pärjäisit varmasti, jos niin päätät. Onkin vain päätettävä. Jos mies palasi luoksesi... Mitä menetät, jos annatte uuden mahdollisuuden toisillenne?

Ja laita estot puhelimeen ym, jos toinen nainen ahdistelee. Älä lue viestejä tai lukekaa ne miehen kanssa yhdessä.

Yhdessä eteenpäin ainakin hetken matkaa, vaikka nyt olet syvissä vesissä. Anna itsesi nousta sieltä! Yksi elämä!

☺️❤️

Kiitos 1Maisa 🙂🌻
Ehkä pitää vaan antaa ajan kulua. Tekisi mieli mennä elämässä eteenpäin ja suunnitella tulevaa, mutta kun en tiedä pääsenkö tästä yli. Mies on sen oloinen, että jo toivoo asian jäävän vähitellen unohduksiin eikä pidä siitä, että välillä sanon jotain pettämiseen liittyvää. Minulle vaan kun tämä reilu kuukausi on ollut todella lyhyt aika enkä voi antaa asian vielä olla. Mielestäni minullakin pitää olla oikeus käsitellä tunteitani ja puhua niistä eikä vain olla hiljaa ja toivoa parempaa. Ja en todellakaan nalkuta asiasta tai haasta riitaa, mutta pari kertaa viikossa on pakko sanoa jotain.
Tuntuu niin pahalta, että jotenkin tunnen syyllisyyttäkin tästä pettämisestä. Enkö ole ollut tarpeeksi hyvä vaimo? Mitä mieheni etsi tästä toisesta naisesta joka ei todellakaan ole mikään prinsessa ja nähtävästi on vähän hullukin? Pitääkö minun nyt jotenkin muuttua ja jos pitää, niin en ole varma haluanko.

Enuskotätä: sinulla ei ole mitään aihetta syyllisyydentuntoihisi: miehesi petti, et sinä.
Ja mitä tulee tuon pettämisen käsittelyyn: sinulla on täysi oikeus puhua asiasta. Luottamuksen pettäminen parisuhteessa on niin ISO asia, ettei siitä kuukaudessa kukaan toivu.
Miehesi on raukkamainen yrittäessään vältellä puhumista. Hänen täytyy kertoa nyt KAIKKI ja antaa sinulle vastaukset mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin.
Miksi roolit kääntyvätkin usein väärinpäin: pettäjästä tulee tilanteen haltija ja petetty joutuu jopa pyytelemään anteeksi olemassaoloaan.
Jos on miestä mennä tekemään toiselle noin likainen temppu, niin täytyy sitä myös löytyä asian jälkipuintiin. Ei elämässä pääse niin helpolla, että selitykset ovat tasoa;" en tiedä, mikä minuun meni ja etten ajatellut loukata sinua."
Ihminen on tunteva yksilö mutta tekonsa hän pystyy valitsemaan y😞

enuskotätä kirjoitti 25.3.2016 20:23

... Pitääkö minun nyt jotenkin muuttua ja jos pitää, niin en ole varma haluanko.

Sinulla on toipuminen vasta kovin alkutekijöissään ja olo lannistunut ja surullinen, koska onhan mennyt rikki paljon sellaista, mitä ei koskaan olisi voinut kuvitella menevän. Mutta kyllä sinä selviät siitä! Kipeää ottaa, mutta voit oppia nyt paljon. Itsestäsi, elämästä...

Mutta älä lähde sille tielle yhtään, että syyttäisit itseäsi siitä, että miehesi petti sinua, koska rakentavampiakin keinoja on olemassa korjata parisuhdetta tai omaa huonoa oloa siinä... Mikä siinä sitten onkin, että joillakin virta vie eikä muka mitään mahda 🙄 Joku ystävä sanoi, että ehkä meidän avioliittomme tarvitsi tällaisen törmäyksen, jotta mikään muuttuu. Pienempi tönäisy ei olisi riittänyt... No tiedä häntä. Mutta onpa tullut mietittyä kaikenlaista ja kunnolla tutustuttua itseensäkin. Siltä osin ei ollenkaan huono juttu tässä 45 vuoden iässä lasten lähdettyä maailmalle...

Kun tutustut asiallisiin sivuihin netissä ja etsit käsiisi kirjoja pettämisestä, tulet tietämään, että saat ja sinun pitääkin jonkin aikaa saada puhua tapahtuneesta. Mutta ei loputtomiin. Ei se tee hyvää sinullekaan. Elämä ei kuitenkaan lopu siihen, että luottamus menee (vaikka pitkään tuntuu siltä...). Toki moni asia vaikeutuu ja se suututtaakin, mutta siihen suuttumukseenkin on oikeus. Sitten koitetaan katsoa eteenpäin, koska vie kyllä energiaa olla vihainenkin
😋

Ja ihmiset tekevät virheitä. Oleellista onkin, mitä niistä opitaan? Ja tuohon ajatelmaasi, pitääkö sinun muuttua ja et tiedä haluatko... Pakko ei ole muuttua, mutta eiköhän se ole väistämätöntä jollain tasolla? Mutta älä muutu kenenkään mieliksi.

Suosittelen kuitenkin perkaamaan teidän suhteenne perukoita, kunhan laineet tasaantuvat. Elämä jatkuu, kun antaa sille mahdollisuuden 🌻🙂🌻

Minun kohdallani oli toisella osapuolella taustalla persoonallisuushäiriö. Ei todellakaan ollut helppoa aaltoilla mukana, tai kun toinen oli kuin tuuliviiri. Päätökset vaihtuivat hyvin nopeasti toisiksi. Sama tunteiden ristiaallokko toimi parisuhteessa. Kohde saattoi vaihtua ja pettäminen "parannuksenkin" jälkeen jatkua. Tällaisia ei voinut enää vaan kuittailla pelkkinä kavereina tai työtovereina. Valehteleminen jatkui ja jatkui ja jatkuu edelleenkin toisaalla. Olen aivan helpottunut suhteen päättymisestä.🙂👍

Kamalaa lukea, kuinka moni tämän saman tunteen kanssa joutuu elämään.
Olen itse eri elämäntilanteessa kuin suurin osa teistä muista kirjoittaneista. Olen avoliitossa mieheni kanssa ja suhde on jatkunut vasta 2 vuotta. Olemme vasta 25 vuotiaita. Sain viime viikolla tietää pettämisestä, kun vahingossa näin hänen puhelimestaan kaverilta tulleita viestejä joissa puhuttii jostakin asiasta jota minä en olisi saanut tietää. Kaksi päivää pidin asiaa sisälläni ja itkin peloissani ystävälleni. Pahin mitä oisin voinut kuvitella, oli kuitenkin pusu tai takapuolen puristus vitsinä. Totuus oli kuitenkin toinen. Mies kertoi ensin, että kyseessä oli vain pusu tuntemattoman naisen kanssa, josta murruin täysin ja olin aivan tolaltani. Lopulta mies kahden päivän kuluttua paljasti, että tämä pusu oli tapahtunut jo aiemmin ja kahdesti, mutta kyseisenä viikonloppuna hän oli harrastanut seksiä yhteisen kaverimme kanssa. Kaveri on hänen opiskelukaverinsa ja samalla luokalla ja aina samassa ryhmässä. Lopulta sain tietää että kaikki tapahtui minun syntymäpäivänäni ollessani toisessa kaupungissa ystäväni kanssa. Mies toi naisen meidän kotiimme. En voi enää kuvitellakaan asuvani siinä asunnossa kaiken keskellä.

Minun tilanteeni on erilainen kuin 20 avioliittovuoden jälkee, tiedän sen. Mutta tuntuu silti että koko maailma on musertunut ja kaikki on rikki. Meillä oli koko elämä edessä. En ole suhteen alkamisen jälkeen epäröinyt hetkeäkään, tiedän että hän oli minulle se oikea. Olin suunnitellut jo koko elämme valmiiksi ja odotin kihlasormusta. Lapsien nimet on jo päätetty ja tulevaisuudesta puhuttu jatkuvasti. Säästin myös yhteiseen omakotitaloomme. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään. Ei tulevaisuutta.

Kaikesta huolimatta rakastan avomiestäni eniten maailmassa. Toivoisin kuulevani teiltä jonkin näköisiä neuvoja, miten voin tästä tilanteesta selvitä ja saada suhteemme toimimaan. Mieheni väittää että ei tiedä miksi petti, ajoittain tuntui kuulemma että ollaan enemmän ystäviä. Hän kuitenkin on äärettömän pahoillaan ja kertoo rakastavansa minua. Miten tästä voi jatkaa eteenpäin? Kuinka voin oppia taas luottamaan? Tällä hetkellä ajatus tavallisesta elämästäkin on vaikea. Kaikkea pahentaa se, että mieheni joutuu väistämättä tapaamaan tätä toista naista päivittäin, koska opiskelevat samalla luokalla.

Onko mahdollista saada kaikki vielä takaisin? En voi kuvitella elämää ilman häntä. Kaikki on kuitenkin nyt rikki. Oma koti ja elämä häpäisty pahimmalla mahdollisella tavalla.

Niiina3, olet nuori ja elämä edessä. Tiedän että nuo sanat ovat kliseitä, ovat myös totta. Kun luen/kuulen nuorempieni kokemuksista ajattelen; voih, ei elämä ole tänäpäivänä helpompaa kuin se oli joskus silloin. Elämässäni olen kokenut näitä juttuja pari. Erään kerran olin tilanteessa ja kerroin siitä jollekin ystävälle. Hän lopetti lohduttamiseni miltei näillä sanoilla "tuolla jossakin odottaa sinua joku ja kaipaa, löydät hänen luo". Nuo sanat antoivat mulle voimia ja jaksamista, toivoa. Tunneasiat ovat niin vaikeita toisen ymmärtää. Tapahtuu niin paljon kaikenlaista rakkauden nimissä, hyvää ja pahaa. Jonkinlainen lepotauko, mietintätauko, etäisyyttä luulisin olisi toivottavaa. Jos toinen ihan oikeasti välittää, on terve mieleltään, rakastaa, on tulevaisuuden suunnitelmissa mukana ja yhteisessä elämässä ylipäänsä niin, ei hän tehne elämästä vaikeampaa vaan puhaltaa yhteiseen hiileen. Tekee mieli heittää kysymys; onko pakko?, onko suhde sen arvoinen, onko voimia selvittää ja kuinka paljon toinen osapuoli on todella mukana? Joskus luopuminen on hyväksi. Kun oikein sattuu pahassa, voi odottaa että sattuu myös hyvässä. Että saa parempaa kun luovuttaa "keskiverrosta". Jos on tyytyväinen keskivertoon niin, hyvä niin🙂👍

Miten yli pettämisestä? Se on hyvä kysymys. Meillä kävi niin, että pettämisen selvittely toi esiin asioita, joiden takia en voinut enää jatkaa avioliitossa. Eli voisi ajatella, että pääsin pettämisestä yli eroamalla ja nyt koetan päästä erosta yli? 😟 Tai voi ajatella myös niin, että totesin, että tästä en pääse yli muuten kuin rakentamalla yksin omaa elämääni.

Ehdimme olla yhdessä lähemmäs 20 vuotta. Ensimmäisestä pettämisestä on nyt kolmisen vuotta. Mies halusi silloin erota minusta tämän toisen vuoksi. Minä taas halusin selvittää kaiken. Selvittämään päädyttiin. Aluksi minulla oli luja usko siihen, että kaikki kääntyy hyväksi ja voimme aloittaa ns. alusta, miettiä mitä molemmat haluamme parisuhteelta ja tehdä todella töitä suhteemme eteen. No, muutaman kuukauden alkutsempin jälkeen seurasi jumi, tuli esille lisää valehtelua jne. Niin kuin tuntuu olevan tavallista, pettäjä väsyi siihen että pettämistä ja sitä edeltäneitä/siitä seuranneita ongelmia pitää "aina" käsitellä.

Alkoi alamäki. Asumuseroa kokeiltiin. Molemmilla oli muita säätöjä. Mutta sitten minä, ikuinen hölmö optimisti 😉 , edelleen uskoin mahdollisuuksiimme ja viritin uudelleen keskustelun yhteisestä uudesta alusta.

Vielä yksi viimeinen mahdollisuus toisillemme! Tuntui hyvältä, hetken. Mies petti taas. Ja taas selviteltiin. Mentiin pariterapiaan. Mutta pettämisen toistaminen vei aivan totaalisen kokonaan pohjan kaikelta niiltä rakentavilta ajatuksilta: "virheistä voi oppia", "en tajunnut kuinka syvästi tämä loukkaa", "lupaan etten koskaan enää satuta sinua näin", "nyt ymmärrän, kuinka tärkeää on puhua ongelmista ja vaikeista asioista ajoissa". Ulkopuolinen keskusteluapu auttoi minua selvittämään itselleni lopullisesti, että tähän en voi jäädä, koska tässä ei ole enää mitään pohjaa jolla seistä.

Silti edelleen uskon, että uskottomuuskriisistä voi selvitä myös yhdessä, jos MOLEMMAT (siis erityisesti pettäjä) sitoutuvat oikeasti ja TÄYSIN REHELLISESTI ongelmien selvittämiseen. Minun ex-mieheni ei sitoutunut. Hän rypi siinä omassa kriisissään ("kun olen jo tämän ikäinen enkä tiedä mitä elämältäni haluan"), väisteli, vältteli, odotti minun pääsevän nopeasti yli, eikä sitten osannut/halunnut/viitsinyt todella valita minua uudelleen.

Tsemppiä kaikille saman kokeneille! Tulee surullinen olo, kun lukee näitä tarinoita.

Miten yli pettämisestä, siinä todellakin kysymys mihin minulla ei ole vastausta.
Mieheni jäi kiinni pettämisestä vuosi sitten. Lupasi silloin suhteen lopettaa, mutta eihän niin kuitenkaan tapahtunut, vaan suhde on jatkunut näihin päiviin asti. Kokonaisuudessaan 2 vuotta, vaikka alkuun minulle uskoteltiin, että kyse olisi ollut lyhyemmästä ajasta. Viimeisimmän kiinnijäämisen (maaliskuun alussa) jälkeen hän taas lupasi, että nyt suhde on ohi. Ehkä niin onkin, ehkä ei, en pysty enää uskomaan mitään.

Ikävän ja minulle raskaamman tästä tekee se, että tämä Toinen Nainen kokee oikeudekseen tehdä ihan mitä vain, julkaista yhteiskuvia somessa erinäisin kommentein, lähetellä minulle tekstiviestejä, on jopa käynyt meidän postilaatikolla palauttamassa mieheni hänelle ostamia lahjoja. Toinen Nainen on mielestään nyt se loukatuin osapuoli, jolla on oikeus käyttäytyä ihan kuinka haluaa. Toki mieheni on uskotellut hänelle vaikka mitä, mutta oikeuttaako se tuollaiseen käytökseen? Ei mielestäni, Toinen Nainen on suhteen alusta asti tiennyt olevansa tekemisissä naimissa olevan perheellisen miehen kanssa.

En tiedä kuinka tästä pitäisi jatkaa, lasten vuoksi en haluaisi erotakaan. Mutta elämä tunti ja päivä kerrallaan tuntuu pidemmän päälle mahdottomalta, eihän niin kukaan voi elää. Odottaa että koska tulee seuraava tekstiviesti, jossa Toinen Nainen kertoo suhteen edelleen jatkuvan. Enää en voi luottaa mihinkään.

BlueEyes2 kirjoitti 8.4.2016 11:15

Miten yli pettämisestä, siinä todellakin kysymys mihin minulla ei ole vastausta.
Mieheni jäi kiinni pettämisestä vuosi sitten. Lupasi silloin suhteen lopettaa, mutta eihän niin kuitenkaan tapahtunut, vaan suhde on jatkunut näihin päiviin asti. Kokonaisuudessaan 2 vuotta, vaikka alkuun minulle uskoteltiin, että kyse olisi ollut lyhyemmästä ajasta. Viimeisimmän kiinnijäämisen (maaliskuun alussa) jälkeen hän taas lupasi, että nyt suhde on ohi. Ehkä niin onkin, ehkä ei, en pysty enää uskomaan mitään.

Meillähän lupauksia suhteen päättämisestä tuli monia. Ja minä uskoin. Ja petyin. Ja taas uskoin. Ja taas petyin. Ja... Nyt asumme erillään, seurustelemme (aviomiehen kanssa?
🙄) ja kituutamme rahan kanssa tahoillamme. Järkeä? No ei ole, mutta olen näitä lupauksia niin nähnyt, että olenpa nyt valmiiksi muualla. Mies saa kasvaa aikuiseksi ihan yksin...

Taas on luvattu minulle yhteisiä tulevia vuosia ja jos vaikka mitä, mutta elämä näyttää. Nautin omasta kodistani, vaikka välillä tulee suuttumus. Meillä oli asiat ihan hyvin? Jos kaipasi muuta, miksei lähtenyt?😠 Turha se on enää sanoa, ettei ymmärrä, kuinka saattoi tehdä niin. Jaa a? Minäkö sen sitten tietäisin?

Mutta olen sitä joutunut itse miettimään, että mikä pitää meitäkin edelleenkin jollain tavoin yhdessä? Pitkä yhteinen historia? Riippuvuus? Tottumus? Lapset? Talous...?

Ja se pettäminen. Odotan aikaa, kun ei mieleen häivähdä mielikuvaa näistä kahdesta intiimeissä tunnelmissa 😝 Mahtaako sellaista tullakaan.

Asumuseroa olen minäkin miehelle ehdottanut, mutta ei suostu, ei halua. On kuulemma nyt varma siitä mitä haluaa eli minut ja lapset. Halusi puoli vuotta aikaa näyttää että on luottamuksen arvoinen ja että haluaa taistella avioliittomme puolesta. Minä puolestani olen taisteluni taistellut, vuosi riitti, enää en jaksa. Seuraava pettymys on viimeinen. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta, joista minun mielestäni 20 hyviä, viimeiset 2 vuotta ei. Mieheni oli viimeinen ihminen maanpäällä jonka olisin uskonut olevan kykeneväinen pettämään, lähtemään kyllä, mutta pettämään ei. Niin sitä ihmisistä tulee uusia piirteitä eteen. On tämä niin syvältä. 😞

BlueEyes2 kirjoitti 8.4.2016 11:15

Miten yli pettämisestä, siinä todellakin kysymys mihin minulla ei ole vastausta.
Mieheni jäi kiinni pettämisestä vuosi sitten. Lupasi silloin suhteen lopettaa, mutta eihän niin kuitenkaan tapahtunut, vaan suhde on jatkunut näihin päiviin asti. Kokonaisuudessaan 2 vuotta, vaikka alkuun minulle uskoteltiin, että kyse olisi ollut lyhyemmästä ajasta. Viimeisimmän kiinnijäämisen (maaliskuun alussa) jälkeen hän taas lupasi, että nyt suhde on ohi. Ehkä niin onkin, ehkä ei, en pysty enää uskomaan mitään.

Ikävän ja minulle raskaamman tästä tekee se, että tämä Toinen Nainen kokee oikeudekseen tehdä ihan mitä vain, julkaista yhteiskuvia somessa erinäisin kommentein, lähetellä minulle tekstiviestejä, on jopa käynyt meidän postilaatikolla palauttamassa mieheni hänelle ostamia lahjoja. Toinen Nainen on mielestään nyt se loukatuin osapuoli, jolla on oikeus käyttäytyä ihan kuinka haluaa. Toki mieheni on uskotellut hänelle vaikka mitä, mutta oikeuttaako se tuollaiseen käytökseen? Ei mielestäni, Toinen Nainen on suhteen alusta asti tiennyt olevansa tekemisissä naimissa olevan perheellisen miehen kanssa.

En tiedä kuinka tästä pitäisi jatkaa, lasten vuoksi en haluaisi erotakaan. Mutta elämä tunti ja päivä kerrallaan tuntuu pidemmän päälle mahdottomalta, eihän niin kukaan voi elää. Odottaa että koska tulee seuraava tekstiviesti, jossa Toinen Nainen kertoo suhteen edelleen jatkuvan. Enää en voi luottaa mihinkään.

Juuri näin, pettäminen on taitolaji. En ymmärrä miten toinen (nainen minun tapauksessani) ottaa oikeudekseen "häiritä" parisuhdetta. Se että partnerilla olisi ollut tunteet puolellani, oikeuttaisi miehen toimintaa ja häirikkö nainen poistuisi kuvioista, mutta...minulla kaikki on ohi jo ollut tovin eikä paluuta ole entiseen. Ystävyytäkään en voinut suhteen päättymisen jälkeen jatkaa, sillä Se Toinen oli edelleen kuvioissa vaikka sen piti olla päättynyt aikaa sitten l. jo sillon kun suhde oli vielä toimiva jotakuinkin pettämisien jälkeen. Eli uudelleen rakentamista pettämisien jälkeen ei olisi kannattanut tehdä. Nyt huomaan että tein sitä yksin. Muilutusta koko homma, ajan haaskausta.